Kesällä 2016 ilmestyneessä Ukonvaaja-dokumenttielokuvassa rockmuusikko A. W. Yrjänä vaeltaa halki Suomen maisemien etsien omia kulttuurisia juuriaan luonnosta, muinaismuistoista sekä kansanperinteestä ja sen elävöittämisestä. Hän pohtii, mistä voisi löytää sellaisia samaistumispisteitä muinaisten suomalaisten ajattelumaailmaan, jotka voisivat vielä 2010-luvullakin muistuttaa suomalaisesta kulttuuri-identiteetistä.
Luonnon katveessa Yrjänä esittää erilaisia puhuttelevia kysymyksiä: Minkälaisia olivat vanhan ajan suomalaiset kansanuskomukset? Millainen kulttuurinen ja uskonnollinen tausta meillä suomalaisilla on? Minkälaisia me olimme ennen kaupunkiasumista, joukkoliikennettä, sähköisiä viestimiä ja teollisuuden tuotteita?
Yrjänällä on selkeä käsitys siitä, minkälaista ajattelumaailmaa hän toivoo löytävänsä. Suomalaiset vanhat uskomukset ovat Yrjänälle nimenomaan luonnonuskontoa ja myyttejä ajalta ennen kristinuskon tuloa.
Tuosta ajasta on noin tuhat vuotta. Minä en ole yhtä kunnianhimoinen etsijä. Minulle kelpaavat kulttuuri-identiteettini juuret myös läheisemmiltä vuosisadoilta, jolloin suomalainen kulttuuri koostui sekä esikristillisistä aineksista että kristinuskon tuomisista.
* * *
Kun painelen Akateemisen kirjakaupan uskonto-osastolle, huomaan, että ilmassa on laajemminkin kiinnostusta kotoperäiseen kansanuskoon. Osasto on pieni, mutta näkyvillä paikoilla ovat esimerkiksi helmikuussa 2016 edesmenneen emeritaprofessori Anna-Leena Siikalan
Itämerensuomalaisten mytologia, dosentti Risto Pulkkisen
Suomalainen kansanusko sekä sen syksyllä 2016 ilmestynyt pari Suomalaisen kansanuskon sanakirja (toisena kirjoittajana Stina Lindfors).
Myös Pulkkinen pohtii, mikä suomalaisessa kansanuskossa ja historiallisissa juurissa nykyään kiinnostaa. Esimerkiksi Yle Radio 1:n
Aristoteleen kantapää -ohjelmassa 16.11.2016 Pulkkinen totesi, että ”muinaisuskoharrastus on poliittisesti korrekti tapa palata kansallisille juurille.”
Tällaiselle poliittisen nationalismin vaihtoehdolle tuntuisi olevan tilausta juuri nyt. Suomalaiset juuret koetaan voimaannuttavina. Kansanuskon kuvauksissa luonnonusko ja kotoperäiset jumaluudet on kuitenkin kaivettu jo monta kertaa esille. Vastapainoksi etsijöille olisikin hyväksi huomata välillä, kuinka kristinuskokin esiintyy historiallisessa suomalaisessa kansanuskossa.
* * *
Kansanuskoa pidetään helposti noin 1100-luvulla Suomeen rantautuneen kristinuskon kilpakumppanina. On kuitenkin hätiköityä ajatella, että kristinusko olisi syrjäyttänyt vanhan ajattelutavan kertaheitolla vuosisatoja sitten. Suomalainen kansanusko koostui tosiasiassa iloisesta sekoituksesta esikristillisiä uskomuksia sekä kristillistä ajattelua aina ruotsalaisvallan alkamisesta 1900-luvun alkupuoliskolle asti.
Kristinuskon ja suomalaisperäisen perinteen luontevia sekoituksia näkyy esimerkiksi kalevalamittaisessa runoudessa, muun muassa loitsuissa. Loitsut ovat runoutta, jota esitetään esimerkiksi parannustilanteissa tai maanviljelys- tai kalastusonnea tavoiteltaessa. Tarkoituksena on loitsun avulla muuttaa vallitseva tilanne tai vaikuttaa tulevaan. Loitsuissa muun muassa puhutellaan tuonpuoleisia auttajia, joilla uskottiin olevan vaikuttamisen mahdollisuus.
