Muistan takavuosilta kirkollisen seuramatkan. Siihen kuului vierailu paikallisessa katolisessa kirkossa. Eräs mukana ollut kirkollinen vaikuttaja epäröi, sillä hän ei ollut koskaan käynyt roomalaiskatolisessa kirkossa, ei edes turistina.
– Ei ole tarvinnut käydä, sillä meidän kirkossa on kaikki mitä hengellisesti tarvitsen, hän sanoi.
Häkellyin sen verran, etten osannut vastata mitään järkevää.
Suurissa kaupungeissa, ja varsinkin pääkaupunkiseudulla, löytyy eri kirkkokuntien ja erilaisten seurakuntien laaja kirjo. Jos ekumenia tai yhteiskristillisyys kiinnostaa, on mistä valita.
Mutta harva valitsee, sillä mukavuudenhalu ja pelko voittavat avoimuuden.
Yleisradiossa vuosina 1978–1985 lähetetyn Näin naapurissa -sarjan idea oli kertoa pääasiassa myönteisiä asioita naapurista eli Neuvostoliitosta.
Tämän jutun otsikko lainattiin tuolta legendaariselta ja lopulta ehkä hieman surkuhupaisalta radio-ohjelmalta.
Naapurikirkkoon voi suhtautua kuin Neuvostoliittoon. Toiset kiittävät, mutta oma kokemus ja todellisuus eivät vastaa opillisia kiiltokuvapuheita. Ja aika monet haukkuvat ja ovat kriittisiä, jotkut jopa vihamielisiä ja hyökkääviä.
Naapurin olemisesta ja tekemisistä on paha sanoa mitään, jos ei tunne naapureitaan tai ole edes kiinnostunut heistä. Linnoittautuminen omien asenteiden panssarin taakse ei ole erityisen reilua.
Selitykset sikseen. On aika tehdä ensimmäinen tietoinen avoimuuden ja yhteyden etsinnän motivoima vierailu.
Pakkasta on toistakymmentä astetta. Kävelen reippaasti kohti Helsingin vapaaseurakuntaa. Raitiovaunupysäkeillä näen ihmisiä suksien kanssa matkalla jonnekin, jossa on latu. Kaduilla juoksee suunnistajia – menossa on citysuunnistustapahtuma.
Matkalla näen kolme luterilaista kirkkoa ja yhden adventtikirkon, jossa kokoontuu Lähetyshiippakunnan seurakunta. Kuljen myös Luther-kirkon ohitse, mutta sen palautuminen yökerhosta kirkoksi on vielä kesken.
Päämääräni on kuitenkin Annankadun alkupäässä sijaitseva punatiilinen rakennus. Helsingin vapaaseurakunta oli samalla ensimmäinen Vapaakirkon seurakunta ja se perustettiin 1923, heti kun uskonnonvapauslaki salli. Vapaakirkollinen toiminta tosin oli alkanut jo 1870-luvun lopulla.
Vapaaseurakunnan sali on kuin kirkko alttarifreskoa ja lehtereitä myöten. Se ei tunnu kokoussalilta. Alkamassa on sunnuntain jumalanpalvelus. Ensin katsotaan vuoden 2013 Lähetysjuhlien video, jossa Jaakko Löytty astuu junasta Helsingin rautatieasemalla ja alkaa laulaa.
{kuva_6e81a326-200c-4f05-aadd-670892cbf948}
Tilaisuudessa kuullaan musiikkia, yksi ylistyslaulu ja kolme puheenvuoroa, joiden aikana nähdään valkokankaalla kuvia. Teemana on lähetys. Riitta Kuusela kertoo löytämänsä vanhan kirjan pohjalta vapaakirkon lähettien tuntoja vuodelta 1981.
Vapaakirkon uusi lähetysjohtaja Nanna Rautiainen puhuu ensin lapsille nuken suulla Kiinasta. Lapset lähtevät pyhäkouluun. Aikuisten kokouksessa Rautiainen puhuu Vapaakirkon lähetystyöstä ja -strategiasta, jonka motto on: Lähetys on yhteinen juttu.
