1.
Mitäs sanoisitte, jos lähtisin messun jälkeen torille tai vaikka tuohon Kanalin takana olevan jäätelökioskin viereen tummassa puvussani, papinpaita päällä, risti kaulassa – ja alkaisin suureen ääneen rukoilla? Pitäisin oikein pitkät rukoukset, joissa muistaisin mainita omat tarpeeni, seurakunnan murheet ja lähimmäisten ahdistukset. En unohtaisi myöskään pyytää parannusta niille, jotka tänäkään pyhänä eivät tulleet kirkkoon, vaan menivät, mikä paatilleen, mikä puutarhaansa, mikä pyöräilemään – tai jäivät kotiin nukkumaan. En unohtaisi moittia raumalaisten vaatimatonta kiinnostusta, kun Jumalan Sanaa julistetaan ja alttarin sakramentti jaetaan.
Siinä jäätelökioskin vieressä siis nostaisin käteni ja kasvoni taivasta kohden ja monin taidokkain sanankääntein puhuisin Jumalalle. Tai ehkä sittenkin puristaisin silmäni tiukasti kiinni ja rukoilisin pää painuksissa ja kädet ristissä. Niin varmaan tekisin. Mutta kaikki näkisivät ja kuulisivat, että olen pappi ja kristitty ja että rukoilen.
Lopuksi ottaisin esiin lompakkoni ja astelisin pankkiautomaatille. Katsoisin oikealle ja vasemmalle ja sitten kuuluttaisin pankkikorttia koholla pitäen: ”Nostan nyt tililtäni 240 euroa voidakseni auttaa hädänalaisia Suomessa ja ulkomailla. Sen lisäksi osallistun pankkiautomaatin hyväntekeväisyys-keräykseen. Tästäkin minun nostostani menee osa kärsivien hyväksi. Kotona annan verkkopankin kautta ison kolehdin seurakunnalle, joka kokoontuu Posellissa, Kanalin toisella puolella.”
2.
Mitä tuumisitte, jos tekisin näin? Eikös se kannattaisi? Saisin varmaan hyvät kehut! Minua katsottaisiin ihaillen: ”Siinäpä hyvä ja jalo mies, uskova pappi ja vielä antelias! Olisinpa itse yhtä pyhä!” Niin ihmiset puhelisivat.
Vai mahtaisivatko sittenkään? Saisinko todella kehuja ja kiitosta? Vai tulisiko lopulta puupääauto korjaamaan pimahtaneen pastorin parempaan talteen?
Se taitaisi olla todennäköisempää, kuin että minua kehuttaisiin. ”Fyi olkko mimne fariseus!” Niin voisi joku kuiskata vieressä seisovall. ”Tlee tännk kehuma ittes ja haukkuma muit. Menk kottis siit ja pid peliäs siäll – ja ann meijä oll raohas!” Minäkin kuulisin sen.
3.
Niinpä niin: kiittämättömyys on maailman palkka! Sellaista palautetta saisin siitä hyvästä, että olen niin hurskas ihminen ja hyvä pappi! Näin minut, uskoni ja kilvoitukseni palkittaisiin – pilkalla ja suoranaisella vihalla!
Mutta kuinkas Jumala? Kiittäisikö sentään edes Jumala minua? Saisinko Häneltä jonkin palkan vaivoistani?
”Ja kuin rukoilet, niin ei sinun pidä oleman niinkuin ulkokullatut, sillä he mielellänsä seisovat ja rukoilevat synagogissa ja kujain kulmissa, että he ihmisiltä nähtäisiin. Totisesti sanon minä teille: he ovat saaneet palkkansa.”
Näin sanoo Jeesus. Se on Jumalan vastaus kysymykseeni. Minun ei tarvitse arvailla, mikä se mahtaisi olla, sillä se on ilmoitettu Raamatussa. Ei siis taitaisi Jumalakaan tykätä siitä, millä tavoin esittelisin hurskauttani ja lompakkoni sisältöä Valtakadun kulmassa.
4.
Oman aikansa julkisista rukoilijoista ja lahjoittajista Jeesus sen sijaan sanoo, että he saavat palkkansa. Mutta kuka heille sen maksaa? Ei suinkaan Jumala, ei tässäkään tapauksessa Jumala, vaan ihmiset – ne samat, jotka minun tapauksessani soittaisivat paikalle poliisin ja ambulanssin.
