1.
Tänä sunnuntaina ei tarvitse valittaa, että kirkot ovat tyhjiä. Ei tarvitse surra, että isoja Herran huoneita lämmitetään vain muutamaa kymmentä kirkkovierasta varten. Me emme nimittäin olleet ainoita, jotka tänään virittivät Georg Joseph Voglerin, kustaanaikaisen Tukholmassa vaikuttaneen roomalaiskatolisen papin, musiikkimiehen ja urkuvirtuoosin Hoosianna -hymnin. Muistan itse vielä elävääkin elävämmin Voglerin Hoosiannan johdannon bassostemman alun, joka oli kaiketi Richard Faltinin käsialaa ja jota isoisäni lauloi Rauman kirkkokuorossa muun perheen istuessa omalla paikallaan parven takimmaisessa penkissä. Se meni luihin ja ytimiin!
Seurakunta ei muistaakseni Hoosianna-hymniin silloin vielä yhtynyt, niin kuin nykyisin on tapa. Nythän Hoosiannaa tullaan vanhan kirkkovuoden päätyttyä ja uuden alkaessa sankoin joukoin veisaamaan. Ja niinhän mekin teimme juuri äsken.
2.
Mutta miksi teimme niin? Miksi yhdyimme tähän hengelliseen marssilauluun? Mitä oikein teemme, kun huudamme ”Hoosiannaa Daavidin Pojalle” – ja miksi?
Luulen, että aika monelle tänään kirkkoon lähteneelle tällaiset kysymykset eivät ole kovin tärkeitä. On kyse perinteestä ja tunnelmasta. On kyse joulusta.
Sitähän ei enää odoteta, vaan ainakin kaupoissa ja marketeissa vietetään jo täyttä päätä, ja ravintoloissa ja työpaikoilla ja seurakunnissakin aina täydelliseen uupumukseen asti. Kun joulu sitten vihdoin tulee, kuka sitä enää jaksaa juhlia ainakaan yli aaton, kun lahjat on avattu eikä mitään hauskaa enää ole tiedossa?
Mutta miksi me lauloimme ”hoosiannaa”? Mitä meillä on edessämme? Kestääkö se yli jouluaaton, yli uudenvuoden, yli pitkän talven ja vielä senkin jälkeen?
Niin: päätin oikeastaan, etten tänä vuonna marmata joulusta, jota vietetään jo adventtina, odotuksesta, joka on täyttynyt jo ennen kuin edes odotus on alkanut – sillä aina vain aikaisemmaksi on siirtynyt joulun esivietto ainakin siellä, missä tavaroita myydään ja ostetaan. Se saattaa alkaa jo hyvissä ajoin ennen Tuomiosunnuntaita, kirkkovuoden äärimmäisen vakavaa päätöspäivää.
Jätän siis moralisoimisen tällä kertaa toisten tehtäväksi. Riittää, kun minua ei pakoteta lukemaan jouluevankeliumia kymmentä kertaa ennen joulua eikä veisaamaan Enkeli taivaata ennen jouluaattoa ja että saan itse viettää joulua vasta sitten, kun se on, mutta silloin reilusti eli yli loppiaisenkin, johon joulun ydinaika päättyy.
Emme nyt siis moralisoi. Sen sijaan pohdimme yhdessä, mitä oikein teemme, kun veisaamme 1. adventtina ”hoosiannaa”, ja miksi – ja miksi sitä veisattiin Jerusalemissa silloin, kun Herra Jeesus ratsasti aasilla kaupunkiin.
3.
Meillä ei ole käytettävissämme tarkkaa kuvausta siitä väestä, joka silloin seisoi kaupungin portin edustalla. Näemme ison ja kirjavan joukon ihmisiä. Luulen silti hahmottavani sieltä muutaman toisistaan poikkeavan ryhmän.
Evankeliumien kertomuksetkin jakavat joukon kahtia, ja oletan, että kolmaskin joukko oli siellä, vaikka sitä ei erikseen mainita. Paikalla oli siis Jeesuksen opetuslapsia ja lisäksi paljon kansaa. Silti sanotaan, että kansasta vain suurin osa levitti maahan vaatteita ja karsi palmupuista oksia tielle. Osa ilmeisesti siis vain katseli vierestä.
