Avioliittokysymys on saanut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kokoaan suuremman merkityksen hallitsevana yhtenä kysymyksenä, joka vie tilaa muilta kysymyksiltä.
Tätä mieltä on tänään tiistaina 60 vuotta täyttävä kenttäpiispa, teologian tohtori Pekka Särkiö.
Mistä avioliittokysymyksen hallitsevuus kertoo ja mitä asialle pitäisi tehdä?
– Avioliittokysymyksen kautta heijastellaan isompia ja laajempia kysymyksiä, joita ei aina rohjeta laajemmin käsitellä. Siis kysymyksiä siitä, mitkä linjaukset kirkon työtä laajemmin ohjaavat. Se liittyy vahvasti myös raamattukäsityksiin. Asia pitää jotenkin ratkaista, koska muuten kirkko on sen panttivankina.
– Kirkossa on kuitenkin edelleen paljon yhteistä ja yhdistävää. Olen kokenut rakentavana työn kirkolliskokouksen yleisvaliokunnan puheenjohtajana. Olemme kyenneet keskustelemaan ja viemään asioita eteenpäin, vaikka edustamme eri kantoja. Näen tässä pienoiskoossa mahdollisuuksia siihen, että asioista voidaan keskustella, kirkko voi pysyä koossa ja ihmiset voivat kokea kirkon omakseen.
– Suuri kysymys on, miten kirkko voisi olla kaikkien eikä vain joidenkin kirkko, josta ruvetaan katsomaan ihmisiä ulos. Tämä olisi toivon eikä viholliskuvien näkökulma. Olen itse kokenut olevani sillanrakentaja ja keskikentän edustaja. Evankeliumi Kristuksen tuomasta pelastuksesta on kaiken keskuksena.
Miten päädyit papin ja teologin uralle?
– Olen syntynyt Helsingissä ja perhe muutti Santahaminaan, kun olin vuoden ikäinen. Upseeri-isäni työ vei perhettämme lapsuudessa ja nuoruudessa Helsingistä Turkuun ja takaisin ja sitten Sodankylään. Aikanaan sieltä palattiin Espooseen. Jokainen muutto avasi perheellemme uusia maailmoja ja mahdollisuuksia oppia uutta. Näin myös Sodankylä, jossa jatkoin harrastuksinani sekä kilpauintia että partiotoimintaa. Seurakunnan poikatyöhön olin tutustunut jo varhaislapsuudessa Santahaminassa, jossa siitä huolehti Herttoniemen seurakunta.
Pekka Särkiö (oik) ja veli Jaakko kesällä 1975 Helsingin uimastadionilla.
Kuva: Särkiön kotialbumi
– Rippikoulun jälkeen olin myös isostoiminnassa ja seurakuntanuorissa. Jo silloin syntyi ajatus papin urasta. Toisaalta harkitsin myös upseerin uraa. Papin ura alkoi tuntua parhaalta vaihtoehdolta. Ehkä liian varhainkin ajattelin, että se olisi kristitylle luonteva polku. Mutta missä tahansa rehellisessä työssä voi tietenkin elää kristittynä. Kolmantena uravaihtoehtona oli historioitsijan työ. Siinäkin olisi suvussani ollut perinteitä.
– Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan pääsin vuonna 1982. Sen jälkeen suoritin varusmiespalveluksen ja sain mahdollisuuden toimia varusmiespappina. Valmistuin vuonna 1989 ja työskentelin sen jälkeen useita vuosia Lahden seurakuntien palveluksessa, vuosina 2001–2012 Keski-Lahden kirkkoherrana.
– Olen toiminut myös Suomen Pipliaseuran puheenjohtajana. Vanhan testamentin eksegetiikan väitöskirjaani (1994) ja sittemmin dosenttikirjaa valmistelin myös Tübingenin yliopistossa Saksassa 1991–1992 ja 1995–1996.
– Kenttäpiispana olen työskennellyt vuodesta 2012. Viimeinen työpäivä virassa on 31. tammikuuta, minkä jälkeen siirryn Kangasniemen seurakunnan tehtäviin. Pääsen palaamaan seurakuntamaailmaan. Olen siellä ensin sijaisena ja sitten virkaa tekevänä kirkkoherrana. Olen myös ehdolla Mikkelin piispan virkaan.
Millaista työ kenttäpiispana on ollut?
– Puolustusvoimissa olen oppinut arvostamaan sotilasyhteisön rehtiyttä, suoruutta ja työlle omistautumista. Tämä on ollut hieno yhteisö. Asioihin tartutaan napakasti, tehtävät hoidetaan sovitusti ja aikataulussa. Myös pappi otetaan joukkoon mukaan ja sotilaspappia arvostetaan.
– Minun kenttäpiispuuskaudelleni on myös sattunut puolustusvoimien työmoodin muutos. Se liittyy Krimin valtauksesta (2014) alkaneeseen turvallisuuspoliittisen kuvan muutokseen. Koulutusorganisaatio on muuttunut valmiusorganisaation suuntaan. Se on näkynyt myös sotilaspappien työssä ja reserviläiskoulutuksessa. Hankkeemme sotilaspapistossa ovat liittyneet valmiuden kehittämiseen ja kohottamiseen.
