Esikoislestadiolaisen liikkeen hajaannuskehityksessä kohtasi kaksi lestadiolaisuuden jännitekentän todellisuutta, pohjoismainen kansankirkollisuus ja amerikkalainen vapaakirkollisuus, sanoo lestadiolaisuuden tutkija ja pappi Tuomas Palola. Lestadiolainen liike eri haaroineen on vaikuttanut jo 150 vuotta sekä Amerikan mantereella että Pohjoismaissa.
– Näyttää siltä, että lestadiolaisuuden pohjavirroissa amerikkalainen pragmaattisuus selättää aina pohjoismaisen teologisen pohdinnan.
– Paradoksaalista tässä on se, että liikkeen johto on kuitenkin ollut aina Pohjoismaissa eikä Pohjois-Amerikassa. Ehkäpä selkeärajainen musta-valkoinen ajattelumaailma vetoaa myös pohjoisen Euroopan asukkaisiin, Palola pohtii.
Esikoislestadiolaisuudessa koettiin hajaannus myös 1960-luvulla. Tällä kertaa jakautumisen merkitys on Palolan mukaan kuitenkin erilainen ja jäsenten näkökulmasta huomattavasti suurempi, koska nyt hajaannus koskettaa liikkeen suhdetta sen ulkopuolelle eli kirkkoon, eikä enää ole vain liikkeen sisäinen asia.
”Hajaannuksen traumoja käsitellään vielä kolmannessa ja neljännessä polvessa”
Tuomas Palolan mielestä kaikkiin lestadiolaisen liikkeen jakaantumisiin liittyy surua. Näin erityisesti silloin, jos keskustelua ei pystytä käymään kunnolla eikä lopultakaan ole yhteistä näkemystä edes yhteisen pohjan murtumisesta. Selkeys ja avoimuus asioiden käsittelyssä auttaisivat yksilöitä hyväksymään tapahtuneen.
Hajaannukset ovat olleet tutkijan näkökulmasta suuria tragedioita, joiden aikaansaamia traumoja käsitellään perheissä ja suvuissa vielä kolmannessa ja neljännessä polvessa.
Kysymys on Palolan mukaan varsinkin vähemmistöön jääneen ryhmän kannalta oman identiteetin menetyksestä.
– Lestadiolaisuus on aina uskonnollinen vähemmistö, joka vaikuttaa siihen kuuluvan yksilön identiteettiin. Kun vähemmistöryhmästä sitten vielä erotetaan tai erotaan, kokemus tuplaantuu. Yksilö ei ainoastaan erotu muista vaan myös meistä, Palola sanoo.
Palolan mukaan hajaannuksissa ei ole mahdollista välttyä välirikoilta ihmissuhteissa.
– Esikoislestadiolaisten yksilöiden ja perheiden kannalta hajaannus tulee valitettavasti johtamaan siihen, että perheen, sukujen ja ystävien väliset suhteet kärsivät tai jopa katkeavat. Moni saa kokea, miltä tuntuu nähdä entisiä uskonystäviä selkäpuolelta, Palola ennustaa.
{kuva_4e748416-ace2-46e0-8992-a57803032220}
”SRK-vanhoillisuus tulee kulkemaan samankaltaisen tien”
Esikoislestadiolaisuus kulki tutkija Tuomas Palolan mukaan kehityskaaren, joka alkoi Rovasti Laestadiuksen perintönä syntyneestä kirkkouskollisuudesta, mutta kulki kirkkokriittisyyden kautta kohti kirkon sietämistä ja aktiivista arvostelua päätyi siihen, että sakramentit otettiin omiin käsiin.
– Jos historiassa on ylipäänsä jotakin toistuvaa, niin tämän kaaren pohjalta voidaan ennustaa, että SRK-vanhoillisuus eli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen ympärillä oleva vanhoillislestadiolaisuus tulee kokemaan samankaltaisen tien.
Kehitykseen johtaneita elementtejä, joita Suomen esikoislestadiolaisuudessa oli vuosituhannen vaihteessa, on Palolan mukaan jo olemassa SRK-vanhoillisuudessa.
– Mielestäni vain avoin ja rehellinen teologinen keskustelu vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä ja kirkon kanssa voi johtaa toisenlaiseen lopputulokseen.
Kehityskulku oli väistämätön
Palolan mukaan esikoislestadiolaisen organisaation jakautuminen Suomessa oli väistämätön, koska liikkeen hengellinen johto Ruotsissa päätti jo reilut 15 vuotta sitten ottaa sakramentit omiin käsiin.
– Kysymys oli vain ajasta, milloin tilanne Suomessa saavuttaisi kulminaatiopisteensä. Hämmästyin itse, kun tajusin helmikuussa vuonna 2001 profetoineeni esitelmässäni, että sakramenttiseparatismi toteutuu myös Suomessa, Palola sanoo.
Suomen esikoislestadiolaisuuden nihkeähköä lämpenemistä sakramenttiseparatismille selittää Palolan mukaan sen perinteisesti lähempi suhde kansankirkkoon verrattuna Ruotsin ja Norjan esikoisiin. Merkittävä on myös 1990-luvulla alkaneen Inkerin-lähetyksen vaikutus.