Tilaisuus kestää noin puolitoista tuntia. Sen jälkeen on kahvit alasalissa eli katutasossa. Väkeä on reilut sata. Iloinen puheensorina täyttää kahvion.
Miltäkö tuntui? Kiinnostavalta, välittömältä, ei kovin juhlalliselta. En kokenut olleeni jumalanpalveluksessa, sillä se osoittautuu rakenteeltaan pikemminkin kokoukseksi. Erika Niemelä lauloi tunteikkaasti ja hyvin Ari-Pekka Niemelän tuoreen kappaleen Aamen.
Suosittelenko: Kyllä, mukaan vain avointa mieltä.
Lounastan kirkon uskontokasvatussihteeri Pekka Y. Hiltusen kanssa. Syömme burgerit.
Kysyn Hiltuselta, miksi on niin vaikea käydä naapurikirkkokunnan tilaisuuksissa. Hän vastaa vastakysymyksellä, miksi pitäisi käydä.
– Jos sinulla ei ole levollinen identiteetti omassa kirkossasi, voi olla vaikea käydä naapurissa. Tai jos tiedät omistavasi totuuden, miksi haaskaisit aikaasi, ellet sitten käännytystarkoituksessa.
Hiltunen myöntää, että ekumeenisuus on kristillinen ihanne, mutta nostaa yllättäen arkisen ekumeenisuuden perusteluksi yhteiskuntarauhan.
– On tärkeää, että tunnemme toistemme elämää ja ajattelua. Tunnemme toisten kirkkokuntien ihmisiä. Tunnemme erilaisuutta.
Keskeisin syy ja motivaatio naapuriseurakuntaan tutustumiseen on Hiltusen mielestä kuitenkin uteliaisuus. Ilman sitä kukin pysyy paikoillaan ja tyytyy klubimaiseen kirkollisuuteen.
– Pienessä lapsessa yhdistyvät uteliaisuus ja turvallisuudentunne. Kun hän on levollisesti isän ja äidin kanssa, hän kiinnostuu uusista asioista.
Hiltusen mielestä kannattaa kysellä, mitä hyvää toisessa yhteisössä on, miten he ovat oivaltaneet jotain, mikä omassa yhteisössä on kenties jäänyt katveeseen.
Tunnustan: asuin 16 vuotta Baptistilähetyksen pienen salin naapurissa, enkä koskaan käynyt sisällä. Ikkunasta näin ohi kulkiessani puhujan ja muusikot sekä salissa istuvan joukon. Heitä oli parhaimmillaan ehkä parikymmentä ihmistä, useimmiten vain kourallinen.
Tunnustan lisää: Olen usein iltaisin ulkoiluttanut koiraa Kristus kyrkanin luona, mutta en ole koskaan käynyt ruotsinkielisen metodistiseurakunnan jumalanpalveluksessa. ei sen puoleen, en kyllä suomenkielisenkään.
On aika korjata vahinko.
Sataa sakeasti lunta. Nousen Vänrikki Stoolinkatua ylös Etu-Töölössä. Suoraan edessä sijaitsee yksi Helsingin näkyvistä, mutta tuntemattomista kirkoista. Mäen päällä Kristus kyrkanin torni kohoaa korkeammalle kuin Stadionin torni.
Vuonna 1928 valmistunut kirkko on olennainen osa Helsingin horisonttia, mutta harva tietää, mikä kirkko se on. Muutama vuosi takaperin huuhkaja lauloi öisin tornissa.
Metodismi on vanhaa perua. Se syntyi anglikaanisen kirkon sisäisenä herätysliikkeenä 1700-luvulla, mutta muodosti pian oman kirkkokuntansa, joka on antanut herätteitä muun muassa vapaakirkollisuuteen, adventismiin ja Pelastusarmeijaan. Suomeen metodismi saapui 1800-luvun lopussa.
Kristus kyrkan on sisältä vanhanaikaisessa tilassa. Ilmeisesti modernisointiin tai remonttiin ei ole ollut rahaa. Kirkkosali on kuin luterilaisessa kirkossa ikään.
