Katolinen kirkko Suomessa on tänään noin 15 000 hengen kirkkokunta. Suomessa pienenä vähemmistökirkkona toimiva kirkko on kuitenkin maailman suurin uskonnollinen yhteisö.
Tässä kahdenlaisen identiteetin tilanteessa elävät kirkon jäsenet tulevat monesta eri taustasta. Useimmat Suomen katolilaiset ovat ulkomaalaistaustaisia. Suomalaissyntyisistä osa on katolilaisia jo pienestä pitäen, osa on kääntynyt kirkon jäseneksi.
Helsinkiläinen Raija Markkula kuuluu tässä viimeiseen kategoriaan. Pyhän Henrikin katedraaliseurakuntaan kuuluva Markkula on eläkkeellä. Aiemmin hän työskenteli Helsingin kaupungin hallintotehtävissä. Hän liittyi katoliseen kirkkoon 32 vuotta sitten. Sitä ennen hän oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsen.
– Jo koulussa äidinkielen ja historian opettajani puheissa katolilaisuus tuli usein esiin myönteisesti. Tämän voi sanoa olleen ensimmäinen siemen, vaikka kirkon vaihtaminen nuorena jäikin.
Katolinen kirkko kuitenkin veti Markkulaa puoleensa. Hän vieraili mielellään katolisissa kirkoissa.
– Kirkkotilassa ristintien kuvat, vieno suitsukkeen tuoksu ja tabernaakkelin mystisen punaisen valon voima vetivät minua puoleensa niin Suomessa kuin ulkomailla. Liityin lopulta kirkkoon vuonna 1985, Markkula kertoo.
Katolisessa kirkossa on Markkulan mielestä eräänlaista ihmeellistä syvyyttä.
– Kirkon hengellisyyden vahvuus viehättää minua, samoin jumalallisuuden läsnäolon vastaanottaminen. En kuitenkaan epäile ollenkaan sitä, ettei joku toinen voisi kokea samaa luterilaisessa kirkossa.
Yksi tärkeä asia Markkulalle ovat pyhät.
– Jo ennen kirkkoon liittymistä neitsyt Maria kuului läheisesti elämääni, samoin muutamat muutkin katolisen kirkon pyhiksi julistamat henkilöt. Heistä voisin mainita esimerkkeinä Birgitan, Maria Elisabeth Hesselbladin, Antonius Padovalaisen, Rita Cascialaisen ja paavi Johannes Paavali II:n.
Katolilaisen seurakuntayhteys on vahva
Katolilaisena eläminen poikkeaa Markkulan mielestä luterilaisen seurakunnan jäsenyydestä siinä mielessä, että jumalanpalvelukseen, messuun, osallistumista painotetaan kovasti. Yhteyden seurakuntaan halutaan olevan hyvin vahva.
– Olen itse samaa mieltä, että messussa on käytävä mielellään joka viikko. Messu on iso asia. Messun liturgia on tullut minulle aina vain tutummaksi. Osin se on avautunut enemmän, osin säilyttänyt mystisen salaisuutensa. Toki lapsuuteni perheessä käytiin yhtä lailla luterilaisessa jumalanpalveluksessa säännöllisesti. Omassa elämässäni kristinuskon periaatteet ovat jatkuvasti mukana.
Markkula viittaa kuuluisan englantilaisen kardinaalin John Henry Newmanin sanoihin: ”Jumalan käsi on aina hänen omiensa yllä, ja hän johdattaa heitä tietä, jota he eivät tunne.”
– Rakastan sanaa armo. Se oli tärkeä myös esi-isälleni Paavo Ruotsalaiselle. Myös hän ikävöi armoa.
Markkula on savolaisen herännäisjohtajan kaukainen jälkeläinen äitinsä puolelta.
– Isoäitini oli Nilsiän körttiläisiä. Muuten olen perheeni ainoa katolilainen. Puoliso ja lapsemme ovat luterilaisia.
