Aurinko paahtaa jo aamusta Za´atarin pakolaisleirillä Jordaniassa, kun ajamme Kirkon Ulkomaanavun leiriin. Portilla on vastassa leirin syyrialainen koordinaattori Bassam Aljarb. Hän huolehtii, että leirissä asiat hoituvat myös niinä aikoina aikaisin aamulla ja illalla, kun jordanialaisen henkilökunnan on turvallisuussyistä poistuttava paikalta.
Bassam Aljarbin koti sijaitsee 60 kilometrin päässä Syyriassa Sheikh Maskinissa. Sinne ei ole kuitenkaan ole ollut asiaa sodan takia moneen vuoteen. Siellä asuu edelleen ystäviä ja sukulaisia, mutta yhteyttä ei uskalla pitää turvallisuussyistä.
Aljarb työskenteli aiemmin 80 kilometrin päässä kotoa Damaskoksessa opetusministeriössä virallisena tulkkina. Vuonna 2012 pommitukset lisääntyivät niin paljon, että työhön kulkemisesta tuli mahdotonta. Erityisesti yöt olivat vaarallisia. Joulukuussa 2012 ei enää ollut sähköjä eikä vettä.
Nukkuminen alkoi olla hankalaa ja se alkoi näkyä perheen kolmen pojan ja tyttären elämässä jatkuvina pelkoina. Monet naapurit sekosivat täysin toistuvien pommitusten takia.
– Meidän oli pakko miettiä lastemme turvallisuutta, kun sairaala ja koulut suljettiin, ja pommitukset olivat säännöllisiä, Aljarb sanoo.
Samalla ruoka- ja muiden tarvikkeiden hinnat nousivat pilviin. Raha ei enää riittänyt elämiseen. Lopulta kaikki perheessä hyväksyivät ajatuksen Jordaniaan lähdöstä, vaikka kodin jättäminen tuntui raskaalta. Perhe lähti matkaan helmikuussa 2013 keskellä yötä. 40 kilometrin matka rajalle oli haasteita täynnä, sillä matkan varrella oli tiesulkuja ja taistelevia joukkoja. Bassam Aljarbin veljet seurasivat parin viikon päästä perässä.
Uusi koti löytyi teltasta Za´atarin pakolaisleirissä. Leiri oli perustettu Jordaniaan vuonna 2012. Siellä ei silloin ollut katuja, eikä sähköjä, vettä oli heikosti ja muutama vessa palveli valtavaa pakolaisjoukkoa. Onneksi kansalaisjärjestöt toimittivat ruokaa eikä pommituksia tarvinnut pelätä.
***
Nyt, lähes viisi vuotta myöhemmin, Za´atari on kuin pieni 80 000 asukkaan kaupunki, vaikkakin sen keskeneräisyyden näkee kaikkialla ja ihmiset elävät työmaaparakkeja muistuttavissa karavaaneissa.
Kirkon Ulkomaanapu aloitti toimintansa leirillä samoihin aikoihin vuonna 2013 ja Bassam Aljarbista tuli englanninopettaja maaliskuussa 2013. Aluksi oli kaksi luokkaa ja vähän oppilaita. Kurssit kestivät kolme kuukautta. Nuorten oli vaikea oppia englannin kielen lausuminen, kun Syyriassa opetus oli ollut kielioppiin keskittynyttä. Pikkuhiljaa oppilaita oli niin paljon, että osa oli jonotuslistalla. Aljarb opetti 50–60 opiskelijaa kerrallaan, ja tulijoita oli satoja. Kun Bassam lopetti englanninopettajana vuoden 2016 lopussa, oli hän opettanut yli tuhannelle pakolaislapselle englantia.
– Iloisin asia työssäni on ollut nähdä, kun yli 50 opiskelijaani on saanut apurahan yliopistoihin Jordaniassa, Ranskassa, Amerikassa, Englannissa ja Australiassa. Ja opiskelupaikan ja rahoituksen saaminen on riippunut juuri englannin kielen taidosta.