– Tässä työssä ollaan mukana puolustusvoimien kokonaisuuden osana. Jo rauhan aikana tehdään asioita, kuten olisi tehtävä, jos tulee kova tilanne. Varoajat ovat lyhentyneet. Sotilaspapeilla on oma erityinen roolinsa henkisen kriisinkestävyyden ja toimintakyvyn tukemisessa ja uskon tuoman toivon ylläpitämisessä.
Miten arvioit parin viime vuoden kansainvälisiä muutoksia?
– Puolustusvoimat ovat pohjimmiltaan poikkeusoloja varten. Varsin poikkeuksellisten muutamien kuluneiden vuosien aikana on korostuneesti palattu perusasioiden äärelle: maailma voi olla arvaamaton. Maailmansotien jälkeiset rauhantilan vuosikymmenet olivat poikkeuksellisia Euroopan historiassa. Mutta historian pitkässä kaaressa on nyt palattu siihen, mitä oli ennen, vuosisatojen ajan.
– Länsimaissa oli jo unohdettu asioita, kuten uskon tuoma turva. Nyt palaamme takaisin ja jätämme taakse esimerkiksi sellaiset kysymyksenasettelut identiteettipolitiikasta, jotka ovat enemmän repiviä kuin rakentavia.
– Politiikka on palannut perusasioiden äärelle. Kyse on nyt siitä, miten turvataan yhteiskunnan hyvä ja varmistetaan se, että kansalaiset voisivat hyvin ja heillä olisi turvallista ja rauha.
Entä Suomen ja Euroopan lähitulevaisuus? Mikä meitä voisi odottaa?
– Tärkeintä on nyt se, mitä tapahtuu Ukrainan sodassa, kauanko se vielä kestää ja miten rauha saavutetaan. Tuleeko se toisen voitosta vai muusta ratkaisusta? Tuntuu siltä, että monet Euroopan valtiot empivät tähän asiaan tarttumista. Mutta Euroopan pitäisi jaksaa seistä Ukrainan tukena, jotta sen taistelu koko Euroopan ja läntisten arvojen puolesta voisi jatkua.
– Mutta myös läntiseen elämäntapaan liittyy ratkaisevia kysymyksiä. Miten voimme ylläpitää elämäntapaamme, kasvun rajat huomioon ottaen? Luonnon kestokykyhän on jo ylitetty. On hyvä, että on onnistuttu pitämään ilmastokokouksia ja tehty luontokatoa hillitseviä sopimuksia.
– Poliittiset päättäjät tekevät luopumista koskevia päätöksiä varsinkin vaalien alla suuresti harkiten. Itse peräisin heiltä päätöksiä, jotka ovat välttämättömiä ja vievät yhteiskuntaa turvalliseen suuntaan. Sehän viime kädessä on politiikan tehtävä.
– Tähän liittyy kirkonkin rooli. Sen on hoidettava oma tehtävänsä evankeliumin julistamisessa. Sitä kautta se on myös tuomassa ihmisille hyvän elämän ja yhteiskuntarauhan edellytyksiä. Viime kädessä kirkko on olemassa siksi, että syntinen löytää Jumalan armon.
Pekka Särkiö ja Nemo.
Kuva: Jukka Granström
Miten vietät syntymäpäivääsi?
– Varsinainen syntymäpäiväni tänään kuluu kotioloissa, muun muassa ruoanlaitossa. Aamulla käyn kuitenkin ensin ratsastamassa.
– Jo sunnuntaina meillä oli Lahdessa ensin sukulaisia syömässä. Sitten oli Ristinkirkossa konsertti lähetystyön hyväksi. Esiintyjinä oli ystäviä, mutta vaimoni ja lasteni kanssa – ja oli mukana vävykin – lauloimme myös kuorona.
– Ristinkirkon tilaisuuden päätteeksi nautittiin sotilaskotisisarien tarjoamat kakkukahvit. Riitta-puolisoni oli leiponut kakut.
– Minulla on ollut hyvä elämänkaari. Siinä on ollut erilaisia vaiheita, seurakuntatyötä, tutkijanuraa, hallintoa ja järjestötyötä. Kenttäpiispana olen saanut maistaa myös upseerin uraa. Olen puolustusvoimissa tietysti ollut etupäässä pappi, mutta nähnyt myös sotilaselämää. Kaikissa vaiheissani tukenani on myös ollut perhe.
– Huomenna keskiviikkona on Helsingin tuomiokirkossa puolustusvoimien kirkkojuhla. Sitä edeltää kryptassa iltapäivällä 60-vuotispäivän vastaanotto. Samalla se on myös jäähyväisten jättö tästä virasta, palvelusta ei ole enää monta päivää jäljellä. Seuraaja astuu sitten aikanaan tähän tehtävään.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä