Ihan parasta, sanoin erään viikonlopun aamuna, kun edessäni istui sekalaisissa ryhmissä lähes sata isää ja äitiä. He olivat tulleet perheineen Isän ja äidin kurssille. Sata lasta oli kolmenkymmenen ohjaajan kanssa erilaisissa aktiviteeteissä ja saamassa hengellistä opetusta.
Valittaako joku, että lapsiperheet eivät tule seurakuntaan? Kyllä tulevat, jos siellä tarjotaan koko perhettä huomioivaa ohjelmaa ja se palvelee perheen sen hetkisiä tarpeita.
Sama tunne on myös silloin, kun edessäni on lähes sata avioparia opiskelemassa toisten auttamisen taitoja ja valmistautumassa ryhmänjohtajiksi avioliittoleireille. Näitä pariskuntia on Suomessa useita satoja.
Epäileekö joku, että nykyihmiset eivät halua sitoutua palvelemaan seurakunnassa? Kyllä sitoutumista löytyy, jos tehtävä on mielekäs. Esimerkiksi Parempi Avioliitto ry:n tapahtumissa on vuosittain pitkälle toistatuhatta perhettä ja heitä palvelemassa satoja vapaaehtoisia. Muillakin kristillisillä järjestöillä on samanlaista toimintaa.
***
Saman ihan parasta -tunteen koen jumalanpalveluksissa, joihin koko perhe on tervetullut. Hakeudun mieluusti sellaisiin, jos niitä sattuu matkan varrelle. Kristillisten järjestöjen ja jumalanpalvelusyhteisöjen messut pyrkivät tähän tavoitteeseen. Eipä haittaa, vaikka kokoontumisen alkuosa kuormittuu lasten äänistä. Kohta heidät siunataan ja he siirtyvät eri-ikäisille tarkoitettuihin ryhmiin.
Kirkkotie on opittava pienenä yhdessä perheen kanssa. Seurakuntayhteydestä saadut myönteiset kokemukset suuntaavat lapsen valintoja myöhemminkin.
Iso haaste on ohjaajien ja opettajien löytyminen lasten ryhmiin. Mihin on häipynyt tietoisuus, että suurimman sadon kantaa lapsuudessa kylvetty siemen? Eräässä seurakunnassa ei jumalanpalveluksen aikaan löytynyt lasten kanavan pitäjää. Silloin pastori totesi, että hän menee lasten kanssa, ”Te aikuiset pärjäätte keskenänne!” Pastori oivalsi, missä on seurakunnan tulevaisuus sen lisäksi, että lapset ovat tärkeitä tässä ja nyt.
***
Ihan parasta -tunne valtasi, kun lastenlasten kanssa osallistuin Olkkarimessuun ja Yhteisvastuun perhetapahtumaan. Lapset oli huomioitu ensimmäisestä hetkestä viimeiseen; kulkueet, soitinpussit, liikkumisen mahdollisuus, lasten toteuttama musiikki, osallistavat kaikulaulut ja lasten siunaaminen. Saarnassa Marian ja Elisabetin keskustelu – sekin korokkeelta esitettynä niin, että penkeissä istuvat voivat seurata, miten tuoreet äidit käsittelivät vauvojaan ja kertoivat ihmeellisiä kokemuksiaan.
Mies kertoi kotikirkon perhemessusta, joka oli koonnut kirkon täyteen nuorta väkeä. ”Mikä heidät sinne toi?”, kyselin. Kirkon jälkeen oli ilmainen ruoka.
Pääsiäisen ajan perhekirkkoja odotellen.
Kirjoittaja on eläkkeelle jäänyt perheneuvoja.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Voiko Suomessa olla avoimesti kristitty ilman, että joutuu syrjinnän kohteeksi?
Kolumni: Sukupuolineutraali kirkko?
Ilmoita asiavirheestä