Oppia painottavassa kirkossa pidetään hyväksyttävänä, että kaikki piispat ovat miespuolisia, sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ei tunnusteta ja naisenemmistöiset työntekijäryhmät suljetaan kirkon vihkimysviran ulkopuolelle. Näin kritisoi tutkija Anni Tsokkinen diakoniatyöntekijöiden seminaaripäivässä tänään perjantaina Helsingissä.
Varhaisina vuosisatoina syntynyt miesvaltaisuus ja hierarkkisuus leimaavat hänen mukaansa edelleen luterilaista kirkkoa. Kyse ei ole vain vinksallaan olevasta sukupuolijakaumasta kirkon johdossa, vaan jostain vankemmasta ja pysyvämmästä.
Tsokkinen kiinnitti esityksessään huomiota siihen, että sukupuolesta puhuminen ei ole suomalaisille helppoa. Virallisen tarinan mukaan elämme tasa-arvon mallimaassa, jossa naiset ja miehet tekevät työtä rinta rinnan.
– Metoo-kampanja on tuonut, mielestäni onneksi, hieman säröjä suomalaiseen sukupuolisopuun. Lisäksi keskustelu samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä on haastanut heteronormatiivista, kaksinapaista sukupuoliajattelua.
”Kirkollinen keskustelukulttuuri on miesehtoista”
Anni Tsokkinen nosti esiin Suomen työmarkkinoiden vahvan jakautumisen mies- ja naisvaltaisiin aloihin. Työelämän sukupuolenmukaista jakoa mittaavissa vertailuissa Suomi sijoittuu Euroopan unionin kärkimaihin. Tämä näkyy myös kirkossa.
Kirkon lapsityöntekijöistä naisia on 98 prosenttia ja diakoniatyöntekijöistä 92,2 prosenttia. Kaikista kirkon työntekijöistä naisia oli viime vuonna 70,7 prosenttia. Kirkkoherroista naisten osuus on kuitenkin vain 20 prosenttia ja piispat ovat tällä hetkellä kaikki miehiä.
– Kun puhun kirkkomme miesvaltaisuudesta, en viittaa vain miesten hallitsevaan asemaan kirkollisen hierarkian huipulla. Myös kirkollinen keskustelukulttuuri, se kieli ja tapa, jolla kirkossa keskustellaan, on miehisesti määrittynyttä, miesehtoista. Naiset ovat melko uusia tulokkaita teologisen tutkimuksen ja keskustelun kentillä, Tsokkinen sanoi.
”Diakoniatyöntekijöitä ei haluta jakamaan piispojen ja pappien valtaa”
Tsokkinen loi katsauksen diakoniatyön historiaan ja totesi, että 1800-luvulla alkanut diakonissakoulutus mahdollisti suomalaisille naisille ensi kertaa muunlaisen roolin kuin vaimon ja äidin osan. Nainen saattoi elää, opiskella ja tehdä työtä yksin ja yhdessä toisten naisten, sisarten kanssa.
– Kuvat ensimmäisistä diakonissoista ovat koskettavia. Vakavakatseisia naisia, jotka ovat valinneet perinteisestä poikkeavan uran ja elämäntehtävän. Ei omistautumista aviomiehelle eikä perheelle vaan köyhille ja sairaille, kaikista heikoimmassa asemassa oleville.
Diakoniatyössä on raivattu tietä myös naisjohtajuuteen. Sisar Amanda Cajander toimi Diakonissalaitoksen johtajana ja loi Tsokkisen mukaan sille ”operatiivisen naisjohtajuuden mallin”. Miespuolisten johtajien oli väistyttävä määrätietoisen ja hankalan henkilön maineessa olleen Cajanderin tieltä.
Tilastoihin viitaten Tsokkinen totesi, että diakoniatyöllä on edelleen naisen kasvot.
– Näillä kasvoilla voinee nähdä tänä päivänä ilon ja innostuksen lisäksi myös pettymystä, Tsokkinen sanoi.
Pettymyksellä hän viittasi siihen, että vuosikymmenien veivaamisen jälkeenkään diakonaattikeskustelussa ei ole päästy diakoniatyöntekijöitä tyydyttävään tulokseen. Diakoniatyöntekijöiden liiton tavoitteena on diakonian viran tunnustaminen osaksi kirkon hengellistä virkaa siihen kuuluvine oikeuksineen ja velvollisuuksineen.
Tsokkinen yhtyi tutkija Mikko Malkavaaran näkemykseen ja totesi, että kyse vallasta: Diakoniviran ratkaisuyritykset ovat kompastuneet pappisviran erityislaadun puolustukseen. Diakoniatyöntekijöitä ei haluta jakamaan piispojen ja pappien valtaa.
– Mielestäni ei ole kovin yllättävää, että ne, jotka vastustavat diakoniviran tunnustamista osaksi kirkon hengellistä virkaa, ovat dogmatiikan, kirkon opin ja perinteen asiantuntijoita.
– Perinteinen, luterilaisiin tunnustuskirjoihin takertuva teologinen argumentointi on vanhakantaisuudessaan aika jäätävää. Siinä näkyy kristallinkirkkaana, että kirkkoamme hallitsee sukupuolittunut asiantuntijavalta, Tsokkinen sanoi.
”Huono palkkaus ja työn heikko arvostus ovat kuitenkin jääneet rasittamaan diakoniatyötä”
Helsingin hiippakunnan ja Diakoniatyöntekijöiden liiton seminaarissa juhlistettiin liiton 60-vuotispäivää. Koolla oli noin 75 diakoniatyöntekijää Helsingistä ja Vantaalta. Tilaisuuden järjestelyistä vastasi ja sen juonsi Diakoniatyöntekijöiden liiton puheenjohtaja Saara Huhanantti.
Hän kertoi, kuinka diakonissat saivat järjestettyä vuoden 1958 Sisarkokouksessa Loimaalla liiton perustamiskokouksen keskenään ilman miehiä, kun kertoivat keskustelevansa muun muassa sisarten kenttäpukeutumisesta, mikä ei miehiä kiinnostanut.
– Siinä lomassa perustettiin sitten Suomen kirkon sisarliitto, Huhanantti sanoi.
Nykyään miehet ja naiset toki tekevät hänen mukaansa kirkon diakoniassa samaa työtä yhteisessä rintamassa.
– Kauas historiaan juurensa juontava naisvaltaisten alojen ongelma, huono palkkaus ja työn heikko arvostus, on kuitenkin jäänyt rasittamaan diakoniatyötä, Huhanantti huomioi.
Yleisöpuheenvuoroissa kannustettiin diakoniatyöntekijöitä lopettamaan turha nöyristely. Todettiin myös kirkkoon levinneen ihmeellisen idean siitä, että vapaaehtoiset voisivat hoitaa koko diakoniatyön hyväntekeväisyyspohjalta ja harrastuksena. Työntekijöiden mukaan tämä ei ole mitenkään mahdollista. Kyse on raskaasta, kovasta työstä, joka vaatii rautaisen ammattitaidon.
Kuva: Emilia Karhu. Diakoniatyöntekijöiden liiton puheenjohtaja Saara Huhanantti (vas.) ja tutkija, kouluttaja Anni Tsokkinen.
Lue myös:
Diakin rehtori Tapio Kujala: Tarvitaanko diakonissoja?
Diakoniatyö on sirpaleisuuden sietoa − ”Parasta on suora palaute asiakkailta”
Diakoniaraati: Yhä useampi tarvitsee käytännön ohjausta ja asiointiapua
Diakoni ja personal trainer: Omaishoitajien kuntopiirissä taakat valuvat hikenä keveämmiksi
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.