Australian alkuperäisasukkaiden eli aboriginaalien lähihistoria on synkkä. Valkoihoisten siirtolaisten saapuessa Australiaan noin 200 vuotta sitten alkuperäisasukkaita ei pidetty ihmisinä. Vasta vuoden 1967 perustuslaissa heidät laskettiin mukaan väestöön eikä enää eläin- ja kasvikuntaan.
Alkuperäisväestön määristä länsimaisten siirtolaisten saapumisen aikaan ei ole tarkkoja tietoja. Heidän lukumääränsä laski dramaattisesti koko 1800-luvun ajan osittain siksi, että tietyillä alueilla alkuperäisasukkaita jopa surmattiin systemaattisesti. Paljon aboriginaaleja kuoli lähinnä maanomistukseen liittyvissä yhteenotoissa valkoihoisten kanssa sekä Euroopasta tulleiden siirtolaisten mukanaan tuomiin sairauksiin.
Keski-Australiassa Alice Springsin kaupungissa elävä luterilainen pastori Charlie Chirrup, 68, muistaa hyvin ajan, jolloin Australian valtio ei pitänyt häntä ihmisenä.
Pohjoisterritoriossa Kaltukatjaran kylässä vuonna 1948 syntynyt Chirrup sai aboriginaalinimen Talyatarra. Hänen syntymäänsä ei kirjattu väestörekisteriin.
– Sain ensimmäisen henkilöllisyystodistukseni parikymppisenä 60-luvun lopussa. Nimeni ei kelvannut todistukseen ja viranomaiset kirjoittivat nimekseni Charlie Chirrup. Ehkä se kuulosti heistä aboriginaalinimeltäni, Chirrup kertoo.
Lapsuudestaan ja nuoruudestaan hän haluaa muistaa ja kertoa vain hyviä asioita.
– Parasta oli viettää aikaa luonnossa ja oppia perinteisiä taitoja sekä esi-isien historiaa.
Kysymykseen siitä, miten aboriginaalit voivat antaa anteeksi valkoihoisten epäinhimillisen kohtelun, Chirrup vastaa hiljaisuudella ja tuijottamalla tyhjyyteen.
Chirrupin kollega, Simon Dixon, 49, vastaa molempien puolesta.
– Monet asiat ovat edelleen kipeitä ja vaikeita. Aboriginaalien tilanne ei ole hyvä. Yritämme auttaa ihmisiä näkemään tulevaisuuden valoisana. Kristinusko tuo toivoa paremmasta.
{kuva_a54d9da1-a6b9-40bd-880d-fd5f46780bf6}
Luterilainen usko on sekä Dixonille että Chirrupille elämän kantava voima. Heistä kumpikaan ei syntynyt luterilaiseen perheeseen. Yhteys Jumalaan löytyi elämän vaikeuksien myötä. Kummankin perhehistoriassa on sekä vaikeita sairauksia että alkoholismia.
– Olin alkoholisti. Näin uskonnollisen ohjelman televisiossa ja halusin ryhtyä lukemaan Raamattua. Kiitän Jumalaa tästä kokemuksesta, joka pelasti minut. Nyt elämäni on hyvää, Dixon kertoo.
Hän toimii pastorina Alice Springsin kaupungissa ja kiertää vankiloissa ja sairaaloissa rukoilemassa ihmisten puolesta.
– Jeesus on kutsunut minut tähän työhön, sillä Jeesus välittää kärsivistä ja heikoista. Oma esimerkkini antaa ihmisille toivoa.
Yksi Dixonin läheisimmistä raamatunkohdista on Jeesuksen sanat ristillä: Jumalani, miksi minut hylkäsit?
– Vaikeuksiin ajautuneet ihmiset, etenkin aboriginaalit, joutuvat usein sukunsa ja perheensä hylkäämiksi ja he ovat todella yksin. Kristittyjen kautta Jeesus osoittaa, etteivät he ole yksin vaan Jeesus itse on kärsivien kanssa, Dixon sanoo.
Koulutuksen pastorin tehtäviinsä Dixon ja Chirrup ovat saaneet Finke River Mission -seurakunnan kautta.
