1.
”Kirkko on olemassa sitä varten, että täällä kuollaan.” Jotenkin niin sanoi aikoinaan Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Osmo Tiililä. Ja yhä vielä se muistetaan.
Hänen tokaisunsa oli tietenkin kärjistys. Ei se ole koko totuus Kirkon tehtävästä. Kirkko on olemassa myös sitä varten, että täällä eletään. Se on myös sitä varten, että eläisimme oikein sen lyhyen ajan, joka meille on annettu ennen iankaikkisuuden alkamista. Sillä sen me vietämme joko Karitsan hääjuhlissa tai iankaikkisessa kadotuksessa Jumalan armokasvojen valkeudesta.
Kirkko on siis myös sitä varten, että käyttäisimme Jumalan tahdon mukaisesti meille annetun ajan: että saisimme olla siunaukseksi ympäristöllemme ja että pääsisimme kerran perille. Onnellinen siis se, joka ajoissa ymmärtää olevansa kuolevainen. Onnellinen se, joka elää tietäen lopulta kohtaavansa pyhän ja kaikkivaltiaan Jumalan.
Onnellinen se, joka jo nyt etsii armollisen Jumalan kasvoja. Onnellinen se, joka jää kuollessaan Kristuksen lävistettyjen käsien varaan. Sillä Jeesus ei päästä putoamaan sitä, jonka Hän on syliinsä ottanut.
2.
Vapahtajan syliin pitää kuitenkin käpertyä jo tässä ajassa. Kuoleman jälkeen se on myöhäistä. Sen tähden on myös vaarallista, ettei professori Tiililän tokaisu enää kohtaa sitä elämäntunnetta, joka nykyisin määrää hyvinvoivan Euroopan asukkaiden elämää: emme enää oikein koe olevamme kuolevaisia. Kuolema ei kuulu nykysuomalaisenkaan elämään.
Siitä, että näin on päässyt käymään, meidän on – niin kummallista kuin se onkin – kiittäminen suurelta osin Jumalan suuria lahjoja. Niitä Hän on antanut meille hyvinvoinnin kasvun ja kaikenlaisen osaamisen lisääntymisen kautta. Ajatelkaamme vaikka vain, että useimmilla meistä on ruokaa riittävästi! Tai ajatelkaamme lääketieteen valtavaa kehitystä meidänkin lyhyen elämämme aikana!
Näistä lahjoista pääsevät yhä osallisiksi vain ihmiskunnan pienen vähemmistön jäsenet. Siihen vähemmistöön me suomalaiset kuitenkin suurimmaksi osaksi kuulumme. Sitäkin valitettavampaa on, että me noudatamme syntisten surkeaa tapaa ja käytämme Jumalan suuria lahjoja väärin. Emme edes näe niitä, koska niistä on tullut meille itsestään selviä. Otamme ne kyllä vastaan, mutta emme kiitä niistä niiden Antajaa.
Sellaisina, väärin käytettyinä, ne ova peittämässä meiltä niitä perimmäisiä tosiasióita, jotka ovat hyvinvoinnin kaikinpuolisesta kehittymisestä huolimatta lopulta sittenkin pysyneet ennallaan. Täällä kuollaan yhä, vaikka pyrimmekin parhaan kykymme mukaan unohtamaan sen ja usein samalla myös kärsivät lähimmäisemme.
Olemme siirtäneet kuoleman, kuolevaisuuden ja kuolevat niiden asioiden joukkoon, joista emme puhu ja joita sen tähden ei näytä myöskään olevan. Ikään kuin nurkan takaa kurkistaen kuolema on vahvasti läsnä taiteessa, viihteessä, kirjallisuudessa ja vaikkapa televisiosarjoissa. Se tulee meitä vastaan järkyttävinä uutisina. Tavallisessa elämässämme se ei kuitenkaan näytä meitä koskettavan. Koemme elävämme ikuisesti maan päällä.
Ainakaan emme ajattele, että kuolisimme nuorena tai peräti lapsena. Kun vielä 1800-luvulla pikkulasten kuolemat olivat arkipäivää ja minunkin vanhempieni lapsuudessa yhä tavallisia, niistä on nyky-Suomessa tullut harvinaisia. Jos lapsi saa syntyä, hänen ajatellaan ilman muuta kasvavan ja kehittyvän vailla kuoleman vaaraa.