Reformaation merkkivuotta Markkula kertoo pitäneensä aluksi aika turhana, mutta mieli muuttui vuoden mittaan.
– Opin antamaan merkkivuodelle arvoa. Kun vuosikymmeniä sitten vuosikaudet harkitsin katoliseen kirkkoon liittymistä, silloin oli vaikea löytää katolista luettavaa. Muutenkin katolilaisuuteen suhtautuminen oli Suomessa negatiivista. Toista on nykyisin. Luterilaiset ja katolilaiset ovat todella sisarkirkkoja keskenään ja toinen toisensa ymmärtäminen on tänä vuonna entisestään kasvanut.
Ikuinen elämä on katolilaisten huulilla luterilaisia enemmän
Markkula kertoo olevansa jo 20 vuoden ajan birgittalaissääntökunnan maallikkojäsen eli oblaatti. Pyhän Birgitan rukouksessa sanotaan: ”Herra, osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä kulkemaan.”
Markkula pitää sääntökuntien ohella tavasta, jolla pappeus on katolisessa kirkossa järjestetty.
– Taizén veli Rogerin mukaan katolisilla papeilla on silta näkymättömään maailmaan. Ylipäätään olen huomannut, että katolilaisten keskuudessa ikuinen elämä on puheissa luontevammin ja vahvemmin esillä kuin luterilaisessa kirkossa ja siitä uskalletaan puhua. Taivas on meillä ikään kuin enemmän avoinna.
Katolisten pappien naimattomuudesta johtuen heillä ei Markkulan mukaan ole myöskään luterilaisten pappien perhehuolia.
– Heillä on siis aikaa kirkolle. Olen kylläkin joskus ajatellut sitäkin, että onhan sellainen virkaan kuuluva yksin eläminen toisaalta myös aika erikoista. Paavi Benedictus XVI:n kirjasta luin, että hän päätti jo 17-vuotiaana ruveta papiksi. Selibaatti on ollut hänelle se uhri, jonka hän pappeuden kautta antaa.
Markkula kertoo, että kysymys naispappeudesta kirkossa ei kosketa häntä.
– Meillä on Pyhän Neitsyeen ja muiden pyhien naisten kunnioitus niin suurta, että en kaipaa naispappeja, Markkula sanoo.
Kirkon vapaaehtoinen tukeminen tulisi muuttaa velvollisuudeksi
Katolisen kirkon tämän hetken ongelmiin Suomessa kuuluu talous. Kirkolla ei ole verotusoikeutta, ja kirkko on enimmäkseen sen tuen varassa, mitä seurakuntalaiset lahjoittavat vapaaehtoisesti.
Kirkon tukeminen taloudellisesti on Markkulalle kunnia-asia.
– Olen jo 32 vuotta maksanut kirkolle kuukausittain vapaaehtoisesti sen, minkä maksaisin luterilaisellekin kirkolle verona. Meidän ongelmamme on, että nykyisin monet seurakuntiemme jäsenet eivät maksa säännöllisesti. Kirkkoon kuuluu myös paljon köyhiä ihmisiä, jotka eivät pysty maksamaan kirkolle mitään.
Markkula toivoisi katolisen kirkon Suomessa tekevän samoin kuin Unicef tai Kirkon Ulkomaanapu tekevät eli tietoisesti keräävän kuukausilahjoittajia.
Jos Markkula jotakin muuttaisi kirkossaan, hän korostaisi voimakkaasti seurakuntalaisten velvollisuutta kantaa taloudellisen vastuunsa.
– Lopettaisin liian hienotunteisuuden siitä, että ihmisille puhutaan vapaaehtoisesta jäsenmaksusta. Onhan meillä nyt velvollisuus tukea omaa kirkkoamme, Raija Markkula sanoo.
Lue lisää aiheesta tämänviikkoisesta Kotimaasta.
Kuva: Olli Seppälä. Katolinen Pyhän Henrikin katedraali Helsingissä.