Kävellessäni Lapinlahdella sijaitsevan Väärnin pappilan rantaan avautuu edessäni kuvankaunis vehreä järvimaisema. Vastakkaisessa suunnassa on jyskyttänyt jo 1950-luvulta lähtien Valion ”puluveritehas”, maidonjalostuskompleksi, joka työllistää keskikokoisella savolaispaikkakunnalla nykyisin 350 ihmistä.
Mäen päällä seisoo tummankeltainen pappila. Sen pihapiirissä viljellään luomujuureksia ja perennapenkistä puskee kukkia. Piharakennuksesta nousee savu, sauna lämpiää. Kukko kiekaisee elämänsä tunnossa, pitäen pappilan kesäkanalassa järjestystä yllä.
Sisällä pappilassa on korkeat huoneet. Lattialankuilla astellessa posliiniastiat kilisevät kaapissa, mutta muuten korvia hivelee hiljaisuus. Salissa ja kamarissa ei hurise ainutkaan sähkölaite. Miljöö on yhtä aikaa arvokas ja kotikutoinen. Kaikki vanhoista peiliovista käsinmaalattuihin tapetteihin on kunnostettu rakkaudella.
Vielä reilut 10 vuotta sitten Väärnin pappilan vuonna 1839 rakennettu päärakennus oli ränsistynyt hirsikehikko, jossa oli vuotava katto.
Paikkakunnan ensimmäinen vesiklosetti oli aiheuttanut lattian alle melkoiset homevauriot. Ympäristö oli pusikoitunut ja villiintynyt.
Vapaa kirjailija, lauluntekijä ja kulttuuriyrittäjä Minna Kettunen huomasi usein murehtivansa, miten miljöölle käy. Tontilla oli sijainnut pappila jo 1760-luvulta alkaen. Pappilan pihapiirissä oli syntynyt legendaarinen kirjailija Juhani Aho. Pappilan nimi on suomenkielinen väännös ruotsinkielisestä sanasta värn, joka merkitsee suojaa ja turvaa.
Eräänä talvipäivänä metsänhoitaja Tatu Ollikainen soitti Kettuselle. Hän kertoi lukeneensa jutun pariskunnasta, joka oli kunnostanut vanhan pappilan. Silloin Ollikaisen mielessä oli välähtänyt: Kettunenhan voisi muusikkomiehensä Jarkka Rissasen kanssa tehdä saman Väärnin pappilalle.
– Ajattelin, että nyt Tatu on ihan tärähtänyt. Miten me tyhjätaskut ja remonttitaidottomat voisimme ottaa sellaisen tehtävän.
Kettunen laski luurin, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan. Oliko tässä vastaus hänen haikailuunsa tehdä seurakunnallista työtä?
– Tiesin, että en halunnut papiksi. Pääni ei kestäisi teoreettisia opintoja. Mutta kaipasin silti Herran hommiin. Ajattelin, että pappilan emäntänä saisin ainakin säestää virsiä.
Jarkka Rissanen innostui ideasta. Pian suuri näky kaappasi pariskunnan valtaansa: Tämä on meidän tehtävämme: kunnostaa kulttuurihistoriallisesti arvokas turvapaikka levon ja rauhan tyyssijaksi ja siunauksen keitaaksi nykyajan kiireisille ihmisille.
Kun seurakunta laittoi pappilan myyntiin, kukaan muu ei tehnyt tarjousta.
– Muut paikalla käyneet ymmärsivät enemmän remontinteosta ja päättivät kääntyä pois. Keväällä 2006 teimme kaupat, pariskunta muistelee.
{kuva_96ed1256-3841-40a9-ad45-c88514622fdc}
Halki hyvinkin raskaitten vaiheitten Kettunen, 47, ja Rissanen, 59, ovat selvinneet tähän päivään. He perustivat pappilaprojektia varten osakeyhtiön. Osakkaat ovat olleet merkittäväksi tueksi niin henkisesti, taloudellisesti kuin käytännöllisestikin. Velkaa on edelleen hirveästi, mutta panta ei kiristä pään ympärillä yhtä lujasti kuin ennen.
