Kadun häly katoaa kuin taikaiskusta astuessamme kuvaajan kanssa Henry ”Remu” Aaltosen asuntoon Helsingin Vanhankaupunginlahden tuntumassa. Valo taittuu verkkaan ja ilmassa on hämyistä ajattomuutta.
Kun kävin aiemmin muissa merkeissä Aaltosen kotona, hän mainitsi ohimennen erityisestä suhteestaan ikoneihin. Asia jäi takaraivoon. Lopulta oli otettava bussi alle ja palattava katsomaan, miltä suomirockin kummisedän ikonostaasi näyttää.
Asunnon yleisvaikutelma on barokkinen ja antiikkiesineiden määrä valtava. Patsaat ja uskonnollisaiheinen taide dominoivat huonetta. Merkilliset yksityiskohdat herättävät kysymyksiä – miksi flyygelin päällinen on täytetty taskukelloin?
Isännän tarinointi ei kuitenkaan anna ajatuksille tilaa harhailla. Kieli on remumaisen runsasta, sanasto paikoin painokelvotonta. Jo haastattelun alussa kuitenkin päätän poikkeuksellisesti säilyttää jutussa myös alatyylisiä ilmauksia: niiden poistaminen leikkaisi pois palan polveilevan kerronnan rehevästä sielusta.
Flyygelin sointiin lyövät omaperäisen leimansa kannen täyttäneet taskukellot ja muut aarteet. Kuva: Antti Rintala
MIHIN TAHANSA asunnossa katsookin, takaisin tuijottavat pyhimysten, neitsyt Marian tai Kristuksen silmät. Ihmettelen ääneen kokoelman runsautta. Aaltonen naurahtaa ja toteaa homman lähteneen aikanaan käsistä.
– Näitä on ollu vielä paljon enemmänkin. Oon niitä aika lailla myös lahjoittanut eteenpäin.
Hurriganes-yhtyeen aikoihin Aaltonen kertoo vierailleensa usein Virossa keikkareissuilla. Sen myötä ikonien ostamisesta tuli tapa.
– Päätin ostaa joka reissulla uuden ikonin. Tämäkin Jeesuksen mutsi tässä on jostain vanhasta virolaisesta kirkosta. Olisin ostanut Pyhän Mikaelinkin, mutta se oli mennyt ihan päreiksi tulipalossa.
Makuuhuoneen nurkasta ovelle katsoo valtava neitsyt Marian kuva, jota Aaltonen esittelee ylpeänä. Hän kertoo, että on pitänyt huolta myös kärsineiden ikonien entisöinnistä.
– Yks frendi korjas tämän, sillä ton Jeesus-lapsen suupielet oli alun perin alaspäin eli ihan päin helvettiä. Ei se sillee saanut olla. Nyt se taas hymyilee.
Monet ikoneista ovat selvästikin nähneet aikaa ja ovat Aaltosen mukaan jopa vuosisatojen ikäisiä.
– Yks kaveri tuli kerran käymään ja tsiigas, mitä olin taas ostanut Eestinmaalta. Se harrastaa näitä ja flippas ihan täysin. Se huus, että ”Herran jestas tää puuttuu Valamon luostarista ja tätä on etsitty”. Mä totesin, että vie sinne vaan, kyllä mä tän lahjotan.
Ikoni-innostuksen syytä kysyessäni Aaltonen menee vakavaksi. Pian tuima katse kääntyy ja Aaltonen vastaa hiljaisella äänellä.
– Nää on nähny kaikennäköst juttuu. Kelatkaa miten paljon nää on kuullu rukouksia. Kyllähän nää ottaa signaaleja tuolta ylhäältä.
Munkit ovat piilottaneet merkityksiä yksityiskohtiin, kuten sormien asentoon, Aaltonen sanoo. Kuva: Antti Rintala
HUOMIOITA IKONEISTA piisaa. Kuvista löytyy ”Jeesuksen mutsin lisäksi” pyhä Yrjö, arkkienkeli Mikko ja niin edelleen. Evankelista Markusta esittävästä ikonista Aaltonen on erityisen viehättynyt.
– Tää jätkä on kirjottamassa Raamattua ja noi kimmat on enkeleitä. Ne ottaa kato koodia ylhäältä ja neuvoo mitä pitää skrivata. Noi ikonien tyypit, jotka levittää käsiään, siunaa katsojaa – ne välittää samaa koodia.
Aaltonen kertoo ihailevansa suuresti ”munkkipoikien” duunia, jotka ”näitä on hiplannu hiton kauan” ja ”jemmannu niihin kaikkea”.
– Näis on kaikissa kova ajatus. Liikkeet, kädet ja asennot on täynnä symbolisia juttuja. Näis on monta kerrosta. Koko ajan tapahtuu.
Aaltonen ryhtyy jälleen pohtimaan ja käy katsomaan ikkunan vierellä olevia pienempiä ikoneja.
– Näiden ajatukset olis hyvä purkaa musiikiks, mutta ei oo sellasta sävelasteikkoo. Pitää kehittää ihan oma logiikka näihin.
OMAA LOGIIKKAA Aaltonen tuntuu soveltavan kristinuskoon muutenkin. Jopa Jeesuksen kuolema saa hänet pohtimaan vaihtoehtoisia selitysmalleja.
– Katon usein tota kuvaa, missä Jeesus roikkuu ristillä. Oon pohtinu, että kun se oli sellanen mestariparantaja eikä sen haudasta löytynyt ku rättejä, että entä jos se vaan lähti toisiin maisemiin?
Jeesuksen elämässä Aaltosta kiinnostavat useat yksityiskohdat.
– Se oli kiihkee jätkä. Huus ja räyhäs vallanpitäjille. Se oli liian villi, mutta sen kyllä ymmärtää jos miettii sen lapsuutta. Sen mutsihan pamautti sen maailmaan jossain navetassa. Uskon, että Jeesus ymmärsi kuka oli, kun se pakeni kelojaan erämaahan ja vaelsi siellä ilman vettä. Sit se tajus mistä on kyse ja sai yhteyden auki.
Aaltonen tuntuu pitävän Jeesusta erityisesti eräänlaisena ”yläkertaan yhteyden saaneena” parantajana, jonka eettinen julistus oli vahvaa ja elämä silkkaa kapinaa.
Aaltosen puheista on kuitenkin paikoin vaikea tulkita, missä läpänheiton, spekulaation ja toden raja kulkee.
IKONIT JA niiden välittämä yhteys hengelliseen todellisuuteen ovat Aaltoselle totisinta totta. Yhtä vakavasti Aaltonen suhtautuu Jumalaan.
– Ei mulla oo muuta vaihtoehtoo ku uskoa. Olin aikoja sitten Espanjassa ku yks kaveri soitti ja kerto, että sen serkun poika on ollu monta kuukautta koomassa. Sanoin vaan pokerina siihen luurin, että mä hoidan sen.
Aaltonen naurahtaa ja jatkaa keskittyneesti.
– Puhelun loputtua mietin, että mitä hittoa mä teen. Olin sanonu noin lohduttaakseni. Istuin yksin partsilla siellä Espanjassa ja aloitin puhumaan yläkerran äijälle. Eka varmistin, että kukaan ei kuule, kun mä höpisen taivaalle. Sanoin, että nyt äijä siellä ylhäällä! Oon koko ikäni kuullut susta juttuja, mutta en vaan osaa uskoa ennen ku nään. Jos joskus aiot näyttäytyä, niin tee se pian ja paranna se poika. Älä vittu mokaa mua, kun meen sinne! Näytä mulle voimas tän kerran niin saat musta hyvän frendin.
Aaltonen vakavoituu ja vaimentaa jälleen ääntään. Ajan pysähtyneisyyttä alleviivaavat kymmenet pysähtyneet taskukellot.
– Se ukaasi toimi. Menin kattomaan sitä jätkää sairaalaan. Siellä se makas ihan hoomoilasena, kunnes mä tartuin sitä jalasta. Se pomppas perkele pystyyn! Yhtäkkiä tulee hoitajaa ja kaiken maailman väkee mökki täyteen ja huutaa, että mitä täällä tapahtuu. Mummo ja äiti itkee. Mä sanoin, että nyt ei tarvita kyyneleitä. Kaikki on hallussa, meistä pidetään huolta.
Kokemus vaikutti Aaltoseen.
– Jos tällästa tapahtuu niin pakkohan se on uskoa johonkin.
On Aaltosella kokemusta ”alakerran isännästäkin”.
– Erehdyin kerran sanomaan paholaisen nimen tsyrkassa (kirkossa) Italiassa. Ku kävelin ulos niin lensin naamalleni katuun: lamput mustaks ja nenä sivuun. Teki mieli huutaa, että saatanan sarvipää sulla ei oo ollenkaan huumorintajuu.