Kuinka surullista tätä taustaa vasten onkaan, että niin moni lapsi ei koskaan saa syntyä joutuen väkivaltaisen kuoleman uhriksi jo ennen syntymäänsä!
Jos lapsi kuitenkin Jumalan armosta saa syntyä, hänen ajatellaan olevan turvassa. Ehkä tämän tähden monella eurooppalaisella kristityllä ei näytä enää olevan kiirettä tuoda lastaan kasteelle. Voi se siitäkin johtua, ettei kasteessa enää nähdä uudestisyntymisen sakramenttia, vaan vain kaunis seremonia lapsen syntymän juhlistamiseksi. Mutta varmasti takana on myös suuri luottamus siihen, että vastasyntynyt lapsi selviää ensimmäisestä elinvuodestaan ja siitäkin eteenpäin ja että vanhemmat saavat vielä nähdä lapsensa lapsetkin.
3.
Niin harvinaisiksi ovat lapsikuolemat käyneet meidän hyvinvoivassa Euroopassamme, ettemme tahdo uskoa, että yhä tänäkin päivänä voi käydä, niin kuin näytti käyvän päivän evankeliumin kuninkaan virkamiehen pienelle pojalle.
Not lehrt beten, sanoo saksalainen sananlasku. ”Hätä opettaa rukoilemaan”. Ja kuninkaan virkamiehellä oli nyt hätä. Ei ole juuri suurempaa hätää kuin kuolema, joka uhkaa oman lapsen elämää.
Sen hädän on Jumala luomisessa kirjoittanut meihin. Se ylittää monin verroin sen huolehtivan rakkauden, jota meidän pitäisi tuntea kaikkia hädänalaisia kohtaan. Oman lapsen hätä tulee paljon lähemmäksi ja menee paljon syvemmälle kuin mikään muu inhimillinen kärsimys. Se raastaa ennen kaikkea äidin sielua, mutta myös isää, jos isällä on rinnassa sydän eikä kivi.
4.
Kauheaa on, että meidän maallisten isien sydän on usein kova, aivan hirvittäväin kova. Myös äiti voi olla sydämetön lastaan kohtaan. Taivaan Isän sydämen tilalla ei kuitenkaan ole kivi. Taivaan Isä iloitsee, kun Hänen lapsensa iloitsevat, ja kärsii, kun Hänen lapsensa kärsivät.
Aivan erityisesti Taivaallinen Isä kärsi katsellessaan Poikansa hirveää kuolemaa ristillä. Se ei kuitenkaan ollut vahinko eikä sattuma. Se oli Jumalan oma, rakkauden sanelema valinta. Oman Pojan kuoleman kivun kokemiseen Jumalaa ajoi se sama Rakkaus, joka paloi Hänen Poikansa rinnassa silläkin hetkellä, kun Hänessä Jumala itse naulittiin ristille. Se oli ääretöntä rakkautta meitä kohtaan, jotka Jumala vain sillä tavoin, oman Poikansa sijaissovituksen perusteella, saattoi pelastaa iankaikkisen kadotuksen kauhuista.
5.
Jeesuksessa Jumala toteutti sen, minkä Hän oli jo aikojen alussa, heti syntiinlankeemuksen jälkeen luvannut. Jeesuksessa Jumala ilmaisi oman olemuksensa ja Isän sydämensä syntisille. Jeesuksessa Jumalan pelastava työ tuli itsensä jumalallisen kunnian kirkkaudesta riisuneen Jumalan Pojan inhimillisessä hahmossa kärsivien keskelle.
Tämän Jeesuksen myös päivän evankeliumin kuninkaan virkamies oli oppinut tuntemaan. Ehkä hän oli vain kuullut Jeesuksesta hyvää tai suorastaan nähnyt Hänessä miehen, jolla oli sydän paikallaan ja joka osasi myös auttaa eikä vain kärsiä kärsivien rinnalla. Ehkä virkamies oli ollut Jerusalemissa samaan aikaan Jeesuksen kanssa ja siellä nähnyt ja kuullut, mitä Hän teki. Tai sitten hän tunsi Jeesuksen kotikaupungistaan Kapernaumista. Ehkä hän oli kuullut Kaanaan ihmeestä.
Joka tapauksessa hätääntynyt isä lähti pitkälle patikkamatkalle Kapernaumista Kaanaan kuultuaan Jeesuksen olevan siellä. Sillä hänen rakas pieni poikansa oli kuolemaisillaan, eikä kukaan näyttänyt voivan auttaa häntä. Mutta Jeesus voisi! Jeesus voisi parantaa hänen poikansa! Niin mies uskoi.
Oman lapsen hätä ja usko Jeesuksen apuun antoi kuninkaan virkamiehelle voimia taittaa puolijuoksua se tuntien taival, joka hänellä oli kotoaan Kapernaumista Kaanaan. Paluumatkalle hän halusi mukaansa Jeesuksen. Pyytämällä hän pyysi Herraa lähtemään kanssaan Kapernaumiin ja parantamaan siellä hänen poikansa.
Kuinka tylyltä siis mahtoikaan tuntua Jeesuksen vastaus virkamiehen korvissa hänen rojahdettuaan matkasta väsyneenä Herran jalkojen juureen ja pyydettyään Häntä auttamaan poikaansa. Sillä – niin ajattelen – myös ympärillä seisoviin katsoen Jeesus sanoi tylysti: ”Ellette näe tunnustähtiä ja ihmeitä, niin ette usko.”
6.
Miksi Jeesus teki näin? Tekikö Hän pilaa hätääntyneen isän tuskasta? Vai eikö Hän edes huomannut sitä? Eikö Hän muistanut pientä poikaa, joka oli kuolemaisillaan?
Ajattelen, että Jeesus kyllä koetteli virkamiehen uskoa, mutta ennen kaikkea sanoi kovat sanansa niiden tähden, jotka uteliaina seurasivat tilannetta. Jeesus näki, ettei heitä niinkään kiinnostanut kuninkaan virkamiehen hätä eikä hänen lapsensa kohtalo. Olihan mies puolipakanallisen Herodes Antipaan virkamiehenä jo työnsäkin puolesta epäilyttävä, ja lapsia nyt kuoli joka päivä. Mutta mitä Jeesus tekisi, minkälaisen ihmeen saisimme tänään nähdä – se kiinnosti kansaa. Ehkä hän tosiaan olisi luvattu Messias, joka antaisi meille rauhan, vapauden ja hyvinvoinnin.
Näin saattoi kansa miettiä tilannetta seuratessaan. Jeesus kuitenkin näki syvemmälle. Hän koetteli hätääntyneen isän uskoa, mutta varmasti myös tiesi, ettei tämä antaisi periksi. Hän näki miehessä jotakin, mikä näkee kauemmas kuin ne kymmenet silmäparit, jotka ympäröivästä joukosta ahneen-uteliaina katselivat Jeesusta ja Hänen jalkojensa juureen romahtanutta isää. Jeesus näki tämän epätoivoiselta näyttävän miehen sydämessä uskon. Hän näki uskon, joka uskoo uskomattoman ja näkee näkymättömän totena tässä ja nyt.
Eikä Jeesus nähnyt väärin. Sillä virkamies ei lähtenyt Jeesusta kiroten eikä masentuneena yksin takaisin Kapernaumiin. Hän jäi paikalleen ja pyysi uudelleen: ”Herra, tule alas ennenkuin minun poikani kuolee.”
Näen sieluni silmillä hätääntyneen isän katsovan suoraan Jeesuksen silmiin. Kuulen hänen sanovan jokaista sanaa painottaen: ”Herra, tule alas ennenkuin minun poikani kuolee.”
Mies puhui ikään kuin Jeesus ei olisi vielä kuullut, mitä Hän sanoi. Hän puhui, niin kuin puhutaan sille, jonka tiedetään sekä voivan että haluavan auttaa. Hän puhui, niin kuin lapsi vanhemmilleen, jotka eivät kiireiltään ensin huomaa, mitä pieni heiltä pyytää, mutta joka on varma siitä, että isä ja äiti heti auttavat, kun hän vain ensin sanoo asian niin, että se varmasti tulee kuulluksi.
7.
Ja kuninkaan virkamies tuli kuulluksi. Jeesus näki ja kuuli hänen hätänsä ja vastasi siihen. Kapernaumiin asti Jeesus ei silti lähtenyt. Jeesus ei rientänyt laskemaan kättään kuumeisen pojan otsalle.
Silti Jeesus auttoi häntä. Jeesus teki sen sanallaan. Hän teki sen pelkän sanansa voimalla. Jeesus sanoi ja vain sanoi miehelle: ”Mene, sinun poikas elää.”
Sillä Jeesus tiesi, mitä Hän teki. Näin Raamattu jatkaa: ”Ja mies uskoi sanan, jonka Jesus sanoi hänelle ja meni.”