Nykyisin pariskunta järjestää pappilassa tilauksesta erilaisia perhejuhlia ohjelmineen, ruokineen ja kahvituksineen. Vierailevat ryhmät saavat kuulla emännän tarinoimana paikan historiasta. Pappila toimii ympäri vuoden myös konserttitilana.
Neljänä kesänä pappilassa esitettiin kahta kunnianhimoista näytelmää, Juhani Ahon
Papin rouvaa ja Kettusen käsikirjoittamaa Vehnäkakun murusta, joka kertoi Juhani Ahon äitisuhteesta.
Voimat ovat olleet Minna Kettusella monet kerrat lopussa. Isot ja pienet ihmeet ovat kuitenkin aina nostaneet, virvoittaneet ja kantaneet eteenpäin.
Kertaakaan pariskunta ei ole katunut projektiin ryhtymistä eikä heiltä ole loppunut usko asiaansa.
– Tämä projekti ei olisi onnistunut kenenkään muun kuin Minnan kanssa, Rissanen kiittää vaimoaan.
– Minnassa on sellaista käytännönläheisyyttä, maanläheisyyttä ja huumoria, että hänen kanssaan on helppo tulla toimeen hankalissakin paikoissa. Minnan kanssa voi keskustella yhtä luontevasti soutuveneiden ominaisuuksista, rock-musiikista, kirjallisuudesta tai herännäisyydestä. Soisin, että jokaisella olisi tällainen kumppani, johon voi luottaa, Rissanen sanoo.
Myös Minna antaa vilpitöntä kiitosta miehelleen.
– Jarkka on äärettömän kiltti ja hyväsydäminen ihminen, jolla ei ole luurankoja kaapissa. Hän on osannut aina tulla toimeen ihmisten kanssa eikä ole koskaan polttanut siltoja mihinkään suuntaan.
{kuva_0099c9b3-fa0a-4669-9abf-5209c90b410e}
Herännäisyyden Minna Kettunen imi itseensä äidinmaidossa. Hän on kotoisin Säyneisestä, vanhasta koillissavolaisesta kylästä, joka liitettiin 1970-luvulla Juankoskeen. Minnan äiti saapui sinne miniäksi Kiuruvedeltä. Äidin isä oli heränneiden legendaarisimpiin maallikkosaarnaajiin lukeutunut Aku Räty.
Minnan vanhemmat tapasivat Aku Rädyn välityksellä.
– Aku oli isälleni tärkeä ja lempeä hengellinen isähahmo, jonka kanssa hän kävi kirjeenvaihtoakin. Nilsiän Herättäjäjuhlilla 1952 isäni sitten huomasi Rädyn Kaisa-tyttären kasvaneen nuoreksi neidoksi ja ihastui.
Kettunen on perheensä kuopus eikä koskaan ehtinyt tavata isoisäänsä, mutta tarinoita hän on saanut kuulla sitäkin enemmän.
Teininä hän koki välillä ärtymystä, kun havaitsi jonkun taas kerran lähestyvän se ilme kasvoillaan, että aikoo avautua Aku Rädystä. ”Minä sitä oon ollu ukkis kanssa saunassa, minä oon kulettanut häntä hevosella seuroihin, minua Aku Räty piti sylissään ja sanoi että taivaan valakoset enkelit sinua siunatkoon ja varjelkoon.”
{kuva_61785c85-91f2-47c0-823b-059a776ab655}
Aikuisena Kettunen päätti ottaa selvää, mikä Rädyssä oli niin ihmeellistä, että häntä vuosikymmeniä kuolemansa jälkeenkin muisteltiin. Hän tutustui Suomen kirkkohistoriallisen seuran omistamaan arkistoon, joka sisältää noin 8 000 Rädylle kirjoitettua kirjettä ja kirjoitti isoisästään kirjan.