Tuonpuoleisia auttajia olivat esimerkiksi Ukko ja Väinämöinen mutta myös Jeesus, Jumala ja Neitsyt Maria. Suomalainen mytologia ei 1000-luvun vuosisatoina arvottanut luonnon henkilöitymiä ja Raamatun hahmoja eri luokkiin.
* * *
Loitsu- ja laulutaitoisia ihmisiä on ollut Suomessa vielä 1900-luvun alkupuolella. Heidän suosionsa huippu on kuitenkin ollut ajalla ennen koululaitoksen yleistymistä 1800-luvun puolivälissä. Loitsuja esitettiin usein osana jonkinlaista käytännön toimintaa, kuten parantavien yrttivoiteiden sekoittamista tai taikomista. Joitain tällaisia kansanperinteen taikoja tunnetaan edelleen, mutta loitsujen muistajia ei juurikaan ole enää jäljellä.
Minäkin, nuori helsinkiläisteologi, tiedän, kuinka savolainen mummoni parantaa kurkkukipua vanhasta lääkeyrtistä väinönputkesta tehdyllä uutteella. Parantamissanoja mummoni ei kuitenkaan enää tunne.
Sanallista myytti- ja loitsuperinnettä on kuitenkin tallennettu. Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa on hyllymetreittäin arkistomuistiinpanoja runoista, joita suomalaiset ovat tunteneet vielä muutama vuosisata sitten. Kalevalamittaisten runojen ja vanhan perinteen tallennus arkistoihin alkoi 1800-luvun alussa, ja sitä on jatkettu niin pitkään kuin perinteen tuntijoita riittää.
Tunnetuin kerääjä on 1820-luvulla Karjalassa kiertänyt nuori ylioppilas Elias Lönnrot, joka tallensi laulajilta paljon myös loitsutekstejä. Näitä esiintyy hänen toimittamassaan Kalevalassa, esimerkiksi Väinämöisen veneenrakennus -jaksoissa.
Kalevala on kuitenkin aikansa ja tekijänsä tuote, johon Lönnrot on valikoinut suomalaista kansallisaatetta parhaiten nostattavia säkeitä. Hänen tiedetään myös muokanneen runoja ja keksineen niitä itsekin.
* * *
Arkistojen alkuperäiset keruumuistiinpanot osoittavat, millaisina runonlaulajat tosiasiassa laulunsa tunsivat. Laulut ja loitsut ovat sanallista perinnettä, joka kulki sukupolvelta toiselle, joten niiden ikää voidaan lähinnä vain arvailla.
Yksi Lönnrotinkin tärkeimmistä runolähteistä oli vienankarjalainen laulaja Arhippa Perttunen. Myöhemmin 1800-luvulla kuuluisana runonlaulajana tuli tunnetuksi myös hänen poikansa Miihkali Perttunen. Heidän repertuaariinsa kuului lukuisia eeppisiä lauluja ja loitsuja, ja heidän runonsa tunnetaan tyylillisesti puhtaina kalevalamittaisina runoina. Heidän arkistoituja runojaan on koottu esimerkiksi Suomen Kansan Vanhat Runot -teoskokoelmaan.
Perttusilta jos keiltä luulisi löytävän kosketuksen suomalaiseen kansansieluun, joka heijastelee vanhoja perinteitä ja kulttuuria. Heidän runonsa osoittavat selvästi, millä tavoin erilaiset myyttihahmot elivät aikoinaan sanallisessa perinteessä, arjessa ja erikoisemmissa tilanteissa.
Miihkali Perttuselta on muun muassa talletettu vuonna 1886 seuraava laulu maata mennessä:
Rupee maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla,
Kaiken kartanon luvalla!
Maarie miekkan’, Jesus kilpen’,
Jumalani nostama,
Herrani herättämä!
