Luterilaisen köyhäinhoidon kehitys oli alkutaipaleellaan hidasta. Asia selviää Helsingin yliopistossa lauantaina hyväksyttävästä Paavo Alajan väitöskirjatutkimuksesta.
Ruotsin valtakunnassa, jonka osa Suomi oli, jouduttiin köyhäinhoidon alueella uudistusten äärelle 1500–1600 -luvuilla hallinnon tehostuessa ja luterilaisuuden tullessa valtakunnanuskonnoksi.
− Köyhäinhoito kehittyi ja muuttui hitaasti. Poliittinen hallinto pyrki puuttumaan 1600-luvun alusta lähtien köyhäinhoitoon, mutta sen ideat olivat epäkäytännöllisiä. Käytännössä köyhäinhoito jäikin pitäjien sisällä paikallisten olosuhteiden ja ennen muuta seurakuntien kirkkoherrojen vastuulle, Paavo Alaja sanoo.
Tämä puolestaan vaikutti siihen, että köyhäinhoidon kehitys saattoi vaihdella Suomen eri alueiden sekä myös saman alueen eri pitäjien välillä runsaasti.
− Suvun ja perheen antama suoja sekä kirkolla ja kerjuulla saadut almut säilyivät monesti merkittävimpinä huoltomuotoina, erityisesti alueilla, joissa hallinnolliset uudistukset ottivat aikansa eivätkä vielä murtaneet perinteisiä tapoja, Alaja toteaa.
Alajan väitöskirjatutkimus on ensimmäinen luterilaisen Suomen alkutaipaleen köyhäinhoitoa käsittelevä tutkimus. Alajan tutkimus osoittaa, etteivät kerjäläiset, ruoka-avun tarvitsijoiden määrän kasvu, tuloerojen ja sosiaalisten erojen voimistuminen sekä valtiollisen köyhäinhoidon tehottomuus ole Suomessa uusia asioita.
Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian oppiaineeseen lukeutuva väitöstilaisuus järjestetään 14.9.2013 klo 10.00 Helsingin yliopiston päärakennuksessa.