Nuorten syöpään sairastuneiden aikuisten vahvin eksistentiaalinen ja psyykkinen prosessi alkaa usein vasta sitten, kun hoidot ovat päättyneet. Silloin tuen saaminen on kuitenkin entistä haastavampaa ja vaatii vielä enemmän omaa aktiivisuutta kuin sairastumisen alussa tai hoitojen aikana.
Tämä selviää Suvi-Maria Saarelaisen teologian väitöskirjasta, joka tarkastelee uskonnon ja maailmankuvan merkitystä syöpään sairastuneiden suomalaisten nuorten aikuisten selviytymisprosessissa.
– Toki hoitojen aikanakin esiintyy kuolemanpelkoa, mutta moni uskaltaa vasta hoitojen jälkeen kysyä isot kysymykset siitä, mitä jos olisinkin kuollut, mitä jos hoidoissa olisi käynyt toisin, Saarelainen kertoo.
Tutkimusaineistona olivat kuudeltatoista 18–35-vuotiaalta syöpää sairastaneelta kerätyt elämäkerralliset haastattelut sekä elämänpuupiirokset. Tutkimuksessa kävi ilmi, että syöpään sairastuminen nuorella iällä vaikuttaa kokemukseen elämän tasapainosta ja aktivoi maailmankuvaan ja uskonnollisuuteen liittyvää pohdintaa.
Sairausprosessin alkupuolella haastateltavat kysyivät usein eksistentiaalisia kysymyksiä: Miksi? Mitä olen tehnyt väärin? Miksi Jumala sallii?
– Kun hoidot alkoivat, nämä kysymykset väistyivät taka-alalle. Kuitenkin suurimmalla osalla haastatelluista syöpään sairastuminen laukaisi jonkinlaisen uskonnollisen etsinnän. Aiemmasta maailmankuvasta riippumatta nuoret aikuiset pohtivat, kuka minä olen ja mihin minä uskon.
Haastateltavat kertoivat, että heidän maailmankuvansa muuttui opetetusta omakohtaisemmaksi. Myös jumalakuva laajentui.
– Vain harva määritteli itsensä kristityksi, mutta moni koki löytäneensä oman tavan uskoa. Uskossa näkyi luterilainen perinne Jumalasta huolehtivana Luojana.
Monet tutkimushenkilöt kokivat, että syöpä johti elämän merkityksellisyyden kokemuksen menetykseen. Se piti etsiä uudelleen. Etsinnän aikana henkilökohtainen uskonnollisuus toi toivoa ja tukea prosessiin.
− Kuitenkin vain pari haastateltavaa päätyi keskustelemaan sairaalapapin kanssa. Esteenä oli ehkä ajatus, että enhän minä usko niin kuin kirkko opettaa. Tieto siitä, että sairaalasielunhoitajien ammattitaito on laajaa ja moniarvoista, ei siis tavoittanut kaikkia, jotka olisivat keskusteluista varmasti hyötyneet.
Kokonaisuudessaan syöpäprosessi hoitoineen aktivoi nuoria aikuisia pohtimaan elämäntapoja, arvoja sekä omaa identiteettiä.
Noin puolet haastateltavista kertoi pitävänsä sairautta merkityksellisenä osana elämää
Saarelainen yllättyi siitä, että noin puolet haastateltavista kertoi pitävänsä sairautta merkityksellisenä osana elämää ja osa heistä ei edes antaisi sairautta pois.
Oman identiteetin vahvistuminen ja sairauden myötä solmitut uudet ystävyyssuhteet koettiin niin merkittäviksi, että ne olivat kaiken sen kärsimyksen arvoisia, mitä sairaus oli elämään tuonut.
Toisaalta osa olisi antanut jokaisen sairauspäivän pois eikä kokenut tarvetta etsiä sairastumiselle mitään tarkoitusta tai selitystä.
− Tutkimus osoitti, että elämä voi palata äärimmäisten kokemusten jälkeen tasapainoiseksi riippumatta siitä, löysikö nuori aikuinen kokemalleen kärsimykselle merkityksen vai ei, Saarelainen sanoo.
Saarelainen löysi haastateltavansa laittamalla ilmoituksia nuorten syöpäpotilaiden keskustelupalstoille. Haastateltavat kertoivat mielellään elämäntarinaansa vieraalle, neutraalille ihmiselle, joka kyseli ja kuunteli muttei reagoinut tarinaan henkilökohtaisesti tunteella samoin kuin sukulaiset tai ystävät.
Saarelainen tutki jo gradussaan eri-ikäisten syöpään sairastuneiden hengellisen tuen tarpeita. Häntä alkoivat kiinnostaa nuorten ikäspesifit kokemukset.
− Tätä aihetta on tutkittu todella vähän niin Suomessa kuin maailmallakin. Erityisesti laadullisia tutkimuksia nuorten syöpäsairaiden maailmankuvasta ja hengellisyydestä ei ole teologiassa tehty tietääkseni lainkaan.
TM Suvi-Maria Saarelainen väittelee tänään Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta ”Meaninful life with(out) canser – coping narratives of emerging finnish adults” (Elämän merkityksellisyys syövän jälkeen – Suomalaisten nuorten aikuisten selviytymistarinat). Vastaväittäjänä on professori Hans Stifoss-Hanssen, VID Vitenskapelige Høgskole, ja kustoksena professori Auli Vähäkangas Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta.
Kuva: Mikko Saarelainen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***