Jumalanpalvelus alkaa. Se pidetään ruotsiksi, mutta edessä kaksi naista käyttää kuulokkeiden avulla hyödykseen mahdollisuutta simultaanitulkkaukseen. Paikalla on 23 ihmistä.
Jumalapalveluksen juontaa johtava pastori Tuula Sahlin. Hänellä on papin perusasu eli musta papinpaita ja bleiseri. Tosin pukeutuminen riippuu seurakunnista, jossain papeilla voi olla liturginen asu. Sahlin kertoo, että seurakunnan kevään jumalanpalvelusten aiheena ovat armolahjat.
Saarnaaja on riikinruotsalainen Nils-Gustav Sahlin. Hän muistuttaa, että kaikki saavat jonkin armolahjan, jotkut saavat niitä useita, mutta kukaan ei saa niitä kaikkia.
{kuva_776dd8e8-cf58-4494-a10b-0f6f034f09e3}
Jumalanpalvelus muistuttaa luterilaista palvelusta, mutta ei ole läheskään niin liturginen. Kiinnostavaa on jakso, jossa sai tulla vapaasti kertomaan jostain tärkeästä asiasta. Kuullaan kaksi puheenvuoroa, jossa toisessa mainostetaan seurakunnan lehteä ja toisessa kerrotaan erään sairaalassa olleen tunnetun seurakuntalaisen olevan paranemaan päin.
Palvelukseen kuuluu myös esirukousjakso kuin Tuomasmessussa. Yksi nainen polvistuu alttarille ja Tuula Sahlin rukoilee hänen kanssaan.
Tunnelma oli samalla kertaa tuttu ja hieman vieras. Ruotsinkieli luonnollisesti pakotti seuraamaan tarkemmin puheita ja tapahtumia.
Suosittelenko: Kyllä, ruotsintaito ei ole haitaksi.
Vaihdetaan maisemaa. Pois kylmä ja talvinen Helsinki. Suuntana Kanariansaaret ja Las Palmas.
Hotellin aulassa on lappu, joka toivottaa tervetulleeksi Hyvän sanoman iltaan Turistikirkkoon. Siis sinne. Osoite on hauskasti Galileon katu, Calle de Galileo.
Skandinaviska Turistkyrkan on pohjoismaisten helluntailiikkeiden yhteistä toimintaa. Myös Suomen luterilaisen kirkon työ kokoontuu Turistkyrkanissa.
Hyvän sanoman ilta on helluntaivetoinen. Se tulee nopeasti selväksi. Ehkä kaikki paikalle tulleet vajaat 50 henkeä eivät olleet täysin selvillä, että nyt ollaan naapurissa. Vaikka ei sen puoleen, kyllä vapaisiin suuntiin kuuluvatkin lomailevat.
Elettiin vielä joulun jälkitunnelmia, joten salissa oli joulukuusi ja lauloimme jouluisen laulun.
Kuulimme neljä puheenvuoroa, joista yksi oli englanninkielinen. Suomenkielentulkkina oli venäjää kotikielenään puhuva nuori tyttö, joka joutui etsimään sanoja. Puhuja, Wilda Veloria-Laine, tarjosi mahdollisuutta tutustua Jeesukseen lähemmin tilaisuuden jälkeen kahvipöydässä.
Erityisesti jäi mielen Hellevi Riipan pitämä todistuspuheenvuoro. Se oli vanhan helluntaityötekijän sympaattinen tervehdys.
Tilaisuus oli kovin tuttavallinen, jopa liiankin. En täysin tuntenut kuuluvani joukkoon. Ihmiset muistelivat asioita tavalla, johon oli vaikea samastua. Meno oli uskonnollista, mutta ei yltiöpäistä. Jotenkin ei silti tehnyt mieli jäädä kahville, vaikka lomalaisella aikaa olikin.
Suosittelenko: Kyllä, tosin tietyin varauksin.