Joukossa oli varmasti niitä, jotka aina ovat siellä, missä jotakin tapahtuu ja missä on menoa ja meinkiä. Tämäkin pitää nähdä! Täälläkin he tempautuivat mukaan tapahtumien pyörteeseen ja huusivat kaikin voimin ”hoosiannaa” Jeesukselle yhtään sen kummemmin miettimättä, mitä se oikeastaan tarkoitti, mutta yhtä kaikki toivottaen tämän viihdyttävän hetken ja miellyttävän rabbin tervetulleiksi ennen seuraavaa jännittävää kansankokousta. Se tosin saattoi olla aivan toisenlainen. Siinä huudettiin jotakin muuta kuin ”hoosiannaa”, esimerkiksi ”ristiinnaulitse”, mutta yhtä suurella äänellä myös sitä.
Kaikki eivät silti nytkään toivottaneet Jeesusta tervetulleeksi. Eiköhän paikalla ollut myös niitä, jotka avoimesti vihasivat Jeesusta. He kuuluivat niihin, joilla oli valta ja jotka halusivat myös säilyttää sen. He olivat niitä, joiden sisimmän Jeesus oli julkisesti paljastanut. Jumalan laki oli koskettanut heitä, mutta paaduttaen, ei pelastaen. He olivat niitä, joiden aseman heidän omissa silmissään Jeesus oli asettanut kyseenalaiseksi, ja niitä, joille tämä valta oli kaikki kaikessa ja jotka sen tähden olivat päättääneet raivata Jeesuksen tieltään.
Mahtoivatko tähän joukkoon kuulua ne fariseukset, jotka P.Luukkaan todistuksen mukaan kehottivat Jeesusta nuhtelemaan kansaa, joka lauloi Hänelle Hoosiannaa? Vai olivatko he niitä, jotka kyllä arvostivat Jeesusta hyvänä ja viisaana lainopettajana, mutta kauhistuivat, kun kansa alkoi veisata Hänelle niin kuin Kuninkaalle veisataan ja kun se tervehti Häntä niin kuin Jumalan Voideltua tervehditään?
Fariseukset olivat lukeneet Raamattunsa, ja heille Raamattu oli myös auktoriteetti, jota ei asetettu kyseenalaiseksi. Ja nyt he näkivät sen saman kuin kansa, joka osoitti Jeesukselle suosiotaan: tässä näytti profeetta Sakariaan ennustus toteutuvan. Vaikka kuninkaan oikeastaan kuuluisi ratsastaa uljaan ratsun selässä ja sotilaallisen saattueen kanssa pyhään kaupunkiin, hän tässä näytti kulkevan tuntemattomana, mutta silti hyvin tunnettuna: ”Iloitse suuresti, tytär Siion, riemuitse, tytär Jerusalem, sillä sinun kuninkaasi tulee sinulle! Vanhurskas ja auttaja hän on, on nöyrä ja ratsastaa aasilla, aasintamman varsalla.”
Tekikö Jeesus, tämä Nasaretin kirvesmies, nyt itsensä kuninkaaksi, jota kaikki odottivat vapauttamaan Israelin kansaa orjuuden siteestä ja Rooman valtakunnan alaisuudesta? Oliko hän olevinaan Messias? Se oli vaarallista, ajattelivat fariseukset. Roomalaiset eivät kauan sellaista katselisi, ja niin menisi Israelilta loputkin sen hyvinvoinnista ja vapaudesta. Eikö Jeesus nähnyt tätä vaaraa antaessaan kansan juhlia itseään kuninkaana?

4.
Entä kansa? Mitä se näki Jeesuksessa tämän ratsastaessa Jerusalemiin? Mitä se tarkoitti veisatessaan ”Hoosianna – Herra, auta, Herra, anna menestys”?
Ehkä fariseusten pelko oli oikea. Ehkä Raamattunsa tunteva kansa, joka oli seurannut Jeesusta Hänen vaelluksellaan ja jonka parissa Hän oli tehnyt monta tunnustekoa, ehkä se todellakin näki kauan odotetun ihmeen nyt toteutuvan. Ehkä Jeesus oli odotettu Messias, Jumalan voideltu, Daavidin Poika, joka heidän silmiensä edessä perustaisi uudelleen isänsä valtakunnan – ja siinä eivät roomalaiset sotilaat olisi muurahaisia suurempi vastus, eivät myöskään epäilevät fariseukset eivätkä asemansa puolesta pelkäävät hallitusmiehet. Nyt vielä Jeesus salasi valtansa, mutta aivan pian, kaupungin muurien sisälle päästyään Hän nousisi halvan ratsunsa selästä ja suuressa kunniassa ja väkevillä merkeillä palauttaisi moninkertaisesti Israelin kansalle ja sen köyhille lapsille heidän menettämänsä kunnian ja hyvinvoinnin!