Monet muut opiskelijat ovat saaneet työpaikan leirissä tehtävissä, joihin on vaadittu englantia.
– Kaikki avustusjärjestöt ovat riippuvaisia englantia puhuvista ja siksi oppilaillani on ollut kysyntää.
Aljarb näkee, että englannin kielellä on merkittävä rooli pakolaisnuorten opiskelussa ja tulevaisuudessa.
– Kun sota eräänä päivänä loppuu, niin jälleenrakennuksessa tarvitsemme paljon englanninkieltä taitavia syyrialaisia avustusjärjestöjen tehtävissä.
YK:n järjestäessä kiintiöpakolaispaikkoja eri puolille maailmaa, on haastatteluissa englannin kielen taito etuna, puhumattakaan esimerkiksi Kanadaan tai Australiaan kotoutumisesta.
Tämän vuoden alussa Bassam Aljarb aloitti Kirkon Ulkomaanavun kenttäkoordinaattorina, kun leirin sääntöjen muuttuessa pesti tuli mahdolliseksi myös syyrialaiselle. Aiemmin tehtävässä piti olla jordanialainen.
– Jumala rakastaa ihmistä, joka rakastaa työtänsä, siteeraa Aljarb Koraania.
Hän nauttii silminnähden työstään kahden jordanialaisen kollegansa kanssa.
***
Kirkon Ulkomaanavun leirissä Za´atarissa voi opiskella englantia, tietotekniikkaa ja musiikkia sekä harrastaa jalkapalloa, lentopalloa tai osallistua sirkuskouluun tai pelata shakkia. Pakolaiset voivat myös tehdä käsitöitä tai opiskella kampaajiksi.
– Opiskelu ja harrastaminen auttavat irrottautumaan sodan rajuista kokemuksista. Näen ison eron lapsissa ja nuorissa siinä, mitä he olivat ennen ja ovat nyt, kun he ovat osallistuneet toimintaamme, Aljarb sanoo.
Iltapäivällä siirrymme kahville hänen ”asunnolleen”. Siellä asuu viisi sukupolvea kolmessa karavaanissa. Isoäiti, äiti, vaimo, neljä poikaa ja naimisissa oleva tytär miehensä kanssa. Tyttärellä on kolmen vanha tytär. Kaksoset menehtyivät synnytyksessä vuonna 2016. Aljarbin isä kuoli vuonna 2016.
Yhteensä 15 perheenjäsentä on asettunut elämään leirissä, vaikka kaikilla on haave palata takaisin Syyriaan mahdollisimman pian.
– Syyria on mielessämme joka päivä. Alussa kotona Syyriassa tulee olemaan vaikeaa, mutta rakennamme elämämme uudestaan, Bassam Aljarb sanoo.
Kun kyselen isoäidin ikää, hän kertoo olevansa 125 vuotta vanha. Syntymätodistuksia tosin ei hänen syntyessään jaettu, joten tarkan syntymäajan todistaminen on vaikeaa. Isoäiti kertoi etsivänsä työtä, sillä hän on taitava ompelija.
– Toivomme, että elämä olisi turvallista palattuamme Syyriaan, sillä haluamme jälleenrakentaa kotimaamme. Za´atarin leiri oli erämaata, kun tulimme tänne. Nyt meidän elämämme on siedettävää, vaikka eihän tämä ole koti.
Bassam Aljarb on kiitollinen Jordanian valtiolle, joka on ottanut lähes 1,3 miljoonaa Syyrian pakolaista vastaan ja antaa kansainvälisten kansalaisjärjestöjen tehdä avustustyötä.
– Olemme ihmisiä, olemme veljiä. Kun elimme Syyriassa ennen sotaa, emme tehneet eroa, oliko joku kristitty, alaviitti, shiia tai sunni. Daraassa oli kirkkoja ja moskeijoita, elimme harmoniassa, mutta sota tuhosi yhteyden.
– Syyrialaiset tulevat muistamaan kaikkialla maailmassa, myös Suomessa, kuka antoi heille turvapaikan ja auttoi hädässä.
Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun Lähi-idän ohjelmapäällikkö.