– Rädylle kirjoitettiin aivan kaikenlaisessa hädässä. Pyydettiin rahaa lainaksi, avauduttiin itsetuhoisista ajatuksista, kyseltiin mistä löytyisi puoliso. Aku Räty oli luotetuilleen paitsi sielunhoitaja myös perheneuvoja, sosiaalityöntekijä, terapeutti ja vippikassa, Kettunen sanoo.
Rakastettu julistaja menetti vaimonsa nuorena, ja kolme tytärtä kasvoivat isovanhempien hoivissa. Niinä harvoina hetkinä kun Aku-isä ehti tyttäriensä kanssa olla, hän oli leikkisä ja hullutteleva.
Lapset kuitenkin joutuivat jakamaan ainoan elossa olevansa vanhempansa tuhansien ja taas tuhansien ihmisten kanssa.
– Kun joku rupeaa antamaan ihmisille myötätuntoa, aikaa, viisautta ja neuvoja, ottajia riittää rajattomasti.
– Mielestäni raastavinta lapsille oli, että kun Aku saapui pitkiltä puhujamatkoiltaan, häntä odotti usein tuvassa perheen lisäksi joku muukin. Ehkä vaivattu ylioppilas, joka halusi päästä keskustelemaan. Olihan se jonkinlaista isän ryöstämistä. Mutta Rädyn kutsumus työhönsä oli polttava ja perheessä siihen sopeuduttiin, Kettunen sanoo.
Kun joku sylkäisee suustaan sanan körtti kuin kirosanan, se tuntuu Kettusesta pahalta. Joillekin körtti tarkoittaa synkkää, ahdasmielistä ja ilotonta ihmistä.
Historian painolasti tekee tämän jossain määrin ymmärrettäväksi: mustat puvut ja vanhojen pietistien tapa jakaa asiat jyrkästi kahtia taivaalliseen ja maalliseen ovat yhä muistoissa. Siionin virret voivat kuulostaa niihin tottumattomille tuskaa tihkuvilta. Lapsuuden seuroissa itkevä isä on ehkä aiheuttanut lapselle pelkoa.
Kettunen kuitenkin ajattelee, että kyse on pitkälti väärinymmärryksestä. Herännäisyys oli pitkään aikansa harvoja terapiamuotoja. Raskasta työtä tehneet ja nälkää nähneet tai sodissa traumatisoituneet ihmiset saivat päästää seuroissa turvallisesti raskaat muistonsa valloilleen ja itkeä niitä Jumalan edessä ja armohoidossa.
– Haluan ymmärtää herännäisyyden tummaa ja raskastakin historiaa. On arvokasta, että ihmiset on otettu vastaan aivan kaikkinensa ja sitten on laitettu kättä ristiin heidän puolestaan.
– Vanhat körtit eivät voineet valita, että heille puettiin lapsesta asti vain mustaa ylle. Silti he saattavat olla esikuvallisia lempeydessä ja ihmisten rohkaisemisessa, kuten kultainen äitini.
Luodessaan omaa suhdetta lapsuuden liikkeeseen Kettunen on tehnyt irtioton joistakin perinteistä, kuten niin moni muukin nykykörtti. Hänelle Jumalan maailma on kokonaisuus, jonka olennainen osa ovat myös värien kirjo ja vaikkapa rytmimusiikki. Politiikan Kettunen haluaa pitää kaukana uskonnosta. Herännäisyyden IKL-menneisyys kammottaa häntä.
Pielavedellä syntynyt ja Kuopiossa kasvanut Jarkka Rissanen varttui tavallisessa luterilaisessa kodissa, mutta sai isoäidiltään vahvan vapaakirkollisen uskonmallin. Mummon usko oli lujasti kiinni arjessa, mutta toisaalta nuoren miehen maailmassa hiukan päällekäyvää.
Myöhemmin elämässään Rissanen törmäsi tilanteisiin, joissa häneltä tiukattiin uskon vahvuutta.
– Ne olivat vastenmielisiä ja järkyttäviä hetkiä.
Tutustuttuaan kitaristina Jaakko Löytyn bändissä körtteihin ja tavattuaan Lapinlahdella maanläheisiä heränneitä kristittyjä Rissanenkin on löytänyt itselleen vaivihkaa kodin herännäisyydestä.