(SKVR I4 1972)
Loitsujen kerrontaa ja tekstin sisältöä on toisinaan vaikea ymmärtää, jos ei tunne tarkemmin parannuskeinojen ideaa. Suomalaisessa loitsuparannuksessa tärkeä periaate on nimittäin ollut tuntea vaivan aiheuttajan luonto ja synty, jotta sitä voitaisiin hallita.
Periaate on sama kuin saksalaisessa Tittelintuure-sadussa, jossa Tittelintuuren vallasta voi päästä ainoastaan tuntemalla tämän alkuperäisen nimen. Siksi suomalaisissa loitsuissakin on usein pitkiä jaksoja, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti vaivan- tai taudinaiheuttajan myyttinen syntyhistoria.
Suomalaisen loitsumyytistön mukaan Raamatun henkilöt liittyvät esimerkiksi käärmeiden alkuperään. Arhippa Perttusen tuntemassa käärmeen syntyloitsussa ”kehnot” rakentavat käärmeen ja pyytävät Jumalaa antamaan sille hengen, mutta Jumala ei suostu, koska ”pahasta paha tulevi”. Tekijät jatkavat aneluaan, kunnes Jumala suostuu, mutta käärme alkaa heti tehdä pahojaan. Pahanteon kohteeksi joutuu yllättäen itse Jeesus:
Oli aikoa vähänen,
Pani Jesuksen hevosen,
Rikko ruunan Ristukselta
Puhki puisen tallisillan,
Läpi ruuhen vaski pohjan.
(SKVR I4 411, säkeet 36–40)
* * *
Jeesus ja Jumala ovat kunnioitettuja hahmoja erilaisissa kalevalamittaisissa loitsuissa. Yleisimmin loitsuissa kohdataan kuitenkin Neitsyt Maria. Erityisesti parannusloitsuissa ja synnytykseen liittyvissä loitsuissa Neitsyt Maria esiintyy sopuisasti Väinämöisen, Ukon ja muiden suomalaisperäisten myyttihahmojen rinnalla.
Arhippa Perttusen tulen synty -loitsussa Neitsyt Maria ja Väinämöinen toimivat yhdessä etsiessään alkutulta:
Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän ikuinen,
Virren ponsi polvuhuinen
Läksi nuotan nostajaksi, – –
Kuka airoille asuupi?
Neitsyt Maaria emonen,
Rakas äiti armollinen,
Se on vanhin vaimoksia,
Eläjiä ensimäinen,
Oli airoilla asuva.
(SKVR I4 281, säkeet 90–100)
Jeesuksen, Jumalan ja Neitsyt Marian esiintyminen Perttusten loitsuissa ja lauluissa kertoo siitä, että näillä hahmoilla on ollut tärkeä merkitys suomalaisen historiallisen kansanuskon piirissä. Tarinat heistä eivät ehkä noudattele Raamatun kertomuksia, mutta yleisen lukutaidottomuuden takia tämä oli täysin luonnollista.
Vanha suomalaisperäinen kulttuuri ei kadonnut myöhäiskeskiajalla kristinuskon myötä, vaan se jatkoi eloaan tämän kanssa. Raamattu ei pyyhkinyt suomalaisen kulttuurin juuria pois. Sen sijaan se sulautui kulttuurin osaksi.
* * *
Nyt 2010-luvulla kansallisten juurien etsintä ja perinteiden elvyttäminen on jälleen nostanut suosiotaan. Luonnon pariin palaaminen, kekrivalkeiden sytyttäminen syksyisin, vanhojen lorujen ääneen lausuminen tai esimerkiksi lahjojen tuominen vainajien haudoille ovat keinoja voimaannuttaa suomalaisten omaa kulttuurista identiteettiä ja minäkuvaa.
Tällainen voimaantuminen ei ole ristiriidassa suomalaisen kristinuskon kanssa. Myös suomalainen kristitty voi löytää vastakaikua kansallisista juuristaan.
*
Runolähteet: Suomen Kansan Vanhat Runot – skvr.fi
Kuva: Päivi Karjalainen
Kirjoittaja on teologian maisteri, joka työstää folk loristiikan väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.