Mutta saattoi kansassa olla toisenkinlainen joukko. Ehkä paikalla oli myös niitä, joita Jeesuksen opetukset ja teot olivat koskettaneet syvemmältä kuin niitä, jotka odottivat Jeesuksen olevan uusi, voittoisa maallinen kuningas. He ymmärsivät, että Jeesus oli sittenkin toisenlainen hallitsija kuin Hänen isänsä Daavid. He ymmärsivät Sakariaan ennustuksen lopun toisin kuin ne, jotka odottivat Jeesuksen murtavan väkivalloin Rooman valtakunnan ja sillä tavoin tuovan rauhan maailmaan: ”Ja minä hävitän vaunut Efraimista ja hevoset Jerusalemista. Sodan jousi hävitetään, ja hän julistaa rauhan kansoille. Ja hänen hallituksensa ulottuu merestä mereen, Eufrat-virrasta hamaan maan ääriin. ”
Jeesuksen nöyryys ja hiljaisuus olivat tehneet heihin syvän vaikutuksen: ”Vanhurskas ja auttaja hän on, on nöyrä ja ratsastaa aasilla, aasintamman varsalla.” Ehkä he muistivat profeetta Jesajan sanat: ”Katso, minun palvelijani, jota minä tuen, minun valittuni, johon minun sieluni mielistyi. Minä olen pannut Henkeni häneen, hän levittää kansakuntiin oikeuden. Ei hän huuda eikä korota ääntään, ei anna sen kuulua kaduilla. Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta. Hän levittää oikeutta uskollisesti. Hän itse ei sammu eikä murru, kunnes on saattanut oikeuden maan päälle, ja merensaaret odottavat hänen opetustansa.“ (Jes. 42:1-4)
Näitä ”hoosiannan” huutajia kiehtoi Jeesuksen persoona. ”Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus. Voimalla, väkivallalla, et tahdo hallita.” He näkivät Jumalan valtakunnan murtautuvan Jeesuksessa esiin, ja he halusivat olla mukana, kun se kaikki tapahtuu. He halusivat nähdä, kun maan hiljaiset saavat oikeuden, kun rauhan valtakunta perustetaan väkivallan raunioille, kun uusi, pehmeä ja lempeä rakkauden hallintavalta leviää Israelin rajojen yli ja lopulta aina maan ääriin asti.
Silti hekin halusivat olla vallan puolella. Hekin halusivat kuulua hyväksyttyjen ja arvostettujen kansalaisten joukkoon. He halusivat olla yhtä lempeitä ja rakastavia kuin aasilla ratsastava Jeesus, mutta he halusivat myös osansa Hänen vallastaan. Ja vihollisen he näkivät olevan jossakin muualla, oman itsensä ja yhteisönsä ulkopuolella, aivan kuten nekin, jotka odottivat Jeesuksesta kuningasta, joka miekalla ajaisi roomalaiset maasta ja antaisi Israelille vapauden.
Eikä myöskään heitä sitten enää nähty, kun Jeesus ei noussutkaan aasin selästä valtaistuimelle eikä suunsa henkäyksellä tuhonnut vastustajien aseita eikä alistanut rautaisella valtikalla kansoja alleen, mutta ei myöskään silloin, kun Jeesus lempeänä Opettajana antoikin vapaaehtoisesti ottaa itsensä kiinni, kiduttaa ja tappaa ja kun Hänen kannattajilleen uhkasi käydä samoin – tai ainakin sitä oli syytä pelätä. Lempeän Jeesuksen ihailijoita ja Hänen rauhalle ja hyvinvoinnille perustuvan valtakuntansa odottajia ei näkynyt Golgatan ristin juurella. Sillä Jeesus ei sittenkään ollut sellainen Messias, jota oli odotettu – ei niille, jotka odottivat voimakasta hallitsijaa, mutta ei myöskään niille, joiden silmien edessä kangasteli lempeän rauhan ja yleisen hyvinvoinnin valtakunta.
5.
Niin – ei Golgatalla kovin monta ihmistä nähtykään. Melkein yksin sai Jeesus kuolla, Hän, jota tuhannet olivat seuranneet ja jonka lähin opetuslapsipiirikin oli paljon suurempi kuin vain ”ne kaksitoista”. Ja heistäkin oli paikalla varmuudella vain Johannes.