– Kohtaamani körtit ovat olleet kirkkaita ihmisiä olematta silti pyhimyksiä. He ovat katsoneet minua samalta tasolta ja ottaneet porukoihin mitään kyselemättä, hyväksyneet.
{kuva_4ee87d9c-5d6b-4770-bb96-48c03094c344}
Kotien kristillisyyden vaaliminen on Minna Kettuselle sydämen asia. Hänen mukaansa Suomen lapsilla on maailman parhaat aineelliset olosuhteet, mutta hengellisesti he ovat yhä enemmän heitteillä.
– Lasten kristillinen kasvatus ei ole ensisijaisesti koulun tai seurakunnan tehtävä vaan vanhempien. Ajattelen, että se on arvokkain perintö, minkä voin pojilleni antaa. Kristillinen usko on perusta, jonka varassa he voivat elää vaikka vanhemmilta pettäisi terveys tai elämässä tapahtuisi mitä.
Vaikka körttiliike on Kettuselle rakas, hänelle on tärkeintä olla kristitty ja oman kotiseurakuntansa jäsen. On etsittävä sitä, mikä on jakamatonta ja yhteistä kaikille kristityille. Kotiseurakuntaan hän on tahtonut kiinnittää myös perheen pojat Einon ja Kallen.
– Poikien ollessa pieniä kävin usein heidän kanssaan jumalanpalveluksessa. Nykyisinkin he lähtevät mielellään mukaan vaikkapa perhemessuun. Tärkeintä on kuitenkin ollut omin sanoin luettu perheen yhteinen iltarukous. Siinä puhellaan samalla päivän tapahtumat.
Kettuselle usko ei merkitse niinkään totuuslauseita vaan elävää yhteyttä kolmiyhteisen Jumalan kanssa. Hän toivoo poikiensakin oppivan, että yhteys on aina auki. Pyörää ei Kettusen mielestä tarvitse keksiä uudelleen. Syvällisen hengellisen elämän eväät ovat luterilaisia perusjuttuja: aamuvirsi, iltavirsi, ruokarukous, hetkipalvelus, ehtoollisella käyminen, Raamatun lukeminen.
{kuva_7ad5f6f6-e79b-44b2-b04a-23e702055926}
Erityisen tärkeäksi Kettunen kokee rukoilemisen änkyräateistien ja aggressiivisten vapaa-ajattelijoiden puolesta. Hän uskoo, että Jumala voi tehdä heille nykyajassa saman minä teki aikanaan Saulukselle, josta tuli apostoli Paavali.
– Kun jollakin on vahva vihamielisyys kristittyjä kohtaan, kristityn pitäisi aina katsoa peiliin ja kysyä, onko vika minussa. Olenko ollut liian tuomitseva tai tuputtava? Kettunen huomauttaa.
Kettunen on halunnut veisata poikiensa sielun sopukoihin äitinsä lempi-iltavirren: Maat metsät hiljenneinä. ”Nyt ihmettelen tässä, sä kuinka elämässä lastasi talutat: suot armolahjojasi, hellintä hoitoasi, ja joka päivä armahdat.”
Väärnin pappila
• 1767 Väärnin tila hyväksyttiin Iisalmen emäseurakunnan kappalaispuustelliksi.
• Nykyinen päärakennus on rakennettu vuonna 1839.
• Pappilan pihapiirissä on syntynyt kirjailija Juhani Aho.
• Lapinlahden seurakunta myi pappilarakennukset Minna
Kettuselle ja Jarkka Rissaselle 30.5.2006 ja teki pariskunnan kanssa vuokrasopimuksen 5 000 neliön määräalatontista 50 vuodeksi. Samana päivänä ne siirtyivät Väärnin Pappila Oy:n nimiin.
• Avajaisia vietettiin valtavan remontin jälkeen marraskuussa 2008, jolloin paikan siunasi uuteen käyttöönsä kulttuuripappilana piispa Matti Sihvonen.
Kuvat: Anssi Viljakainen