{kuva_d4b4ab5c-f448-4c31-b385-3cc481e65452}
Pysytään vielä hetki Las Palmasissa. Nimittäin kun lähdin Turistkyrkanista, ajauduin aivan turistialueen ja rannan läheisyydessä olevan katolisen kirkon luokse. Sen sivuovet olivat auki, ja sisällä näkyi paljon väkeä.
Poikkesin sisään. Vaikka en ymmärtänyt espanjankielisestä puheesta kuin ehkä sanan sieltä, toisen täältä, kirkon tunnelma oli tuttu. Tutumpi kuin Turistikirkon vapaamuotoinen puheiden ja musiikin sävyttämä tilaisuus.
Nyt oltiin vanhan kirkon ja pitkän perinteen äärellä. Kirkossa oli pääasiassa paikallista väestöä, tai niin päättelin heidän tavastaan astua sisään. Siinä ei ollut turistille niin tyypillistä pällistelyä. Jossain vaiheessa toivotimme ympärillä istuville rauhaa.
Ehtoollisen asettamisen hieno hetki oli elevaatio, ehtoollisaineiden kohottaminen ja kellojen kilahdus. Sillä hetkellä tapahtui jotain teologista. Ehtoollisaine muuttui Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Tuskin meiltä olisi kielletty ehtoollinen, mutta ekumeeninen sisäsiisteyteni esti osallistumasta – tällä kertaa. Katolilaisten ja luterilaisten välillä ei ole virallista ehtoollisyhteyttä, vaikka ehtoollisvieraanvaraisuuden nimissä eukaristia nautitaan puolin ja toisin.
Lähdin kesken ehtoollisenvieton – kuten Suomessakin on joskus tapana, jottei vaikuta liian hurskaalta. Aloin etsiä maallista ruokapaikkaa.
Suosittelenko: Kyllä, tosin vieraalla maalla kieli asettaa rajoituksia.
Miksikö en juttua varten käynyt ortodoksisen kirkon tilaisuudessa? Koska se on entuudestaan tuttu ja olen osallistunut monta kertaa ortodoksisiin palveluksiin. Olen myös vieraillut monissa ortodoksikirkoissa, kuten tämän jutun kuvitusta varten Uspenskin katedraalissa.
Kumpi on luterilaiselle läheisempi naapurikirkko, ortodoksinen vai katolinen? Kumpaan on helpompi mennä? Jos luterilaiselle laitetaan etuliite suomalainen, niin saattaa olla että vaaka kallistuu ortodoksisuuden suuntaan.
Ortodoksisuus on monilla tavoin vahvasti läsnä suomalaisessa yhteiskunnassa. Onhan se toinen kansankirkko ja sillä on oma lainsäädäntönsä.
Suomen ortodoksisessa kirkossa on 60 000 jäsentä, katolilaisia on noin 15 000.
Pekka Y. Hiltunen sanoo, että käynti ortodoksisessa liturgiassa on kuin kävisi Teneriffalla.
– Voi piipahtaa katsomassa espanjalaista elämänmuotoa, mutta ei tarvitse itse osata espanjaa. Ortodoksisuus on liturgia- ja alttarikeskeistä, joten ei tarvitse liiaksi syventyä eettisiin kysymyksiin, toisin kuin luterilaisuudessa.
Hiltunen myös arvelee, että moni ortodoksisesta liturgiasta häikäistynyt ei välttämättä tunne ortodoksista ajattelua kovinkaan hyvin.
– Katolista ajattelua me sen sijaan luulemme tuntevamme. Sitä on myös helppo vastustaa, kun siellä on paavi, aborttikielto ja pedofiliaskandaalit. Jos luterilainen poikkeaa katolisessa messussa ulkomailla, se tuntuu tutulta, liturgiasta löytyvät samat osat, vaikka ei ymmärtäisi kieltä.
Hiltunen kehottaakin epäileviä luterilaisia tuomaita kysymään, mitä hyvää tulee katolisesta kirkosta. Vastaus on: Martti Luther.
Meidän totuutemme on tehty muiden totuuksista.
Kuvat: Olli Seppälä ja Jani Laukkanen
Lue artikkeliin liittyvä Seitsemän arkisen ekumenian työkalua