Jeesus jättää tässä kohden syrjään koko ajatuksen Jumalan maksamasta palkasta. Jeesus puhuu sellaisista rukoilijoista ja almujen antajista, jotka etsivät jotakin kokonaan muuta kuin Jumalan suosiota. Siinä he nimittäin uskovat jo muutenkin paistattelevansa, tai sitten he odottivat sitä joskus tulevaisuudessa. Sen sijaan he etsivät nyt ihmisten välitöntä hyväksyntää ja korvin kuultavaa kiitosta.
Ja sitä Jeesuksen ajan fariseukset todella myös saivat. Heidän kävi toisin kuin minun kävisi, jos toteuttaisin kuvaamani jäätelökioskiaktion. Mutta miksi? Miksi minun palkkani olisi hämmästys, kummastus, kauhistus ja kiukku, jos toimisin kuin Jeesuksen ajan fariseukset? Miksi minua ei kehuttaisi siitä, että pidän kadulla ja toreilla julkisia rukouksia, ei sittenkään, vaikka jättäisin kaupunkilaisten moittimisen kokonaan väliin enkä myöskään heiluttelisi pankkikorttia kaikkein nähden?
5.
Selityksenä tälle erolle ovat tällä välin muuttuneet ajat. Ihminen tosin pysyy aina samana, aina valmiina silmänpalvontaan ja oman edun tavoitteluun myös hurskauden ja anteliaisuuden varjolla. Me etsimme luonnostamme palkkaa niin ihmisiltä kuin Jumalaltakin. Mutta se on tällä välin muuttunut, että Jeesuksen aikoihin ”fariseus” ei ollut haukkumanimi, vaan enemmänkin kunniaksi kantajalleen. Tai jos silloinkin oli myös muita kuin Jeesus, jotka näkivät fariseusten omatekoisen hurskauden läpi, kirosanaksi asti ei heistä vielä ollut.
Paremminkin tilanne oli päinvastainen. Jeesuksen ajan Israelissa oli kunniaksi olla uskonnollinen ihminen ja hurskas kilvoittelija. Ja hyviä töitä piti tietenkin tehdä. Sekä julkinen uskon harjoittaminen että laupeudenteot olivat niitä kansalaishyveitä, joita kaikilta israelilaisilta odotettiin. Kaikki eivät tätä ihannetta täyttäneet, mutta fariseukset olivat aika lähellä sitä. Niin he ainakin itse uskoivat.
Eli samaan tapaan kuin siihen aikaan, kun meidän Vanha virsikirjamme koottiin ja jokaisen suomalaisen oli pakko paitsi kuulua kirkkoon, myös käydä kirkossa, ja kun Katekismuksen osaaminen oli täysivaltaisen aikuisuuden edellytys, samaan tapaan umpiuskonnollisessa ja läpihurskaassa Israelissa oli kunniallista harjoittaa julkisesti ja vakavasti isien uskoa. Oli kehujen ja kunnioituksen paikka, jos joku siihen pystyi tai ainakin tosissaan pyrki sitä kohti. Sai olla itseensä tyytyväinen, ja myös ympärillä seisovilta tuli kiitosta ja kannustusta.
6.
Siinä oli se palkka, jota nämä rukoilijat ja hyväntekijät etsivät. Ja sen he myös saivat, kuten Jeesus sanoo. He saivat sen ihmisiltä.
Ja niin siinä sitten kävi, etteivät he saaneet Jumalalta palkkaa ollenkaan. Ihmisiltä tuli kiitosta, Jumalalta ei.
Jeesus ei hivellyt näiden mahtirukoilijoiden omanarvontuntoa myöskään heidän julkisen rahankäyttönsä osalta, vaikka siitä jotakin suuntautui myös hyvään tarkoitukseen. Sillä heidän rukouksena ja almunsa olivat lopulta pelkkää silmänpalvontaa. Kumpikin etsi kunniaa ja kiitosta ihmisiltä. Keskipisteessä ei ollut Jumala, joka auttaa, ei edes hädänalainen ihminen, joka tarvitsi apua. Keskipisteessä oli kansansuosiossa paistatteleva rukoilija ja lahjoittaja, herra fariseus itse.
7.
