Herkut tirisevät grillissä. Suppilaudat halkovat järvenselkää ja lapset lepertävät rantahiekalla. Suvi syleilee arjen hiertämää ihmistä.
Ympäri pohjoisen niemen ihmiset antavat nyt itsensä levätä: jotakuta ympäröi perhe, toista ystävät, kolmas nauttii rauhasta.
Yhtäkkiä mölkkyklapien kolinan ja kesälaulujen hilpeän kuoron katkaisee jyry julistus: ”Te käärmeen sikiöt! Kuka teille on sanonut, että te voitte välttää tulevan vihan?”
OLEN OLLUT koko aikuisikäni sitä mieltä, että kristinusko rakentuu paradokseille. Se alkaa niistä ja synnyttää niitä. Siinä sen kauneus ja totuus, siinä absurdius. Jo uskontunnustuksen peruskivi on valettu arkisen ymmärryksen ylittävään ristiriitaan: kolminaisuuteen uskova yksijumalainen uskonto, jossa kuolema on voitettu kuolemalla. Ylösnousemususko on totta, koska se on mahdotonta.
Kirkollisessa vuodenkierrossa ristiriita kulminoituu juhannuksen juhlintaan. Kuusi kuukautta ennen Vapahtajaa syntyy Johannes Kastaja – tientekijä ja edelläkävijä. Vihaisin staccatoin Johannes virittää alkusoiton rakkauden ja ilon sanomalle. Hän on raivokas rakkauden tähden: yksinäinen kansankiihottaja.
Kiihkomielisen edelläkävijän juhlapäiväksi osuu tietysti juuri keskikesän juhla, vuoden pisimmän päivän tienoo, jolloin on ”kirjava kesäinen Kiesus, monimuotoinen Jumala”, kuten keskiaikainen sananparsi tietää kertoa.
Voisiko katumusta ja kääntymystä painottavan ankaran julistajan juhlalle keksiä ristiriitaisempaa ajankohtaa?
JOHANNEKSEN PERSOONAN ja juhannusjuhlinnan huolettomuuden ristiriita pitää sisällään kristinuskon historian ydinongelman.
Kristittyjen tulee elää valona tässä maailmassa. Tästä maailmasta saa myös iloita. Luonnon kauneus, ihmisten yhteys, hauskanpito, perhe ja muut mukavat asiat kannustavat kiitollisuuteen. Minä muuna ne pitäisi nähdä kuin Jumalan lahjoina? Tämän kiitollisuuden äärelle on hyvä pysähtyä, vaikka nyt juhannuksena.
Toisaalta kristillinen perinne on osannut alusta asti ihailla toismaailmallisuutta. Liekö sitten platonismin tai gnostilaisuuden tartuttamaa harhaoppia, mutta vahvana on kirkkojen ja kristittyjen parissa elänyt ajatus tämän maailman kertakaikkisesta kurjuudesta ja tuonpuoleisen todellisuuden täydellisestä ihanuudesta.
Toki kristityn tulee tunnustaa se, että tämä maailma ongelmineen ja iloineen ei ole kaikki. Sitä ääntä saamme sisällämme vahvistaa ja siksi Johanneksen saarnoille on sijansa. Tätä maailmaa ei kuitenkaan pidä murheineen ja riemuineen vähätellä. Tämän maan päällä saamme kiittää, viljellä ja varjella – juhliakin!
JUHANNUKSEEN TIIVISTYY paljon. Sielu heläjää, ihminen rentoutuu. Silti yhä jostakin kaikaa: ”Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.”
Eikö Jumalalta lahjaksi saadun elämän ja maailman halveeraaminen saisi jo riittää? On kiittämätöntä olla iloitsematta Hänen lahjoistaan. Tasapaino ilon ja synnintunnon välillä on löydettävä.
Kustaa Vilkunan Luvialta tallettama muistelo asettaa ihanteen: ”Talo kaunistetaan lehtimajoilla ja kukkaisseppeleillä, kahvi juodaan lehtimajoissa ja ollaan loisia suven suloisuudesta, nuoret ja vanhat kiittävät Jumalaa hänen hyvyydestään.”