”Oletko se sinä, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?”. Kansa tiesi pyhän kirjan pohjalta, että Messiaan oli määrä kerran saapua, mutta oliko tämä nyt se vai ei. Emmehän me voi tietää Jumalan aivoituksia. Saattoihan olla, että kyse oli vain jostakin ihmisten paisuttelusta ja ohimenevästä ilmiöstä. Koska asiaa ei oikein muuten voitu todistelemalla ratkaista, Johannes Kastaja lähetti oppilaita kysymään asiaa itseltään Jeesukselta. Ja hän vastasi. Tuota vastausta kuulostellessa huomio kiinnittyy ensiksi luetteloon silmin nähtävistä ja korvin kuultavista ihmeellisistä tapahtumista: ”Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat” jne.
Ensiarvoisen tärkeää on kuitenkin huomata se, että Jeesuksen luettelemat asiat viittaavat pyhiin kirjoituksiin: Jesajan kirjan 35 ja 61 -lukujen profetioiden toteutumiseen. Tämä taas tahtoo sanoa, että tapahtumien keskiössä on Jumalan lupausten täyttyminen ja hänen valtakuntansa läsnäolo Jeesuksessa. Kristuksen vastaus huipentuukin hänen oman persoonansa merkitystä koskevaan toteamukseen: ”Autuas se, joka ei minua torju”. Usko on perimmältään uskoa historiassa itsensä ilmoittaneeseen persoonalliseen Jumalaan, ei todistuksien loogisuuteen tai kokemusten voimakkuuteen.
Johanneksen huomion olivat tosin kiinnittäneet kuulopuheet poikkeuksellisista teoista, mutta ne eivät vielä yksinään riittäneet. Kyse on ennen muuta Kristuksen tunnustamisesta Jumalan Pojaksi, Vapahtajaksi, joka tuo meille Jumalan pelastuksen, uuden luomisen todellisuuden, joka merkitsee vanhan luomakunnan puhdistamista ja kirkastamista Jumalan lasten vapauteen. Tämä tie toi mukanaan myös kärsimyksen, häpeän ja pilkan. Niinpä Lutherkin painotti, että vasta ahdistus auttaa uskomaan. Muutenhan kyse olisi näkemisestä. Pääteltäisiin, että uskon, koska menee hyvin eli se on kannattavaa. Usko on kuitenkin perimmältään kaikki laskelmoinnit ylittävä ihme.
Johannes Kastaja oli kutsuttu valmistamaan ihmisiä suureen murrokseen. Ihmisethän tarvitsevat yleensäkin sopeutumisaikaa suurten tapahtumien merkityksen oivaltamiseen ja myöntämiseen. Historian suurmiehet eivät ole toimineet tyhjiössä, vaan aina on ollut edeltäjiä ja pohjatyötä on tarvittu, jotta suuria käänteitä on voinut tapahtua. Nyt kyse oli kuitenkin aivan erityisestä käänteestä ja huippuhetkestä maailmankaikkeuden historiassa – ikuisuus oli murtautumassa aikaan.
Historiallisesti katsottuna Jeesuksen toiminta liittyi Israelin kansan kriisiaikaan. Oltiin tyytymättömiä vieraan vallan ikeeseen ja käytiin jo kärsimättömiksi. Poliittista Messiasta kaivattiin, joka olisi johtanut kansalle takaisin itsemääräämisoikeuden ja itsekunnioituksen. Vastaava ilmiö toistuu aika ajoin yleisemminkin. Aina välillä kaivataan vahvaa johtajaa, joka panee asiat kuntoon. Tuntuu siltä kuin haluttaisiinkin hankalina aikoina luovuttaa oma vastuu ja yksilöllisyys jonkin itseä suuremman palvelukseen, jos se näyttää toimivan. Tietysti joidenkin pitääkin olla johtajia, mutta jokaisen tulisi olla oma vastuullinen yksilönsä. Emme voi luovuttaa ja paeta vastuuta siihen, että noudatamme vain määräyksiä. Dietrich Bonhoeffer, joka tuli kuuluisaksi natsien voimakkaasta kritisoimisesta, puhui kristityn vapaudesta, joka kyseenalaistaa sokean kuuliaisuusajattelun. Bonhoeffer ilmaisi asian kärjistetysti toteamalla, että ”velvollisuuden ihminen täyttää lopulta velvollisuutensa itse paholaista kohtaan”.