Mutta entä pakanat? – Heidän tilanteensa ei ollut sen parempi. Jeesuksen mukaan he yrittivät lepyttää jumaliaan ja saada heiltä pyytämänsä siunauksen pitämällä oikein väsyttävän pitkiä rukouksia. Eli vähän niin kuin profeetta Elia pilkkaa Baalin pappeja, kun käydään kisaa siitä, kummalla on valta, oikealla Jumalalla vai epäjumalilla:
Ja he ottivat mullin, jonka hän heille antoi, ja valmistivat ja huusivat Baalin nimeä huomenesta puolipäivään asti, sanoen: ”Baal, kuule meitä!” Mutta ei siinä ollut ääntä eli vastaajaa. Ja he hyppelivät alttarin ympärillä, jonka he tehneet olivat. Kun jo puolipäivä oli, pilkkasi heitä Elia ja sanoi: ”Huutakaat vahvasti, sillä hän on jumala, hän ajattelee jotakin eli on jotakin toimittamista eli on matkalla eli jos hän makaa, että hän heräis.” Ja he huusivat suurella äänellä, ja viileskelivät itsiänsä veitsillä ja naskaleilla tavallansa, niin että he verta tiukkuivat. (1 Kun. 18:26-28)
Mutta vaikka Baalin papit tekivät aina hurjempia temppuja ja huusivat kurkku suorana jumalalleen, tämä pysyi vaiti. Ei auttanut pakanoiden pajatus, eivät pitkänpitkät rukoukset, eivät sittenkään, vaikka ne olisivat olleet taidokkaasti punottuja tai suuressa hurmoksessa lausuttuja.
Sillä nämäkään huudot ja pyynnöt eivät olleet oikeaa rukousta. Ne kyllä kuulostivat siltä. Sisältä ne kuitenkin olivat kokonaan onttoja ja mahdittomia.
Pakanat rukoilivat tyhjään huutaen ja lopulta omiin rukouksiinsa ja niiden voimaan luottaen. Jumalan he kuvittelivat olevan kuin rajattu ihminen, jolle piti opettaa, mitä tämän olisi tehtävä, jotta hän osaisi oikealla tavalla auttaa palvojiaan. Tai sitten hänen ymmärrettiin olevan niin kaukana ja niin haluton auttamaan, että hänet oli rukouksen avulla väsytettävä ja taivutettava antamaan se, mitä pyydettiin.
Näin epäjumalista tuli pieniä, häijyjä ja arvaamattomia tai ainakin puolikuuroja ja ymmärtämättömiä olentoja. Varsinainen valta oli voimallisten rukoilijoiden, tietäjien ja shamaanien käsissä. Heidän taidoistaan muotoilla oikeat rukoukset tai heidän jaksamisestaan ”rukoustyössä”, heidän loputtomasta ja kovaäänisestä palvomisestaan ja pyytämisestään riippui jumalten suosio.
Mutta mitä Jeesus sanoo tähän? Hän sanoo näin:
Ja kuin te rukoilette, niin älkää olko paljon puhuvaiset, niinkuin pakanat, sillä he luulevat heitä paljon puheensa tähden kuultavan. Sentähden älkäät olko heidän kaltaisensa. Sillä Isänne tietää kyllä, mitä tarvitsette, ennen kuin te häneltä rukoilettekaan.
8.
Kieltääkö Jeesus siis meiltä kaiken julkisen rukouksen? Tekeekö Hän tarpeettomaksi myös sen jatkuvan yksityisen ”armonpyynnön” ja ”Herran edessä viipymisen”, josta mekin usein puhumme? Onko syntiä, että seurakuntana elämme julkisesti uskoamme todeksi niin veisaten kuin rukoillenkin ja että todistamme siitä sanoin ja teoin myös yksin ollessamme – tai ainakin ajattelemme, että niin olisi hyvä tehdä?
Aloitan toisesta kysymyksestä ja vastaan: ajat ovat muuttuneet. Sen tähden nykyisin, tämän päivän Suomessa ja Raumalla saamme ihmisiltä sen saman kiitoksen, jonka Jeesuksen ajan fariseukset saivat julkisesti rukoillessaan ja antaessaan näyttävästi almuja, sen saman kiitoksen ihmisiltä me saamme nyt, jos piilotamme mahdollisimman tarkkaan oman kristillisyytemme.
Niin kuin siihen aikaan kunnon kansalaisen kuului olla hurskas ja jumalinen, niin pitää nykyään muistaa (jos haluaa säilyttää maineensa), ettei vahingossakaan leimaannu uskovaiseksi, ettei koskaan lue ruokarukousta, ei eksy sunnuntaiaamuna kirkkoon, ei toivota toiselle ”siunausta” eikä lupaa rukoilla kenenkään puolesta. Ristit kaulasta ja kalat auton takaluukusta pitää repiä pois. Kunnon kansalaisen pitää olla, ikään kuin hän ei olisi kristillisestä uskosta kuullutkaan, vaikka kirkkoon vielä voi kuulua – vielä, muttei ehkä enää kauan.
Se, mitä saarnani alussa kuvasin, olisi varmasti hassua ja kiusallista. Emmekä me tietenkään saa koskaan emmekä missään rukoilla emmekä tehdä hyvää saadaksemme siitä ihmisiltä kehuja tai palkkaa. Emme saa etsiä sitä edes Jumalalta, vaikka tiedämme, että Hän salassa maksaa meille sen armopalkan, jonka Hän näkee meille hyväksi sen suurimman lahjan lisäksi, että saamme Jeesuksen tähden olla Hänen lapsiaan ja Taivaan valtakunnan perillisiä. Salassa Hän antaa meille armopalkan, ”ilon auttaa, palvella”, kuten virressä sanotaan.
Silti luulen, että meidän nykyisessä maailmassamme voisi olla oikein ja Jumalan tahdon mukaista, että kummallisista katseista ja suoranaisesta pilkasta välittämättä ja tietysti kaikki ansiot unohtaen eläisimme nykyistä julkisemmin uskoamme todeksi. Sillä niin kuin se oli pari sataa vuotta sitten vielä itsestään selvää ja suoranainen pakko, niin on tänä päivänä julkinen elämä kristittynä sitä Kristuksen ristin kantamista, johon meidät on Hänen todistajinaan kutsuttu. Älä siis hetkeäkään ajattele olevasi tekopyhä ja ulkokullattu fariseus, jos kuppilassa painat pääsi ruokarukoukseen ja siunaat itsesi ristinmerkillä, jos uskallat sanoa, että menet sunnuntaiaamuna kirkkoon tai jos keskustelussa, jossa pilkataan Jumalaa ja Hänen uskoviaan, sanot oman painavan sanasi Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi.
Mutta muista silti joka hetki sisimmässäsi yhtä kaikki asuva fariseus. Muista, että voit oikein todistaa Kristuksesta vain ”syntisistä suurimpana”, pinkan pohjimmaisena, takapenkin pahana poikana, mutta juuri sellaisena parannusta tekevänä, armahdettuna syntisenä. Silloin rukoilet ja autat oikein.
9.
Mutta entäs se pakanoiden pajatus ja pitkät rukoukset? Mikä siinä on pahasta? Käskeehän Jeesus itsekin meitä olemaan sitkeät rukouksessa. Muistamme Hänen vertauksensa leskestä, joka suorastaan väsytti jumalattoman tuomarin ja sillä tavalla sai tämän ajamaan omaa asiaansa:
”Yksi tuomari oli yhdessä kaupungissa, joka ei peljännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä. Niin oli myös yksi leski siinä kaupungissa, joka tuli hänen tykönsä sanoen: ’Auta minua riitaveljeltäni.’ Ja ei hän tahtonut kauvan aikaa. Mutta viimein sanoi hän itsellensä: ’Vaikka en minä Jumalaa pelkää enkä häpee ihmisiä, kuitenkin, että tämä leski vaivaa minua, tahdon minä häntä auttaa, ettei hän viimein tulisi ja nurisisi minua.’” Niin Herra sanoi: ”Kuulkaat, mitä tämä väärä tuomari sanoo! Eikös Jumalan pitäisi valituita auttaman, jotka yötä ja päivää häntä huutavat? Pitäiskö hänen sitä kärsimän? Minä sanon teille: hän auttaa heitä pian.” (Luuk. 18:2-8)
”Rukoilkaat lakkaamatta.“ (1 Tess. 5:17) kehottaa P. Paavali meitä, ja hellittämättömästä rukouksesta on usein puhe Raamatussa. Jeesus itse opettaa meitä kääntymään kaikessa hädässämme ja kiitoksen kanssa Taivaallisen Isän puoleen. Voisi sanoa, että ilman rukousta on ylipäätään vaikea kuvitella kristillistä uskoa. Rukous on uskon hengitystä, jonka pysähtyessä usko kuolee.