Mutta Johannes sentään oli siellä, aivan ristin juurella, ja Jeesuksen äiti ja muutama uskossa rohkea sisar. He näkivät Poikansa ja Opettajansa katkeran lopun, ja se näytti olevan heidänkin loppunsa.
Oliko se? Oliko Jeesuksen kuolema kaiken loppu? Vai oliko se kaiken alku?
Sillä eivätkö nämä Golgatan murheelliset sittenkin kuuluneet siihen pieneen joukkoon, joka myös veisasi ”hoosiannaa” Herralle, mutta joka on vielä jäänyt mainitsematta? Eivätkö he kuuluneet niihin, jotka epäuskossaankin uskoen seurasivat Herraansa aina haudalle asti? Eivätkö juuri he olleet niitä, jotka ensimmäisinä näkivät, että hauta oli tyhjä, että Jeesus ei ollut haudassa, vaan että Hän oli noussut kuolleista, niin kuin enkeli ilmoitti? Eivätkö he olleet niitä, joille Jeesus ylösnoustuaan ensimmäiseksi ilmestyi? Eivätkö he kuuluneetkin siihen piskuiseen laumaan, jolle ei annettu valtaa maan päällä ja joka ei tuonut rauhaa eikä hyvinvointia kaikille, mutta joka lähetettiin pian Pääsiäisen jälkeen vielä paljon suuremmat aarteet mukanaan Jerusalemista kaikkeen maailmaan nyt myös vainoja ja pilkkaa pelkäämättä ja oman henkensäkin alttiiksi antaen, ei enää omassa voimassaan, vaan Pyhän Hengen voimassa?
6.
Mikä oli tämä joukko? – Se oli se, joka myös tunsi Raamattunsa ja joka oli kuullut Herransa opetukset ja nähnyt Hänen tekemänsä ihmeet. Se oli se, joka varmasti myös odotti jotakin aivan muuta kuin ristiä, häpeää ja kuolemaa. Mutta olisiko se ollut myös sellainen joukko, joka kaikesta huolimatta näki Kristuksessa näkymättömään ja kurotti Hänessä mahdottomaan. Uskoiko se vastoin omaa epäuskoaankin sellaiseen Rauhan valtakuntaan, joka olisi jotakin vielä paljon enemmän kuin Pax Romana, Rooman rauha, jota pidettiin asein yllä. Näkikö se Jeesuksessa jotakin paljon suurempaa kuin maallisen Messiaan perustamassa uuden Israelin valtakuntaa? Uskoivatko he johonkin, mikä olisi vieläkin enemmän kuin suuri aate, joka valtaisi maat ja kansat ja saisi nämä rakkauden voimalla takomaan miekkansa auroiksi ja hävittämään jousen ja nuolet?
En tiedä. Mutta jos heitä siellä oli ”hoosiannaa” laulamassa, he tiesivät myös, että heitä uhkasi sellainen Vihollinen, joka oli paljon roomalaisia ja jopa orjuutta, köyhyyttä ja kurjuuttakin suurempi. He tiesivät, että sen valta jatkuisi sittenkin, kun maailman mahtavinkin valtakunta olisi lopulta kaatunut ja kun kattavinkin ja tasaisimminkin jakaantunut hyvinvointi olisi siirtynyt muiden nautittavaksi tai matojen syötäväksi. Ehkä he tiesivät tai ainakin aavistivat, että suurin vihollinen ja ankarin orjuuttaja oli heillä heidän omassa sydämessään, ja että oma kuolema sinetöisi sen ikuisen vallan, vaikka maalliset valtakunnat vielä jatkaisivat olemassoloaan.
Ehkä he tunsivat sen todellisen vihollisensa, jota Jumalan lähettämä Messias oli tullut voittamaan, sen vihollisen, jota ei voiteta tämän maailman asein, vaan kärsimällä, ei rautaista valtikkaa heiluttamalla, vaan Hengen miekalla sotien. Ehkä he tunsivat itsessään synnin ja kuoleman vallan ja sen tähden muistivat veljensä ja Herran valitun apostolin Pietarin sanan, kun Jeesus oli kysynyt, tahtoisivatko hekin mennä pois, kun niin monet loukkaantuivat Häneen: ”Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.”
7.
