Seinäjoen kaupunginteatterin Saarnaaja herätti paljon ennakko-odotuksia. Juha Luukkosen ja Ari-Pekka Lahden kirjoittama näytelmä on kuitenkin jotain muuta kuin osasi odottaa.
Tekstissä on otteita neljäkymmentä vuotta sitten laajan herätyksen käynnistäneen helluntailaisevankelista Niilo Yli-Vainion (1920–1981) saarnoista. Se on saanut vaikutteita myös Mauno Saaren kirjasta Saarnaaja (1983).
Juha Lindströmin hieno lavastus on rakennettu ristin muotoon. Jeesus tulee, oletko valmis -julisteineen se on riisuttu ja oivaltava. Katsoja tuntee olevansa mukana herätyskokouksessa.
Näytelmän tapahtumat siirtyvät henkilöistä ja ajasta toiseen, mikä tekee välillä seuraamisesta haastavaa. Pohjalaislähtöistä Yli-Vainiota ei esityksessä nähdä, mutta useita yhtymäkohtia hänen elämäänsä löytyy. Saarnaajassa fiktiiviset saarnaajat saavat suunvuoron.
***
Juha Luukkosen ohjaama näytelmä on myös tarkkanäköinen yhteiskunnallinen kuvaus, jossa eduskunta ja vallanpitäjät saavat kuulla kunniansa. Näytelmä ei säästele hengellisiä yhteisöjä niissä tapahtuvista vääryyksistä vaan jopa korostaa niitä räikeästi. Vaikka iso osa näytelmän kritiikistä kohdistuu karismaattisiin yhteisöihin, saavat ”löysät” luterilaisetkin osansa. Jakolinja oikealla tavalla uskoviin ja kadotukseen joutuviin on perinteisen herätyssaarnan mukaan armoton.
Saarnaajat eivät herätä seurakuntalaisissa pelkästään hengellisiä ajatuksia ja tunteita. Perheväkivalta, seksuaalinen ja hengellinen väkivalta saavat esityksessä kosolti tilaa. Saarnaaja ei pelkää kertoa, miten seurakunnassa voidaan suhtautua pahimmillaan homoseksuaalisuuteen ja miten naisen raiskausta voidaan pitää oikeampana kuin kahden tytön pussailua ja nuoruuden herkkää rakastumista. Esitys ottaa kantaa myös tasa-arvoisen avioliittolain puolesta.
Saarnaaja pakottaa ajattelemaan suomalaisen yhteiskunnan ja kirkon nykytilaa. Mistä ihmisten sukupolvelta toiselle siirtyvä pahoinvointi johtuu? Mitä yhteiskunnassamme tapahtuu oikean, väärän ja kristillisyyden kadotessa? Missä on herätys, jos julistajia ei ole?
***
Väliajan jälkeen joitakin ihmisiä on lähtenyt yleisöstä pois. Se kertoo näytelmän rajuudesta. Esitykseltä olisi odottanut enemmän toivon ja armon näkökulmaa. Vapaiden suuntien ja kirkon toiminnasta tietämättömän voi olla vaikea erottaa, mikä esityksessä on seurakunnissa tavanomaista.
Esitys herättää kysymyksen, kenelle Lahti ja Luukkonen ovat halunneet Saarnaajan suunnata? Mikäli Niilo Yli-Vainion vaikutusaikana eläneelle sukupolvelle, vaikuttaa se liian rajulta ja jopa loukkaavalta.
Taiteen tehtävänä on herättää ihmisiä. Sen tämä näytelmä todella tekee. Saarnaaja on huuto paremman yhteiskunnan ja terveempien seurakuntien puolesta.
Liisu Aurasmaan muuntautuminen ylistyslaulua säteilevästä laulajasta hengellisen ja seksuaalisen väkivallan uhriksi on melkoinen. Jukka Puronlahti ja Seppo Kaisanlahti ovat jäätäviä vihan tulkinnassaan. Sari Jokelin on hyvin uskottava saarnamiehen roolissaan. Esityksen musiikki syntyy lavalla. Lasse Heikkilän Suomalaisen messun lauluja ja virsilaulua olisi kuullut mielellään enemmänkin. Jari Kekäleen laulu Viimeinen sana on herkkä ja kaunis. Sen sanat ”vain Jeesus jää” tuovat näytelmän kristillisen uskon ytimeen.
Saarnaaja on kaukana hengellisestä rauhasta ja tasapainosta. Se ei säästä katsojaa piirunkaan vertaa. Äänentoisto on pienehköä Elissa-studion tilaa ajatellen liian kovalla. Kun väkivallan eri muotoja kuvataan piinallisesti, katsojassa herää ahdistavia tunteita. Näytelmä jättää ristiriitaisen olon antaen pohdittavaa pidemmäksikin aikaa.
Esitykset jatkuvat Seinäjoen kaupunginteatterissa 23. maaliskuuta 2018 saakka.
Kuva: Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri. Liisu Aurasmaan muuntautuminen säteilevästä laulajasta hengellisen ja seksuaalisen väkivallan uhriksi on huomattava.