Aaltonen uskoo, että kunnolla siipeen saaminenkin voi kääntyä onneksi ja johtaa johonkin hyvään. Kuva: Antti Rintala
REMU AALTONEN on soittanut pitkän uransa aikana monissa eri kokoonpanoissa ja joutunut saattamaan vuosikymmenien aikana monia soittajakavereitaan tuonilmaisiin. Esimerkiksi legendaarisen Hurriganes-yhtyeen kuuluisimman kokoonpanon Albert Järvinen ja Cisse Häkkinen ovat molemmat jo kuolleet.
Kun kysyn, mikä Aaltosta on kantanut halki raskaiden aikojen, tulee vastaus kuin tykinsuusta.
– Musa. Musiikki on kantanut mua aina, eikä ilman sitä oo elämää. Siitä syntyy ilo. Musiikki on vahvin suoja atomipommeja ja muuta paskaa vastaan. Se vaikuttaa niin syvästi. Ilman aurinkoa ja musaa ei olis elämääkään: ne on tämän maailman terveellisimpiä elementtejä.
Musiikin ja taiteen tekemisen tulee siksikin kummuta kovasta työstä ja vilpittömästä palosta tehdä hyvää musiikkia. Aaltonen täsmentää: ”Parasta tulee kun lähtee pohjalta.”
– Taide on sellanen juttu, että ei se lähde potkii ellei lähde nollasta. Ei kukaan tuu kultalusikka kädessä syöttämään mitään jäätelöannoksia.
Näin meni Hurriganesinkin suhteen. Aaltonen tuntuu luottavan vakaasti siihen, että vastoinkäymisistä seuraa aina lopulta jotain hyvää.
– Kun tulee siipeen kunnolla, niin se johtaa usein johonkin hyvään. Yks soittajakaveri oli tosi kiitollinen siitä, että se joutu linnaan. Se sano, että ’Remu mä oon niin onnellinen, kun olin vankilassa, koska löysin siellä Jumalan’. Ajattelin, että voi vittu onneks! Se käytti hyväkseen tollastakin vastoinkäymistä. Se muuttu onnenpotkuksi.
Samanlaisen siipeensaamisen Aaltonen on itse kokenut pelastuksekseen. Palattuaan jokin aika sitten reissusta Aaltonen kaatui ja teloi jalkansa.
– Jätkät haki kotoa, heitti laatikkoon ja vei lekuriin. Sitten ne pääty samalla kattomaan mun keuhkot ja siellä oli veritulppa. Uskovaiset sanois, että johdatusta! Ei olis ratkennu koko homma ellen olis kaatunu.
Aaltonen kertoo, että kokemus huolenpidosta oli voimakas.
– Joku säätää tuolla ylhäällä. Eka saa turpaansa ja sitten pannaan pumpuliin.
Ikonikierros jatkuu. Jutuissa vilahtelevat nimet ovat kuin rockin ”Kuka kukin on”-kirjasta aina Chuck Berrysta Jukka Toloseen.
Palatessamme ikoneihin Aaltonen ilmaisee tyytyväisyytensä siihen, että joku niistäkin joskus kysyy.
– Ajat on pahat ja sarvipään valta kasvaa. Nytkin Euroopassa soditaan ahneuspäissään. Rahan takia ihmiskunta tekee paljon pahaa. Siks on tärkeää puhua hyvistä kuvista.
Siirrymme makuukamarista salongin puolelle. Kertoessani Kotimaa-lehden sisällöistä Aaltonen nyökyttelee hyväksyvästi.
– Noista uskontojutuista on hyvä puhua. Jengi kävelee nimittäin ihan sumussa. Se johtaa tuhoon, kun jengi ei kelaa mitään. On siinä saatanakin kusessa kun helvettiin on liikaa menijöitä. Mä oon ite kelannut, että oon mielummin siellä valkosella puolella, kun toisella puolella on jo tollanen ryysis.
Aaltonen huokaa ja toteaa vielä kerran, varmuuden vuoksi.
– Joo, tohon sumuun en lähde. Kyllä mä laitan kirjani yläkertaan.
ON AIKA kiittää kierroksesta. Iloinen mutta tarinoinnista uupunut rokkivaari kertoo odottavansa jo seuraavia vieraita.
Jätämme hänet istumaan valtaistuinta muistuttavalle tuolille suuren Pieta-jäljennöksen alle. Ehkäpä Jeesuksen mutsi luo häneen silmäyksen ja muistaa, että vilpittömyydellä, etsijyydellä ja lapsenuskolla on paikkansa tässä maailmassa.
Niilo Rantala
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Missä kunnossa voi lähteä rippikoululeirille? Kotimaa kysyi asiantuntijoilta, mitä nuoren leirikuntoisuus tarkoittaa
Ilmoita asiavirheestä