Onko se myös meidän vastauksemme, kun 1. adventin ”Hoosianna” on kauan sitten vaiennut, kun jouluvalot ovat sammuneet ja kun pitkä, kylmä talvi ja ankara arki käyvät kimppuumme? Onko se meidän vastauksemme silloinkin, kun huomaamme, ettei siitä ole meille hyötyä, ettemme kuulukaan niihin, joilla on valta tässä maailmassa? Onko se meidän vastauksemme sittenkin, kun meille itsellemme olisi tässä ajassa hyödyllistä puhua jostakin kokonaan muusta kuin Jeesuksesta ja Hänen sanastaan? Huudammeko me ”Hoosianna, Herra, auta” vielä silloinkin, kun huutomme maksaa meille paikkamme yhteiskunnassa ja maailmassa ja ehkä vielä henkemmekin?
Mutta eihän meillä ole muuta mahdollisuutta! Kuka muu meitä voisi auttaa, kun vastassa eivät ole Rooman sotilaat, ei yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, ei köyhyys eikä kurjuus, vaan vihollisista viimeinen, kuolema, joka saa voimansa synnistä, siitä hirvittävästä kirouksesta, joka pitää meitä vallassaan? Kuka muu meitä voisi auttaa, kun Pyhän Jumalan kaikkivaltias katse osuu meihin, ja me joudumme myöntämään: ”Minä olen syyllinen. Minä olen rikkonut sinun pyhän tahtosi. Minä en ole vain uhri, vaan minä olen myös tekijä. Minä olen ennen kaikkea tekijä, synnin tekijä. Olen ansainnut ikuisen kuoleman enkä voi itseäni auttaa, en hiukkaakaan!”
Emmekö me silloin huutaisi ”hoosiannaa” sille Ainoalle, joka voi meitä auttaa? Emmekö silloin vaikka kiertoteitä ja pimeyden turvin hiipisi Hänen Ristinsä juurelle? Emmekö katsoisi Häneen, joka on meidän tähtemme lävistetty, joka viattomana on ottanut meidän syntimme päälleen ja ainoana antanut niistä Pyhälle Jumalalle riittävän uhrin? Emmekö katsoisi Häneen, joka Jumalan ainosyntyisenä Poikana on kantanut meidän synneistämme sen äärettömän rangaistuksen, jonka Jumala pyhyydessään muuten meille langettaisi?
8.
On ihanaa veisata ”hoosiannaa” Jumalan Pojalle, joka tänäänkin ratsastaa nöyränä ja hiljaisena temppeliinsä, meidän keskellemme. On ihanaa, kun Hän ei vieläkään tuomitse eläviä ja kuolleita, vaan ottaa syntisiä vastaan, antaa heille heidän syntinsä anteeksi ja tekee heistä uskossa osallisia Golgatan uhrin hedelmistä ja ylösnousemuksen aamun riemullisesta voitosta. On ihanaa, kun taas saamme aloittaa uutta kirkkovuotta jo kauan ennen uuden maallisen vuoden alkua, ja saamme aloittaa sen, niin kuin jo teimme, syntimme tunnustaen, Herrallemme Hoosiannaa veisaten ja pian Hänen alttarinsa ääreen polvistuen.
On ihanaa saada synnit anteeksi ja tulla ehtoollisen lahjassa osalliseksi siitä iankaikkisesta elämästä ja Taivaan valtakunnasta, joka kerran koittaa ja jonka rinnalla kaikki tämän maailman valtakunnat ovat kuin ohimenevä varjo ja tuulen henkäys ennen suurta rauhan ja ilon aikaa. Sitä, kaiken suurta täyttymystä, saamme uskossa maistaa jo nyt Herran seurakunnan keskellä astuessamme adventin aikaan, joulun ihmettä odottamaan ja Herraamme Hänen vaelluksensa askelissa seuraten. Siinä täyttymyksessä saamme uskossa elää jo nyt, vaikka vielä odotamme sitä. Saamme myös viedä sitä rakkauden teoin ja Kristuksesta todistaen oman, arkisen kutsumuksemme keskelle ja kaikkeen maailmaan, sitä todellista rauhaa, jota maailma ei tunne ja jonka yksin Jumala Kristuksessa Pyhän Henkensä kautta antaa. Siitä rauhasta kasvavat sitten myös maallisen rauhan ja hyvinvoinnin hedelmät, niin kuin uskosta kasvaa pyhitys ja Jumalan Sanasta toivo myös maallisen toivottomuuden keskelle.