– Aboriginaaleille on usein vaikeaa lähteä kauas kotiseuduiltaan opiskelemaan yliopistoon. Opintoja vaikeuttaa myös se, että englanti on heille yleensä kolmas tai jopa neljäs kieli, kertoo Finke River Mission -seurakunnan pastori Robert Borgas.
{kuva_ef35a8d5-5d9b-4dbe-9431-9faeff42dba2}
Borgas, 55, on koulutukseltaan teologi. Hän on työskennellyt aboriginaalien parissa jo kolme vuosikymmentä ja vastaa Pitjantjatjaran alueen luterilaisten aboriginaaliseurakuntien parissa tehtävästä työstä.
– Roolini on toimia lähinnä henkisenä tukijana, Borgas muotoilee.
Hänen kiinnostuksensa aboriginaaleihin syttyi jo peruskoulussa, jossa hänellä oli aboriginaalitaustaisia ystäviä. Pitjantjatjaran kieltä hän on opiskellut käytännössä.
Finke River Mission on osa Australian luterilaista kirkkoa ja toimii Keski-Australiassa viidellä aboriginaalikielialueella yhteensä 45 syrjäisillä alueilla sijaitsevissa aboriginaaliyhteisöissä. Aboriginaalitaustaisia pastoreita alueella on noin 30.
Ikiaikainen aboriginaalikulttuuri on edelleen kiinteä osa Australian alkuperäisasukkaiden elämää. Kulttuuri ohjaa niin ihmissuhteita kuin elintapoja. Tärkein osa kulttuuria ovat tarinat esi-isien luomistyöstä. Nämä tarinat siirretään huolellisesti sukupolvilta toisille salaisissa seremonioissa.
Tärkeä osa kulttuuriperinnettä on myös aboriginaalitaide, jossa jokainen piste ja symboli ovat oleellinen osa taideteoksen esittämää tarinaa.
– Kulttuuri on tärkeää ja myös kulttuuriperinteemme tulee Jumalalta kuten kaikki elämässämme, siksi uskonnon ja kulttuurin välillä ei ole mitään ristiriitaa, Dixon ja Chirrup sanovat.
{kuva_7834f094-44ed-490a-84f3-75266c4f5853}
He korostavat, että jokainen alkuperäisasukas saa nykyäänkin vanhemmiltaan perinneopetusta ja jokaisella aboriginaaliyhteisössä elävällä on edelleen kyky ja taito selvitä luonnossa esi-isien tavoin.
– Luonto on muuttunut. Siksi perinteinen elämäntapa ei ole enää mahdollista eikä tiettävästi kokonaan luonnossa elä enää yhtään aboriginaaliyhteisöä. Viimeisin luonnossa elänyt yhteisö löytyi 90-luvun alussa, Dixon kertoo.
Jäseniä Finke River Missionin seurakunnalla on noin 6 000. Heistä noin 5 500 on taustaltaan alkuperäisasukkaita.
– Jumalanpalveluksessa saattaa olla vain vanhempia ihmisiä ja osa jäsenistä tulee kirkkoon vain vaikkapa hautajaisiin. Isoille festivaaleille osallistuu paljon ihmisiä, Dixon sanoo.
{kuva_2aee7848-2c3b-43bf-b3cf-1e217de1b7d5}
Naispappeus on Australian luterilaisessa kirkossa vasta keskustelun asteella.
– Naispappeuden hyväksyminen vie varmasti paljon aikaa, mutta jo nyt on ihmisiä, jotka sen hyväksyisivät. Ei se ole mahdoton ajatus aboriginaaliseurakunnissakaan, Dixon sanoo.
Pastori Chirrup asuu nykyään Alice Springsin kaupungissa, koska hän tarvitsee päivittäistä hoitoa munuaissairauteensa. Virallisesti hän on edelleen noin 200 kilometrin päässä Alice Springsistä sijaitsevan Areyongan aboriginaaliyhteisön pastori.
