Psykoterapeutti, luennoitsija ja kirjailija Mirja Sinkkonen on juuri palannut lomanvietosta mökiltään Itä-Suomesta. Hän on lakannut kyntensä verenpunaisiksi peittääkseen sormenpäihin pinttyneen mustikansinisen värin.
Sinkkonen komentaa hiussuortuvaa taipumaan paikoilleen vastaanottohuoneensa vessassa Helsingin keskustassa. Tukka ei tahdo totella ja valokuvaaja odottaa jo studiovalojen kanssa.
– Olkoon! Sinkkonen puuskahtaa.
Mutta jos valokuvassa näkyy liikaa kehnoja yksityiskohtia, hän uhkaa – tosin hymyssä suin – valokuvaajan saavan kärsiä.
– Ulkomailla menen valokuvissa mielelläni jenkkinaisten viereen, siinä näytän pienemmältä, Sinkkonen vitsailee vartalostaan, joka on hänen sanojensa mukaan itäbalttilaista rotua ja päärynän muotoinen.
Jalkaansa hän on pistänyt punaiset korkokengät, koska ne tuovat uskottavuutta. Korkkareissa poseeratessaan hänellä näyttää olevan hyvä mieli.
Paha mieli hänelle sen sijaan tuli pari vuotta sitten, kun hän luki Tuomas Kyrön kirjoittamaa kirjaa Mielensäpahoittaja. Monen mielestä kärttyinen ja kaikkeen tyytymätön ukko oli hupaisa hahmo.
– Minusta hän ei ollut hauska, vaan surullinen ja yksinäinen mies.
Terveyskeskuslääkäri kehotti miestä puhumaan asioistaan jonkun kanssa. Viisas neuvo jäi Sinkkoselle mieleen. Ajatuksissa alkoi elää uusi kirja, jonka työnimi oli pahasta mielestä parempaan. Kirjapajan keväällä julkaiseman teoksen kannessa se oli muuttunut muotoon Mielen hoiva. Myötätunto ja lohdutus voimavaraksi.
Hoiva on sana, joka yhdistyy avuttomuuteen. Miten Sinkkonen määrittelee sen?
– Mielen hoiva on toisen ihmisen läsnäoloa, vuorovaikutuksessa tapahtuvaa lohdutusta. Siihen liittyvät myös nähdyksi ja ymmärretyksi tuleminen.
Hoiva on Sinkkosen mielestä kaunis sana ja sisältää enemmän kuin hoito.
– Keho kaipaa hellyyttä ja hoivaa, miksi ei sitten mieli!
Sinkkonen antaa kirjassaan erilaisten ihmisten kertoa, mistä he ovat löytäneet hoivaa ja lohdutusta. Luonto, erotiikka, taide, liikunta, luovuuden eri muodot sekä ystävyys ja rukous ovat auttaneet monia.
Ensin ihmisen on kuitenkin hyväksyttävä, että hän tarvitsee lohdutusta ja myötätuntoa. Tämä ei ole helppoa yhteiskunnassa, joka jumaloi itsenäisyyttä ja tuottavuutta.
Sinkkonen muistuttaa, että jokaisella on puseronsa sisällä kokemuksia hylätyksi tulemisesta ja menetyksistä. Jos niihin liittyviä kokemuksia ja tunteita ei käsittele ja sure, pettymysten ylle laskeutuu aikaa myöten masennus.
– Esimerkiksi työttömäksi joutuva voi ihmetellä, miksi hän reagoi kokemukseensa niin voimakkaasti. Uusi hylätyksi tuleminen laukaisee aiempiin erokokemuksiin liittyvät käsittelemättömät tunteet, Sinkkonen selostaa.
Lohdutuksen tarvetta voi erehtyä pitämään heikkoutena. Myötätunnon vastaanottaminen ja osoittaminen ovat kuitenkin ihmisyyden keskeisimpiä asioita.
– Menetyksistä seuraa aina surua ja sureva ihminen kaipaa lohdutusta. Kun ihminen uskaltaa surra menetyksensä, psyykkisen työskentelyn seurauksena tapahtuu tavallisesti kaksi ihmeellistä asiaa: hylätyn häpeä muuttaa pois ja aito luovuus asettuu taloksi.
Sinkkonen on työssään nähnyt, kuinka ihminen tulee vähän kerrassaan sellaiseksi, jollaiseksi Jumala on hänet luonut. Kun menetykset on käsitelty, minäkuva jäsentyy ja monet alkavat kirjoittaa, maalata tai he uudistuvat ammatillisesti.
Mirja Sinkkosen lempiraamatunkohta ei ole ihan tavallinen. Se on Mooseksen vastaus Jumalan kutsuun: Lähetä joku muu.
– Kristittynä oleminen on kipuilua oman tahdon ja Jumalan suunnitelman välillä. Jo lasten raamattuleirillä opin, että Jumalalla on jokaiselle suunnitelma. Hänen haasteensa ovat kuitenkin olleet koko ajan suurempia kuin olen halunnut ottaa vastaan.
Sinkkonen kertoo viihtyvänsä parhaiten työhuoneessaan, jossa hän saa auttaa ihmisiä sivussa julkisuudesta.
– Olen maalaistyttö Uukuniemen Niukkalan kylästä ja viihdyn kulisseissa. Koulutukseeni kuuluva oma psykoanalyysi on auttanut käyttämään lahjoja, jotka Jumala on antanut. Siksi olen suostunut myös kolumnistiksi, luennoitsijaksi ja tietokirjailijaksi. Pohjimmiltani olen kuitenkin sosiaalinen erakko.
Syrjemmällä oleminen ei ole ennen muuta vaatimattomuutta, vaan tilan raivaamista itselle ja sille, minkä Sinkkonen kokee kaikkein tärkeimmäksi.
– Rukouksessa eläminen on ensisijaista. Jos olisin persoonaltani huomionhakuinen, en olisi rukoilija. Rukoilemiseen tarvitaan huoli, ahdistus tai fyysinen kipu. Muuten en malta rukoilla.
Sinkkoselle rukoileminen on Jumalan kirkkauden katselemista. Tietoiseksi tulemista siitä, että Jumala voi sen, mitä ihminen ei voi. Tästä luottamuksesta hän ammentaa myös työhönsä.
Sinkkosen puheessa rukous on sekä työtä että lohdutuksen vastaanottamista. Vähän niin kuin liikunta.
– Minulla on täällä työhuoneella uimapukuja laatikoissa. Kun työssä on ollut oikein raskaita asioita, kiiruhdan uimahalliin ja vedän vesijuoksua kaakelista kaakeliin. Endorfiinien erittymisen jälkeen tulee ihana lepo.
Sinkkonen sanoo kirjassaan, että omien rajojen kunnioittaminen on itsensä hoivaamista. Hän on itse empaattinen ihminen, jolle rajojen asettaminen on ollut vaikeaa.
– Terapia-asiakkaalla on oikeus määritellä ja tarvita minua. Julkisuudessa en enää tahdo jaksaa sitä, että minua määritellään ja tarvitaan. Joskus poistun seurakuntaillasta puheeni jälkeen sakastin kautta.
Kuva: Ville Palonen