26.1.2014 3. slop Hepr. 11:1-10

Uskonnossa on kysymys uskosta – niin kuin sanakin jo sanoo.
Uskonto on jotain sellaista, jossa ihmiset uskovat asioihin tai
yliluonnollisiin henkiin tai persooniin.
Näin on myös kristinuskossa, vaikka sitä muuten ei voi verrata
maailman pakanallisiin uskontoihin.

Ilman uskoa ei ole mitään hengellistä elämää.
Me emme usko siksi, että meidän järkemme on pakottanut meidät
siihen. Vaan me uskomme, koska Jumalan sana on lahjoittanut
meille uskon. ”Usko tulee kuulemisesta, ja kuuleminen Kristuksen
sanan kautta”, näinhän me tiedämme.

Mutta MITÄ se usko pohjimmiltaan on?
Tämä onkin jo vaikeampi kysymys.

Raamatussa uskosta puhutaan tuhansin eri tavoin.
Lähinnä siellä annetaan esimerkkejä siitä, miten usko ilmenee
eri tilanteissa. Heprealaiskirjeessäkin on suuri joukko kertomuksia
Vanhan liiton ihmisistä ja heidän uskostaan.

Mutta mitä USKO on?
Se määritellään Raamatussa oikeastaan vain yhden kerran,
juuri tässä päivän epistolassa, Heprealaiskirjeen 11. luvun alussa.

Me, jotka olemme lapsesta saakka kuulleet edellistä raamatunkäännöstä,
muistamme tuon jakeen sen vanhassa muodossa:
”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan,
ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy”

Voi olla, että juuri tämä jae on ohjannut monen meidän ajatuksia siitä,
mitä usko on. Se on luja luottamus ja se on ojentautumista.
Luja luottamus ja ojentautuminen ovat hienoja asioita,
mutta: alkutekstissä ei puhuta MITÄÄN niistä.

Eli nyt minun täytyy taas kerran tehdä sitä, mihin Jumala kehotti
profeetta Jeremiaa: ”Minä annan sanani sinun suuhusi….
Sinun tulee repiä ja särkeä, tuhota ja hävittää, rakentaa ja istuttaa” (1:10).

Valitettavasti minun täytyy nyt vähän repiä,
jotta voisin rakentaa. Sillä tuo vanha käännös ei ole sen mukainen,
mitä Pyhä Henki on Raamattuun kirjoittanut.
Me emme siis revi nyt Raamattua vaan revimme väärän käännöksen.
Ja samalla pyydämme, että Jumala näyttäisi,
miten Hänen sanaansa tulee oikealla tavalla ymmärtää.

Siis: Jotta Jumala saisi nyt aidosti ja virheettömästi puhua meille,
joudumme nyt pistämään syrjään tuon vanhan käännöksen.

MITÄ tuossa jakeessa oikeasti lukee uskosta?
Tämä on hyvin tärkeää tietää, koska tämä on Raamatun ainoa
määritelmä uskosta.

Siinä lukee:
”Usko on toivotun todellisuutta
ja näkymättömän paljastumista” (toista!)

Tämä on kovin erilainen käännös kuin se, johon me olemme tottuneet.
”Uskon luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen
mukaan, mikä ei näy”. Huomaatteko tämän olennaisen eron?

Vanhassa käännöksessä painopiste oli MEISSÄ.
MINÄ luotan lujasti siihen mitä toivon.
MINÄ ojentaudun sen mukaan mitä ei näy.
– Hyvin helposti ihminen kokee tämän vaatimuksena.
Minun PITÄÄ luottaa lujasta, minun PITÄÄ ojentautua.

Ja ihminen alkaa tutkia itseään: Löytyykö minusta tällaista lujaa
luottamusta? No, ei läheskään aina. Itse asiassa minusta itsestäni
ei koskaan.
Entä ojentaudunko minä näkymättömien asioiden mukaan.
No en, useimmiten ojentaudun ja suuntaudun vain näkyvien
asioiden mukaisesti.