Olisi aina ensin etsittävä Jumalan valtakuntaa ja hänen oikeamielistä tahtoaan. Siitä Johannes Kastajakin meitä haluaa muistuttaa. Tässä viime päivinä on lehdissä puntaroitu nykyuskonnollisuuden olemusta. Siinähän poimitaan omaa uskoa ja uskontoa varten ikään kuin supermarketin hyllyltä sellaisia aineksia, jotka sattuvat itseä miellyttämään. Tärkein henkilö ei olekaan Jumala tai lähimmäinen vaan Minä isolla m:llä kirjoitettuna. Kangasalan sanomissa Markku Ihonen kyseli, onko etenkin Ruotsin kirkko liian notkea eli tuuliviirimäisesti ajan henkeä myötäilevä ja eilisessä Aamulehdessä Matti Apunen totesi, että uskonto mielletään yhä enemmän oman itsen terapeuttiseksi eheyttäjäksi ja henkilökohtaisen kasvun apuvälineeksi. Synnistä ei puhuta, koska tärkeintä ei ole Jumalan tahto vaan oma hyvinvointi. Apunen kärjistää: ”Terapiauskovainen ei päivystä seurakuntasalissa kahvipannun äärellä, koska muiden palvelu ei palvele maailman tärkeintä henkilöä, Minää. Terapiamaailmassa yhteisölle ja sen vaatimuksille ei jää juuri tilaa, ellei se omistaudu edistämään Minän kasvua.”
Vanhaluterilaisuus puhuu aika tavalla käänteisesti tällaiseen terapia-ajatteluun verrattuna vanhan ihmisen kuolettamisesta. Sillä tarkoitetaan kamppailua inhimillistä heikkoutta, itsekkyyttä ja pahuutta vastaan Kristuksen anteeksiannon sanan voimalla. Tämän ajattelun mukaisesti omassa varassa keplottelu ja vanhan paikkailu johtaa hukkumiseen, kun hyökyaalto tulee. Turvallinen paikka on vain kirkkolaivassa, jossa Kristus itse on läsnä, vaikka hän välillä vaikuttaisikin välinpitämättömästi nukkuvan. Kuva opetuslapsista ja heidän Mestaristaan myrskyävällä merellä toistuu eri muunnelmina yhä uudestaan.
Valintamyymäläuskonnollisuuden juuret ovat syvällä historian hämärässä. Yksi keskeinen käänne tapahtui jo myöhäiskeskiajalla, kun fransiskaanimunkkien pyrkimys luopua henkilökohtaisesta omaisuudesta ja elää munkki-ihanteiden mukaan köyhyydessä, siveydessä ja kuuliaisuudessa loi pohjan yksityisomaisuuden käsitteelle. Ennen vallalla oli ollut hierarkkinen yhteisöajattelu, jossa oli tarkka nokkimisjärjestys. Nyt tämä järjestys alkoi murentua ja yksilön merkitys alkoi korostua. Keskeiseksi uuden ajan periaatteeksi muodostui sittemmin ”ajattelen, olen siis olemassa”. Ihmisjärjestä muodostui keskeinen todellisuuden mitta. Hyveet ja tosiasiat alkoivat erota toisistaan. Näin ajateltuna on ollut johdonmukaista, että Mooses on Mooses ja bisnes on bisnes -ajattelu on alkanut vallata sijaa.
Kristinusko on aina kunnioittanut yksilöitä, mutta samalla se on korostanut kirkkoa Kristuksen ruumiina tai Jumalan kansana. Olemmehan kaikki tyynni yhden Jumalan luomia. Toisaalta yhteisöllisyyden ajatus sisältyy jo kristinuskon perusoppeihin. Uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan, joka syntyi ihmiseksi MEIDÄN ja MEIDÄN PELASTUKSEMME TÄHDEN. Uskonnolla voi olla terapeuttisia vaikutuksia. Toisaalta uskon ei voi olla vain terapiaa eikä se aina poista heikkoutta, sairautta.
Matti Apunen kirjoittaakin mielestäni osuvasti: ”Minusta seurakunta ei voi olla kokoelma loistavia itseilmaisijoita ja paranevia yksilöitä, vaan sen arvo on nöyrässä yhteisöllisyydessä”. Ajattelen, että tämä Apusen nöyrä yhteisöllisyys tarkoittaa sitä, että kaikki me tarvitsemme Kristuksen armoa ja kun kerran meitä on tällä tavoin rakastettu, emmekö jakaisi välittämistä eteenpäin ja seisoisi selkärankaisesti oikeiksi katsomiemme asioiden takana, vaikka vähän saisimme takkiimmekin. Se on opetuslapsen tehtävä, vaikka särkyneitä astioita olemmekin ja armosta Jumalan lapsia.