– Esikoislestadiolaisuuden toiminta Inkerin ja Viron kirkkojen sisällä on ollut Suomi-vetoista, eikä välttämättä aina Ruotsin Jällivaaran esikoisseurakunnan mieleen. Suomalaisia esikoissaarnaajia hyväksyttiin jopa pappisdiakoneiksi Inkerin kirkkoon ja yhteys on ollut hyvä, mikä lähensi Suomen esikoislestadiolaisuutta myös kansankirkkoomme.
Palola ajattelee, että esikoisseurakunnan näkökulmasta toivottavin kehitys olisi ollut, että Suomen esikoislestadiolaisuus olisi itsenäisesti päätynyt sakramenttiseparatismiin ilman Ruotsin Lapin ohjailua. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan esikoisseurakunta joutui ensin vihjailemaan, sitten sanomaan ja lopulta vaatimaan suomalaisilta tällaista ratkaisua.
”Vanhoillislestadiolaisten viime hajaannusta ja esikoisten nykyistä yhdistää valtataistelu”
Palolan mukaan esikoisten nykyisessä hajaantumisessa ja vanhoillislestadiolaisten viimeisimmässä hajaannuksessa 1960-luvulla on yhdistäviä piirteitä. 1960-luvulla iso joukko pappeja tuli ajetuksi ulos vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.
– Yhdistävä tekijä on valtataistelu. Molemmissa prosesseissa nimellisenä jakavana tekijänä ovat olleet sakramentit, mutta kiistojen taustat ovat olleet muualla. Kumpaakin prosessia yhdistää myös se, ettei niiden kehittymisen etenemisen kannalta oleellista ole ollut se, millainen sakramenttikäsitys loppujen lopuksi muodostetaan, vaan muut tekijät ovat vaikuttaneet enemmän.
Molemmille herätysliikkeille herkkä kirkkosuhde on ollut myös tapetilla hajaannuksissa, mutta Palolan mielestä kysymys ei pohjimmiltaan kummassakaan tapauksessa ole ollut siitä. Ryhmädynaamiset tekijät ovat olleet merkityksellisimpiä kuin opilliset kysymykset.
Vanhoillislestadiolaisuuden kohdalla kysymys oli tuolloin Palolan mukaan paitsi papiston ja maallikoiden välisen tasapainon hakemisesta liikkeen johdossa, myös agraariyhteiskunnan ja teollistuvan, kaupungistuvan yhteiskunnan arvojen ja käytäntöjen välisestä ristiriidasta, jolloin liikkeen identiteetti joutui ulkoisten muutospaineiden kohteeksi.
– Vastaliikkeenä yhteiskunnan muutokselle liikkeen maallikkosiipi pyrki säilyttämään status quon, mikä johti kielteiseen ja jyrkkärajaiseen suhtautumiseen kaikkeen muutokseen. Muutokseen sopeutuvaisempi papisto muodosti siten uhkatekijän tälle tavoitteelle, Palola sanoo.
– Esikoislestadiolaisuuden uusimmassa jakaantumisessa on mielestäni myös ollut kysymys myös globalisaation ja teknologian kehityksen muodostamasta uhasta liikkeen identiteetille, erityisesti sen ”kivijalalle” eli esikoisseurakuntaopille.
Kaikki palautuu esikoisseurakuntanäkemykseen
Uskollisuus Ruotsin Lapin vanhimmille on puhuttanut Palolan mukaan Suomen esikoislestadiolaisuutta jo vuosikymmenien ajan ja asetelma on kärjistynyt tietotekniikan mahdollistaman vapaan keskustelun myötä.
Suomen esikoislestadiolaisuudessa esikoisseurakuntakäsitteeseen on jollain tavalla sisällytetty koko esikoislestadiolaisuus, kun taas Ruotsissa, Norjassa ja Pohjois-Amerikassa sama käsite on säilynyt selkeämmin liikkeen Jällivaarassa olevaa hengellistä johtoa korostavana.
– Opin mukaisesti esikoisseurakunta ei voi laajentua käsittämään laajempaa joukkoa kuin Ruotsin Lapin vanhimmistoa. Laajennus merkitsisi liikkeen identiteetin muuttumista. Perinteisen opillisen käsityksen ja oman itseymmärryksensä pohjalta Jällivaaran esikoisseurakunta päätyi toimenpiteisiin, jotka mittaavat sen hengellisen vallan olemassaoloa hyvin yksiselitteisesti, Palola sanoo.
Kuvat: Esikoislestadiolaisten ensimmäinen maallikkoehtoollinen järjestettiin joulukuussa Mikkelissä. Kuva: Risto Hämäläinen. Tuomas Palola on lestadiolaisuuden historiasta väitellyt tutkija ja pappi. Kuva: Matti Karppinen.
Lue myös:
Uusi yhdistys perustettu – Esikoislestadiolainen herätysliike jakautuu
Kuopion piispalta esikoislestadiolaisille avoin kirje
Blogi: Vanhoillislestadiolaisuus ja SRK-vanhoillisuus, kaksi eri suuntausta?
Lestadiolaisen hajaannuksen juurilla
Ilmoita asiavirheestä