Kollegani pohti Kotimaassa vuosia sitten, miten valtiokirkosta puhuville suomalaisille voisi vääntää rautalangasta seuraavan lauseen: Suomessa ei ole valtiokirkkoa.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko tai Suomen ortodoksinen kirkko eivät ole valtiokirkkoja. Miltei neljän miljoonan jäsenen luterilaisella kansankirkolla on monesta syystä muista uskonnollisista yhteisöistä poikkeava asema. Iso kirkko ei voi olla mikään yhdistys.
Silkan tietämättömyyden ohella valtiokirkosta puhutaan myös tarkoituksella, vaikka hyvin tiedetään, että termille ei ole katetta. Näin tekevät esimerkiksi kirkonvastaista propagandaa metritavarana tuottavat vapaa-ajattelijat.
Kirkon ja valtion erottamisesta puhutaan eniten äärivasemmalla, mutta kuulee väitettä joskus myös porvarillisilta poliitikoilta.
Viimeksi asiasta on puhunut julkisuudessa kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki. Hän tarkensi Ylen haastattelussa asian tarkoittavan esimerkiksi kirkon verotusoikeuden poistamista.
Jostakin syystä juuri kirkollisvero näyttäisi suomalaisessa keskustelussa olevan se yksittäinen tekijä, joka saa puhumaan valtiokirkosta tai kirkon ja valtion erottamisesta. Kirkollisvero on kuitenkin tapa kerätä jäsenmaksut, olkoonkin, että sen suuruus riippuu jäsenen tuloista.
Aina ei myöskään muisteta, että kirkko maksaa veron keräämisestä valtiolle tuntuvan korvauksen.
Kirkollisverotusjärjestelmän korvaaminen jollakin muulla rahoitussysteemillä voi todella olla Suomen kirkolla edessä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Siksi kirkon kannattaisi säilyttää pää kylmänä ja tarkkailla yhteiskunnan heikkoja signaaleja – ja varautua avoimin kortein joskus koittavaan muutokseen.
***
Mikä on valtiokirkko?
Määrittely voi olla vaikeaa. Historialliset tai nykyisin olemassa olevat valtiouskonnot tai -kirkot eivät kaikki ole olleet samassa asemassa suhteessa valtioon. Yhteistä on ollut ainakin väestön historiallisesti suuri homogeenisuus.
Suomessa oli 1800-luvun lopulle tai 1900-luvun alkuun oikea valtiokirkko. Kyseistä sanaa käytettiin ihan neutraalisti. Valtiokirkkoon oli kruunun alamaisten ortodoksista vähemmistöä lukuun ottamatta kuuluttava. Valtion virkoihin voitiin yleensä valita vain kirkon jäseniä. Seurakunnat ja kunnat olivat yhtä ja samaa. Kirkolliskokouksia ei tarvittu, sillä valtiopäivät säätivät kirkkolain. Kunnallisten koulujen synnyttyäkin uskonnon asema oli kouluissa hyvin vahva.
Valtiokirkkojärjestelmän purkaminen alkoi autonomian ajan Suomessa vuonna 1869 voimaan tulleen uuden kirkkolain myötä. Protestanttivähemmistöjä koskeva eriuskolaislaki annettiin 1889. Täysi uskonnonvapaus toteutui vuonna 1923. Sen jälkeen valtion ja kirkon siteitä on katkottu tai höllennetty hyvässä järjestyksessä.
Muualla Euroopassa valtiokirkkoja on vielä ainakin Britanniassa, Norjassa ja Tanskassa. Englannin hallitsija on Englannin kirkon pää. Tanskan kuningattarella on samankaltainen rooli. Suomen tasavallan presidentit eivät ole uskon puolustajina toimineet.
Pohjoismaiden, Saksan ja Sveitsin kirkoilla on jonkinlainen kirkollisverojärjestelmä tai valtio tukee kirkkoja. Mutta kirkollisvero ei tee valtiokirkkoa. Englannin kirkko on aito valtiokirkko, mutta ei saa tulojaan verotuksella.
***
Suomessa on valtiopäivien ekumeeniset avajaisjumalanpalvelukset. Kirkot vihkivät avioliittoon ja hoitavat hautausmaiden ohella myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaita vanhoja kirkkoja. Ne ovat usein maamme vanhimpia kulttuurimuistomerkkejä.
Seurakuntien edustajat vierailevat kouluissa. On sairaala-, vankila- ja sotilaspappeja. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä valtiokirkkojärjestelmän kanssa, minkä voi helposti todeta myös ulkomailla.
Kirkon ja valtion erottaminen on oikeastaan länsimainen idea ja ongelma. Jo ortodoksisuuden maailmassa oikeauskoisen hallitsijan ja kirkon välillä on lähtökohtainen harmonia. Aidossa islamilaisessa järjestelmässä taas uskonto ja valtio eivät ole laisinkaan jännitteisessä suhteessa.
Tulevaisuuden yhä moniuskontoisemmaksi muuttuvassa Suomessa uskonto ja valtio eivät voi olla toisilleen vieraita tai vihollisia. Niiden suhde on järjestettävä aina jollakin molemmille sopivalla ja järkiperäisellä tavalla.
Valtiokirkkoja tai -uskontoja ei tarvita. Mutta hyvä johtotähti on, että positiivinen uskonnonvapaus saa tilaa. Hyvä maallinen esivalta suojelkoon ihmisen oikeutta uskoa.
Kuva: Antti Aimo-Koivisto/ Lehtikuva. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio sekä pääministeri Juha Sipilä valtiopäivien ekumeenisessa juhlajumalanpalveluksessa Helsingin Tuomiokirkossa huhtikuussa 2015.
Lue myös: