Vuosi sitten helmikuussa astuin hotellin ovesta aamukävelylle keväiseen Istanbuliin. Samassa kännykkääni kilahteli tekstiviestejä ystäviltä. ”Tule jo pois sieltä. Olet ihan liian lähellä sota-aluetta.” Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan.
Istanbulista Kiovaan on suurin piirtein saman verran matkaa kuin Helsingistä Kiovaan. Aamu vaikutti uutisista huolimatta rauhalliselta. Kävelin merenrantaan. Bosporinsalmella ei näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa eikä ainuttakaan sota-alusta. Kotimaasta tulleiden tekstiviestien sävyyn nähden turkkilaiset käyttäytyivät tavattoman tyynesti. Päivää hallitsivat normaalit arjen asiat. Ehkä sivulauseessa todettiin lyhyesti, että levotonta on nyt Ukrainassa.
Turkkilainen media toki riehaantui. Joka kanavan uutiset täyttyivät asiantuntijoista, jotka analysoivat tilannetta. Mutta siinä missä suomalaiset heti pohtivat, onko Suomi seuraava kohde, turkkilaisilla oli muita huolia. He miettivät miten Ukrainassa opiskelevat turkkilaiset saadaan kotiin ja miten huolissaan Turkissa opiskelevat ukrainalaiset ovat sukulaisistaan.
SIINÄ NÄKYY kahden kansan välinen ero, tuumin. Siinä missä me suomalaiset olemme olleet vuosisatoja alistettu kansa, aina kuuluneet jollekin, turkkilaiset ovat valloittajakansaa – ulottuihan Osmanien valtakunta laajimmillaan Punaiseltamereltä Wieniin asti. Valloittajahenki näkyy nykyäänkin turkkilaisessa itsetunnossa ja yritteliäisyydessä. Tuskin on maailmankolkkaa, josta ei turkkilaista yrittäjää, usein kebabravintoloitsijaa löytyisi.
Siksi turkkilaisen on vähän vaikea ymmärtää suomalaista Venäjän pelkoa. Kun vuonna 2015 venäläinen hävittäjä erehtyi Turkin ilmatilaan, se ammuttiin saman tien alas. Suomalaisittain pyydetään selvityksiä ilmatilaloukkauksesta kerta toisensa jälkeen.
Toki Osmanien valtakunta ja Venäjän keisarikunta ovat kalistelleet sapeleitaan historian kuluessa montakin kertaa keskenään. Rauhassa aina saatiin ja menetettiin jotain, mutta kasakka ei jäänyt tepastelemaan Anatolian niemimaalle.
Me suomalaiset sen sijaan olemme joutuneet tallautumaan kerta toisensa jälkeen venäläisen miehitysvallan alle ja lopulta taistelemaan henkemme edestä itsenäisen maamme puolesta. Se on iskostanut selkärankaan pysyvän pelon idästä tulevaa vaaraa kohtaan. Moni kuvitteli jo pelon jääneen historiaan ennen kuin Ukrainan sota nosti sen jälleen pintaan.
Turkin huolet ovat muualla. Se käy loputonta taistelua kurdeja vastaan maan itäosissa. Terrorismi ja sissitoiminta vaikuttavat sen kansalaisten elämään. Itään on vaikea saada opettajia ja virkamiehiä. Armeijassa palveleva voi oikeasti menettää henkensä. Suomen lintukodossa sitä näkökulmaa on vaikea hahmottaa. Se on syytä mainita, että Turkin asevelvollisuus koskee myös niitä suomalaisia nuoria miehiä, joilla on sekä että Suomen että Turkin kansalaisuus.
NÄITÄ KAHDEN maan erilaisia näkökulmia on käyty läpi pitkissä neuvotteluissa ja ymmärrystä Turkin ja Suomen välille on rakennettu, jotta Suomen Nato-hakemus saadaan maaliin. Jo ennen joulua turkkilaiset mediat toistelivat ajatusta, ettei Turkilla ole mitään Suomea vastaan.
Ehkä hyvin uskonnollisen presidentti Recep Tayyip Erdoğanin sielua suomalaisuus ei sinänsä puhuttele, mutta turkkilaisten kotien peruskirjoihin on kuulunut Grigori Petrovin Valkoliljojen maa. Se kertoo suomalaisten kansallisesta herätyksestä ja sitä ajaneesta J.V. Snellmanista. Modernin Turkin valtion perustaja Kemal Atatürk oli siitä kovin innostunut ja luetti sitä kuulemma sotilailleen. Turkkilaisten yleensä lämmin suhtautuminen suomalaisiin pohjautuu siihen ja väärinoletettuun kielisukulaisuuteen. Sukuahan emme ole, sillä turkki on altailaisia kieliä ja suomi suomalais-ugrilaisia, mutta siinä miten kieli toimii on paljon samaa.
Sitä turkkilaiset varmasti arvostavat, että juuri nyt Turkissa vieraileva presidentti Sauli Niinistö kävi ennen Turkin presidentin tapaamista maanjäristysalueella Kahramanmaraşissa tervehtimässä avustustyöntekijöitä. Eikä suomalainen asiantuntija-apu alueella ole jäänyt turkkilaisilta huomaamatta.
TÄNÄÄN PRESIDENTTIMME on vastaanottanut Ankarassa presidentinpalatsissa tiedon siitä, että Turkki ratifioi Suomen Nato-jäsenyyden. Presidentti Erdoğan on allekirjoittanut dokumentin, joka lähtee Turkin parlamentin käsittelyyn. Tämä on historiallinen hetki. Hetken arvokkuutta korosti Niinistön autoa saattanut Turkin presidentillinen kunniakaarti ratsuineen.
Aikanaan tankkasin koulunpenkillä Pariisin rauhansopimusta ja YYA-sopimusta. Ihmettelin, miten epäoikeudenmukaista on, ettei meillä saa olla sukellusveneitä, sekä sitä, mikä muu maa meitä vastaan hyökkäisi kuin Neuvostoliitto. Silloin tätä päivää ei osannut kuvitellakaan näkevänsä. Sitä tunnetta on vaikea selittää turkkilaisille. Se on ehkä hiukan sukua valloittajafiilikselle.