Seppo Lohi Mauri Kinnusen artikkelia Kadonneen jäljillä – lestadiolaisia naissaarnaajia etsimässä. Herätyksen alkuaikoina naiset olivat spontaaneja todistajia, mutta kun seurat organisoituivat, ei tullut kysymykseenkään, että nainen olisi ollut saarnaaja. Kyse on siitä, miten saarnaaja määritellään, sanoo Seppo Lohi.
Seppo Lohi sanoo odottaneensa, että esiin olisi tullut uusia lähteitä, mutta artikkeli perustui hänelle tuttuihin aineistoihin, esimerkiksi Pekka Raittilan tutkimuksiin, jotka oli tulkittu eri tavalla.
Kinnunen ihmettelee artikkelissaan sitä, että Raittilan laatimassa saarnaajaluettelossa ei ole naista. Lohen mukaan selitys on se, että saarnaajan tulee täyttää tietyt kriteerit, joita naiset eivät täyttäneet. Alkuaikojen naisten spontaanit todistuspuheet sisältyvät yleisen hengellisen pappeuden raamiin.
– Kun seuratoiminta organisoitui 1860 –luvulta lähtien, naiset eivät olleet saarnaajia. Silloin syntyi seuraliturgia, jonka mukaan kansa kokoontui pirttiin, Raamattu nostettiin pöydälle ja puhuja meni pöydän taakse eikä olisi tullut kysymykseenkään, että nainen olisi mennyt pöydän taakse. Kyse on siitä, mitä saarnaajalla tarkoitetaan, sanoo Seppo Lohi.
Mauri Kinnunen viittaa artikkelissaan lestadiolaista liikettä 1800-luvun lopulla johtaneen Juhani Raattamaan kantaan, jossa hän puolusti naisia puhujina. Lohen mukaan Raattamaa hyväksyi naiset puhujiksi vain tietyissä poikkeustilanteissa eli ”vähäisimmissä seuroissa” silloin, kun ei ollut paikalla ”ymmärtäväisiä miehiä” selittämään Jumalan sanaa.
– Niitä ”ymmärtäväisiä miehiä” näyttää olleen 1800 –luvulla riittävästi, koska naisia ei saarnaajina ollut Sofia Hackzellia lukuun ottamatta, sanoo Seppo Lohi.
Kinnunen kirjoittaa artikkelissaan: ”Mielenkiintoinen on myös naissaarnaajuuden käsittely Seppo Lohen vuonna 2007 ilmestyneessä teoksessa Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat (115). Siinä hän toteaa Raittilan tekstiin viitaten: naiset näyttävät jääneen kuulijoiden penkkeihin. Ratkaisu oli 1870-luvulta lähtien periaatteellisesti ehdoton. Lohi jättää Raittilan tekstistä merkityksen kannalta olennaisen EI-sanan pois jälkimmäisestä lauseesta.”
– Kyseessä oli harkittu teko, vastaa Seppo Lohi. Tässä kohdassa teemme Raittilan kanssa eri johtopäätöksen saman aineiston pohjalta. Itse olen sitä mieltä, että kyseessä oli periaatteellisesti ehdoton ratkaisu, toisin kuin Raittila. Eikä Raittilakaan hyväksy saarnaajaksi muita naisia kuin Sofia Hackzellin. Tosin häntäkään Raittila ei matrikkeliinsa kelpuuttanut.
Juuri Sofia Hackzellista käydyn keskustelun yhteydessä Raattamaa otti myönteisen kannan samalla tavalla kuin Luther, joka sanoi, että nainen voi luostarissa saarnata toisille nunnille, huomauttaa Seppo Lohi.
Lue myös:
Mauri Kinnunen: Kadonneen jäljillä – lestadiolaisia naissaarnaajia etsimässä