Mikä on johtopäätös tästä? Varmaankin se, ettei minulla ole uskoa.
Ei ainakaan oikeanlaista uskoa. Sellaista, jota Raamattu vaatii.

Mutta vaatiiko Raamattu meiltä uskoa, joka on lujaa luottamista ja
ojentautumista. Pitäisikö meidän jotenkin luoda tai kasvattaa
itsellemme tällainen usko?

Ei! Muistakaa aina tuo pääsääntö: Usko syntyy kuulemisesta,
Kristuksen sanan kuulemisesta. Sana Kristuksen sovitustyöstä
ja ylösnousemuksesta synnyttää omalla voimallaan uskon meidän
sydämissämme.

Todellinen usko on aina Jumalan lahja.
Jeesus sanoo Joh. 6: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt.
Se on Jumalan teko”. Usko on siis Jumalan teko meissä ja usko
kohdistuu Kristukseen, jonka Jumala on lähettänyt meille pelastajaksi.

****
Olennainen sana tuossa Hepr. 11. luvun 1. jakeessa on tuo ”todellisuus”,
jonka vanha käännös siis virheellisesti käänsi lujaksi luottamukseksi.
”Usko on toivotun todellisuutta”.

Tuo kreikan sana hypostasis tarkoittaa sananmukaisesti ”alla seisomista”.
Se tuli kreikassa tarkoittamaan sellaista todellisuutta, joka ikään kuin
lepää vahvana meidän jalkojemme alla.
Se on näkymätön todellisuus, mutta se on jopa todellisempi kuin tämä
näkyvä maailma.
Tuon hypostasiksen voisi selittää tarkoittavan ”tosiolevaa”,
”perustavaa laatua olevaa todellisuutta”, josta kaikki riippuu.

Tuo sama sana esiintyy kaksi muutakin kertaa Heprealaiskirjeessä.
Hepr 1:3 sanotaan alkutekstissä: ”Poika on Jumalan kirkkauden säteily,
Hänen todellisuutensa sinettikuvio”

Tuo todellisuus on tässä juuri hypostasis.
Poika, Jeesus Kristus, heijastaa siis selvästi Jumalan todellisuutta,
sitä mikä ja millainen Hän OIKEASTI on.
Mikä on Hänen rakastava olemuksensa.

****
Toinen kohta, missä tuo hypostasis esiintyy, on Hepr. 3:14:
”Mehän olemme osalliset Kristuksesta, kun vain loppuun asti pidämme
kiinni siitä todellisuudesta, jonka yhteyteen jo alussa olemme päässeet”

Taas tuo sama ”todellisuus”, ”tosioleva”, ”alla seisova”, hypostaasis.
Tässä sanotaan, että me olemme jo alussa eli uskonelämän alussa,
päässeet osallisiksi tuosta todellisuudesta, tosiolevasta.

Eihän tällä mitään muuta voida tarkoittaa kuin Jumalan todellisuutta,
johon kuuluu Jumalan Pyhä Kolminaisuus.

***
Tämä pieni retki selventää meille nyt kovasti sitä,
mistä uskossa POHJIMMILTAAN on kysymys.

”Usko on toivotun todellisuutta, näkymättömän paljastumista”.

Me ihmiset toivomme pääsevämme yhteyteen Jumalan kanssa.
Me haluamme päästä totuuteen. Päästä kiinni sellaiseen todellisuuteen,
jonka varassa voi elää ja kerran kuolla. Iankaikkisuus on pantu
kaikkien ihmisten sisimpään.

Niin kuin kirkkoisä Augustinus sen hienosti sanoi: ”Jumala, sinä olet
luonut meidät yhteyteesi ja meidän sydämemme on levoton meissä,
kunnes se löytyy levon Sinussa”.

Usko on sitä, että Jumalan todellisuus tulee todeksi meidän
elämässämme.
Ja se, mikä on näkymätöntä meidän silmillemme, paljastuu
meidän sydämellemme.