Tosin P. Paavali lohduttaa tässäkin tilanteessa meitä. Näin hän kirjoittaa Roomalaiskirjeessään:
Mutta niin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme; sillä emmepä me tiedä mitään rukoilla niinkuin tulis, vaan Henki rukoilee meidän edestämme sanomattomilla huokauksilla. (Room. 8:26)
Silloinkaan, kun rukous tuntuu kuivuvan huulillemme, meidän ei tarvitse hätääntyä. Henki itse rukoilee meissä. Hän suorastaan huutaa Isälle silloin, kun meiltä loppuvat sanat kesken!
10.
Mutta ei rukoilijan itsensäkään tarvitse pysyä sanattomana. Rukous on lahja, jonka saamme Pyhässä Hengessä uskon kautta sydämeemme, mutta Herralta Jeesukselta myös mielellemme ja kielellemme. Sillä Hän on opettanut meille, mitä ja kuinka meidän pitää rukoilla.
Jeesus on opettanut meille ihanimman rukouksen, jonka voimme oppia. Sen tähden meidän ei koskaan tarvitse sanoa, ettemme osaa rukoilla. Antaessaan meille rukouksen lahjaksi Hän on myös riisunut meidän rukoukseltamme kaiken ansiokkuuden ja maagisen voiman. Rukouksen vaikutuksen takeena eivät ole meidän taidokkaat sanankäänteemme eikä meidän loputon pajatuksemme, vaan Hän itse, joka ikään kuin ottaa meitä kädestä ja opettaa meille yksinkertaisesti yksinkertaisen rukouksen. Ja silti siinä on annettu kaikki, mitä meidän pitää sanoa ja anoa.
11.
Olisi kuitenkin toisen ja kolmannenkin saarnan paikka selittää juurta jaksain tämä Jeesuksen opettama rukous. Niin rikas se on. Mutta voit oppia sen itse. Kaiva esille Katekismus ja siitä Herran rukous ja sen selitykset – ja rukoile sitä. Rukoile sitä päivittäin, rukoile sitä usein, rukoile ääneen ja hiljaa mielessäsi mietiskellen!
Et tosin silläkään tavalla saa ansioita itsellesi. Et silläkään tavoin voi väkisin taivuttaa Jumalaa kuulemaan ja auttamaan sinua. Eikä sinun edes tarvitse, sillä Taivaallinen Isäsi tietää jo tarpeesi, ja Hän rakastaa ja tahtoo auttaa sinua.
Mutta kun rukoilet ”Isä meidän”, saat olla kanava, jota myöten Jumala itse uskossa vuodattaa sydämeesi sen rauhan ja niitä asioita, joita Hän haluaa sinun Häneltä pyytävän, ottavan vastaan ja antavan eteenpäin. Kun rukoilet Herran Jeesuksen opettamin sanoin, huomaat, kuinka yksinkertaisiin sanoihin ja pyyntöihin liittyy aina uusia sanoja ja uusia pyyntöjä, mutta myös paljon kiitosta. Huomaat, kuinka siihen sisältyy kaikki, mitä me kastettuina kristittyinä ja ”yhdestä Leivästä osallisina” tarvitsemme uskoon ja jumalisuuteen.
Ja koska Isä meidän -rukoukseen sisältyy kaikki, mitä sinun pitää rukoilla, saat sen lisäksi rukoilla koko ajan, lakkaamatta kaikkea sitä, mikä on siinä jo mukana. Saat tehdä sen niin omin sanoin kuin sanattomin huokauksinkin. Nekin Jumala kuulee.
Mutta koskaan sinun ei tarvitse opettaa Häntä eikä yrittää taivutella Häntä kuulemaan ja auttamaan sinua. Hän tietää, mitä tarvitsette, sinä ja sinun lähimmäisesi. Silti saat, ja sinun pitääkin rukoilla, jotta voisit ottaa vastaan kaiken sen, mitä Jumala sinulle ja muille sinun kauttasi tahtoo antaa. Silloin saat olla Hänen rakkautensa kanava, jota myöten Pyhä Henki, rukouksen Henki liikkuu Kristuksen hengellisen ruumiin, Kirkon, jäsenissä yhdistäen ne sen Päähän ja Ruumiin toisiin jäseniin.
Niin rukoillessasi hengität Isä meidän -rukouksen tahtiin sisälle ja ulos. Uskosi elää ja hengittää – tai oikeastaan Pyhä Henki itse hengittää sinussa ja sinun kauttasi Kristuksen opettamin sanoin ja sanattomin huokauksin. Mikä valtava lahja ja armopalkka, jonka rinnalla kaikki ihmisten kiitokset kalpenevat ja muuttuvat yhdentekeviksi! Amen.