Areyongassa asuu noin sata aboriginaalia. Vuorten kupeessa sijaitseva Areyonga on suljettu alue kuten lähes kaikki aboriginaalien asuinyhteisöt. Aitoja ei ole, mutta tien vieressä olevat kieltotaulut muistuttavat, ettei alueelle saa lain mukaan mennä ilman kulkulupaa. Taulut muistuttavat myös siitä, ettei alueella saa viedä alkoholia, sillä alkoholismi on aboriginaalien parissa iso ongelma.
– Minun lisäkseni täällä käy lähinnä vain valtion virkailijoita eikä koskaan ketään muita valkoihoisia, Borgas kertoo ajaessaan kylään.
Aboriginaalien suhtautuminen mediaan on yleensä hyvin negatiivista.
– Heillä on paljon huonoja kokemuksia eikä heitä yksinkertaisesti kiinnosta media, Borgas sanoo.
Sunnuntaiaamuna kyläläiset kokoontuvat jumalanpalvelukseen, jonka toimittaa Borgasin lisäksi poikkeuksellisesti nainen, 72-vuotias Daphne Puntjina.
– Puntjina ei ole virallisesti pappi, mutta käytännössä hän toimii seurakunnan ja jumalanpalvelusten johtajana, koska täällä ei ole miespappia, Borgas kertoo.
{kuva_e6b6aaab-98ca-46b2-b510-761df44d7a44}
Hämähäkinseittien koristama pieni askeettinen kirkkorakennus alkaa täyttyä kyläläisistä jo hyvissä ajoin ennen jumalanpalveluksen alkamisajankohtaa aamuyhdeksää. Kirkkoon saapuu paljon lapsia sekä muutama pyörätuolissa istuva vanhus.
Kyläläisten mukana kirkkoon saapuu myös heille rakkaita koiria, jotka asettuvat tottuneesti isäntiensä ja emäntiensä jalkoihin lepäämään jumalanpalveluksen ajaksi. Koirien läsnäolo ei häiritse ketään, mutta ehtoolliselle pyrkiviä koiria joku hätistelee hellästi kauemmaksi.
Jumalanpalvelus on pitjantjatjarankielinen. Joitakin osuuksia Borgas lukee englanniksi. Seurakuntalaiset osallistuvat aktiivisesti virsilauluun ja jokainen käy ehtoollisella, joka voidaan järjestää vain kun Borgas saapuu kylään noin kerran kuukaudessa. Muulloin jumalanpalveluksen suorittaa Puntjina.
Puntjina on vaatimaton ja ystävällinen nainen. Hän on matkustanut kuorolauluharrastuksensa vuoksi niin Australiassa kuin Euroopassakin ja on siksi tottunut keskustelemaan ulkomaalaisten kanssa.
– Areyongassa toiminut pastori Leo Kalleske kastoi minut yhtä aikaa esikoispoikani Rodneyn kanssa vuonna 1960. Pian sen jälkeen aloin pitää pyhäkoulua, Puntjina kertoo.
Pastori Kallesken lähdettyä Areyongasta 1980-luvun puolivälissä Puntjina tavallaan peri pastorin roolin ja on johtanut seurakunnan jumalanpalveluksia siitä lähtien.
– On suuri kunnia saada palvella seurakuntaa ja Jumalaa, Puntjina sanoo.
{kuva_ea31954f-991b-4361-ab3e-d7721b413011}
Borgas kertoo Puntjinan olevan erittäin arvostettu ja aktiivinen yhteisön jäsen ja saaneen useita tunnustuspalkintoja ansioistaan. Vuonna 2004 hänet valittiin Pohjoisterritorion Vuoden kansalaiseksi.
– Olen tyytyväinen elämääni tässä pikkukylässä, jossa voin välillä harjoittaa myös perinteisiä elämäntapoja, Puntjina sanoo.
Perinteisillä elämäntavoilla hän viittaa metsästykseen ja keräilyyn. Hän käy yhä edelleen metsästämässä ruuaksi kiven tai kepin avulla goanna-liskoja ja käärmeitä sekä osallistuu aboriginaalien perinteisiin seremoniatapaamisiin.
– Aboriginaaleilla on hämmästyttävä kyky yhdistää saumattomasti muinaiset perinteet ja moderni luterilaisuus. On ihailtavaa, että vanhat perinteet elävät ja säilyvät sukupolvilta toisille, Borgas sanoo.