Meidät on kastettu tämän todellisuuteen, tähän Jumalan todellisuuteen.
Kestävään, jakojen alla seisovaan todellisuuteen.
Se tarkoittaa samalla osallisuutta Kristuksesta,
Jumalan toisesta persoonasta.
Luther sanoi laittamattomasti, että ”Uskossa Kristus on läsnä”.
Eli kun ihminen uskoo, silloin samalla Kristus on jo uskon kautta
ihmisessä.
Uskon ja kasteen kautta myös Pyhä Henki asuu ja vaikuttaa meissä.

Jumalan Pyhä Kolminaisuus tulee näin todeksi meidän elämässämme
uskon kautta. Ja meille paljastuu se huikea kirkkaus ja rikkaus ja
syvyys, joka Häneen sisältyy.
– Tai sanotaan paremminkin, että ALKAA paljastua.
Sillä me emme kerralla pysty ottamaan vastaan kuin pienen
hippusen Jumalan kirkkautta.

Usko ei siis ole pohjimmiltaan meidän lujaa luottamustamme,
eikä meidän ojentautumistamme.
Vaan se on Jumalan todellisuuden paljastumista sydämelle,
joka luonnostaan vihaa Jumalaa eikä ymmärrä Hänestä mitään.
Usko on sydämen silmien avautumista näkymättömälle
maailmalle.

Usko tekee meistä hengellisiä ihmisiä. Ei enää pelkästään
ruumiillisia ja sielullisia ihmisiä. Hengen todellisuus alkaa tulla
osaksi kaikkea meidän elämäämme uskon kautta.
Tästä Heprealaiskirjeen kirjoittajalla on sitten suuri määrä
esimerkkejä: Kuinka näkymätön maailma avautui Vanhan
testamentin pyhille uskon kautta.

Nooa ei varmasti voinut tietää vedenpaisumuksen tulemisesta
järkensä tai sen ajan uutisten välityksellä.
Tarvittiin Jumalan ilmoitus, jonka Nooa uskoi.
Ja tämän uskon varassa hän rakensi arkin, joka pelasti ihmiskunnan
ja eläinkunnan.
Näkymätön maailma tuli todeksi Nooalle uskon kautta.

Samoin ei Abraham voinut tietää, mikä häntä odottaa matkan
päässä, kun hän lähti Kaksoisvirtainmaasta kohti Kanaanin maata.
Jumala vain kehotti häntä lähtemään, ja uskossa hän lähti.
Näkemättä etukäteen.
Näin näkymätön paljastui Abrahamille uskon kautta.

Samalla tavoin me emme voi nähdä monia asioita.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja mainitsee maailman alun ja lopun.
Ei tiedekään ole pystynyt selvittämään, mitä oli alussa.
Mitä tapahtui alkuräjähdyksessä – jos sellainen oli? Ja miksi?
Ja mitä oli ennen sitä?

Mutta uskon avulla me näemme sen näkymättömän maailman,
jossa Isä Jumala luo sanallaan maailmankaikkeuden.
Ja voisi luoda vaikka miljardeja maailmankaikkeuksia, jos haluaisi.
Uskossa tämä näkymätön Jumalan maailma paljastuu meille.

Ja samoin paljastuu loppu.
Abrahamista kerrotaan, että hän ”odotti sitä kaupunkia,
joka on rakennettu vankalle perustalle ja jonka Jumala itse
on suunnitellut ja tehnyt” (Hepr. 11:10).
Uskon kautta Abraham siis jo ymmärsi, että on olemassa toinen
maailma tämän maailman jälkeen. On uusi Jerusalem, joka
laskeutuu taivaasta juhla-asuisena kuin morsian, joka on
kaunistettu sulhastaan varten, niin kuin Ilmestyskirja sitä kuvaa.

Vain uskolla me voimme nähdä jotain tästä tulevasta Jumalan
todellisuudesta. Se kaupunki on ”vankalla perustalla”, sen
tosiolevan, Jumalan todellisuuden varassa.

Tästä todellisuudesta me uskon kautta saamme silmäyksen jo
täällä ajassa. Ja kerran näemme sen kaikessa loistossaan ja
kirkkaudessaan, kun meidän uskomme muuttuu näkemiseksi.