Mies uskoi sanan. Ympärillä seisovien naamat sen sijaan venähtivät. Mikä pettymys! Emme nähneetkään hienoa esitystä, vaan ainoastaan ahdistuneen miesparan ja Jeesuksen, joka vain sanoi, muttei tehnyt mitään. Mahtoiko tämä mies sittenkään olla se profeetta tai Messias, jonka hänen luulimme olevan? Sillä kyllähän maailmaan sanoja mahtuu. Tekoja tässä olisi kaivattu!
Se kuitenkin, jolle Jeesuksen sana oli osoitettu, uskoi sanan. Hän uskoi vielä näkemättä ja kokematta sen täyttymystä. Mutta se oli lupaus, jonka hän uskoi toteutuvan. Uskossa se oli totta jo silloin, kun Jeesus sanoi sen.
Ja niin kävi, kuten Jeesus lupasi. Näin Johannes jatkaa:
Niin hänen mennessänsä kohtasivat hänen palveliansa hänen ja ilmoittivat hänelle sanoen: ”Sinun poikas elää.” Niin hän tutki heiltä hetkeä, jolla hän parani, ja he sanoivat hänelle: ”Eilen seitsemännellä hetkellä antoi vilutauti hänen ylön.” Niin isä ymmärsi sen siksi hetkeksi, jolla Jesus sanoi hänelle: ’Sinun poikas elää.’
Jeesuksen lupaus ei ollut tyhjää sanahelinää. Uteliaat katselijat se tosin lähetti tyhjin käsin pois. Vain sairaat tarvitsevat parantajaa, eikä kylläisille kelpaa ruoka. Sen tähden Jeesuksen sana auttoi ainoastaan sitä, jolla oli todellinen hätä. Hänessä se sama sana myös synnytti uskon pelastuksen mahdollisuuteen.
Ja lopulta usko, joka uskoi näkemättä, mutta näki sitten myös lupauksen toteutuvan, tarttui koko perhekuntaan, joka oli ihmettä todistamassa. ”Ja hän uskoi ja koko hänen huoneensa.” Niin päättyy päivän evankeliumi.
8.
Rakkaat ystävät! Me vietämme tänään uskonpuhdistuksen muistopäivää. Muistamme saksalaisen augustinolaismunkin ja teologian professorin Martti Lutherin 95 teesiä. Niiden julkaiseminen Wittenbergissä syksyllä 1517 oli yksi niistä tapahtumista, jotka saivat jo kauan kyteneen uskonpuhdistusliikkeen leimahtamaan liekkiin. Varsin pian liike levisi myös Ruotsiin ja tänne Suomeen.
Uskonpuhdistukseen eli reformaatioon perustuu se, että nimitämme uskoamme ja kirkkoamme ”evankelis-luterilaiseksi”. Mutta mitä tekemistä sillä on päivän evankeliumin kanssa, paitsi tuo ”evankelisuus”? Paljonkin. Ja kaiken sen keskellä on – Jeesus!
Oikeastaan meitä ei pitäisikään nimittää ”luterilaisiksi”. Emme seuraa Martti Lutheria, joka oli armoitettu Sanan opettaja ja Kirkon uudistaja, mutta samalla armahdettu syntinen veli, joka tuskin itsekään piti siitä, että kirkkoa alettiin kutsua hänen nimellään. Nimitys ”luterilainen” on vain välttämättömyyden sanelema tapa kuvata, keitä olemme.
Kirkko on Kristuksen, ei Lutherin. Uskonpuhdistus tahtoi avata sielunsa hädässä apua huutaville tietä Jeesuksen eikä kenenkään muun luo. Se tahtoi olla purkamassa niitä esteitä, jotka peittivät syntiseltä Isän rakkauden sellaisena kuin se Pyhässä Hengessä Kristuksen kasvoista loistaa. Se tahtoi johdattaa hätääntyneet kiertoteiltä suoralle reitille Kapernaumista Kaanaan, synnin hädästä Golgatalle, Ristin juurelle ja tyhjälle haudalle.
Uskonpuhdistus tahtoi näyttää, mistä syntinen löytäisi Kristuksessa armollisen Jumalan. Se ei kehottanut kohottautumaan rakkauden siivin taivaan korkeuksiin eikä pyrkimään sinne omien uskonnollisten ponnisteluiden tai ansiollisten tekojen voimin. Se kehotti hätääntynyttä etsimään Herraa alhaalta.
Se kehotti heitä kuulemaan Jumalan sanaa ja etsimään Raamatusta sen Keskusta, Jeesusta Kristusta, Jumalan Poikaa ja meidän Vapahtajaamme. Se tahtoi johdattaa syntisiä Hänen luokseen, kun Hän sanassa ja pyhissä sakramenteissa tulee heidän luokseen ja meidän luoksemme alimmista alimmaksi. Se opetti turvautumaan Jumalan lupauksiin siellä, missä ne Raamatun sanassa julistetaan korville ja siellä, missä lupauksen sanan voimasta kasteen vedestä tulee uudestisyntymisen peso ja leivästä ja viinistä Herran ruumis ja veri meidän syntiemme anteeksiantamukseksi ja iankaikkisen elämän ateriaksi.
Jumalan Sanasta kaikki riippuu, siitä, jonka Jumalan ikuinen, luomaton Sana Kristuksessa puhuu meidän ihmisyyteemme Raamatun sanassa sitoutuen täällä alhaalla, meidän hätämme keskellä ja meitä siinä auttaen. Sillä vaikka Kapernaumin virkamies ehkä olikin omilla silmillään nähnyt Jeesuksen ja Hänen ihmetekonsa, lopulta hänkin heittäytyi kokonaan Jeesuksen lupauksen sanan varaan. Puhuihan sen Jeesus itse ja puhuu sen vielä tänäkin päivänä. Sen tähden se on yhä voimallinen ja uskottava sana.
9.
Sanan ohella reformaatiossa olikin ja on yhä kyse myös uskosta. Ilman uskoa olemme kadotettuja, vailla toivoa ja rakkaudelle kuolleita. Sillä uskossa ja vain uskossa voimme omistaa kaiken sen, mitä Herra on tehnyt meidän puolestamme ja minkä Hän tahtoo antaa meille, jotta pelastuisimme synnin ja kuoleman vallasta. Ilman uskoa parhaatkin tekomme ovat turhaa ponnistelua. Ne auttavat lähimmäisiämme, mutta kadottavat meidät, kun maallinen matkamme on pääättynyt. Ilman uskoa hienoinkin hengellisyytemme on pelkkää vaahtoa, jonka ikuisuuden tuuli puhaltaa pois sen myrskyävän, jääkylmän meren päältä, johon hukumme.
Uskossa meillä sen sijaan on kaikki – uskossa, joka luottaa Jumalan lupauksen sanaan ja ottaa siinä Hänet itsensä armollisena Jumalana vastaan. Pelastava usko on sitä, että katsomme Kristukseen, emme itseemme. Usko on sitä, että jäämme Hänen varaansa.
Ja sitäkin pelastava usko on, että lakkaamme pohtimasta, voimmeko ja osaammeko uskoa, onko uskomme vahvaa vai heikkoa vai onko sitä ollenkaan. Sillä ”usko” ei ole jotakin, mitä Jumala vaatii meiltä eikä meidän ”oma osuutemme” pelastuksemme asiassa. Se on kokonaan ja alusta loppuun asti Hänen lahjansa.
Ja lopulta ”lahja” on Hän itse, Jeesus Kristus. Sen tähden ”meidän uskomme” määrä ei ratkaise, vaan Hän, johon uskomme kohdistuu.
Häneltä me myös pyydämme uskon lahjaa. Erään toisen hätääntyneen perheenisän tavoin huudamme: ”Herra, minä uskon; auta minun epäuskoani.” (Mark. 9:24)
Ja tämän huudon Jumala varmasti kuulee, koska se, että huudat niin, on merkki siitä, että jo uskot. Huudat päivän evankeliumin virkamiehen tavoin, hänen, joka uskoi Jeesuksen lupauksen sanaan. Huudat Herralle, jonka olet oppinut Hänen sanastaan tuntemaan.
Kun niin teet, olet autuas. Lepäät Kristuksen käsivarsilla. Kuulut Kirkkoon, jonka uskonpuhdistus halusi tuoda takaisin omistamaan sitä, mikä on uskossa olennaista ja luovuttamatonta. Kuulut Kirkkoon, joka on olemassa, koska täällä kuollaan. Sen keskellä saat myös elää. Ja silloin sinä olet se, josta Herra sanoo Kirkolle, hengelliselle äidillesi: ”Sinun poikasi, sinun tyttäresi elää.” Amen.