Eilen lukuvuotensa päättäneet koululaiset lauloivat Suvivirttä kouluissa ympäri Suomen. Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, virsi kuvailee kesää. Raamatussa eivät neljä vuodenaikaa juuri näy, mutta suomalaisessa virsikirjassa eri vuodenajat saavat jopa hengellisiä merkityksiä. Miltä näyttävät vuodenajat virsirunoilijoiden silmin?
Kevät
Kevät on virsirunoilijoiden lempilapsi. Virsikirjan vuodenajat-osaston kaksi ensimmäistä virttä ovat virsi 567 Ah, kuinka kevät hohtaa ja virsi 568 Oi, kuinka kevät säteilee. Virressä 569 pyydetään ”Herää, sydän, nukkumasta, talviunen horteesta, nouse valoon kuolemasta kevätaamun loisteessa.”
Olisiko rehellisempi otsikko osastolle ollut sittenkin kevät- ja kesävirret?
Kevättä ylistetään myös virsikirjan muissa osissa. Pääsiäisen ilo ja ylösnousemuksen riemu samaistuu talven jälkeen heräävään luontoon. Esimerkiksi virressä 249 kaivataan kevättä: ”Vaan ylösnousemukseen, me täällä uskomme, sen kevään sarastusta tähyilee toivomme.”
Kesä
Kesän kauneudessa voi nähdä väläyksen ikuisuudesta. Virsi 160 kehottaa katsomaan ajan merkkejä: ”Uutta luodaan, puu kukkii, kesä keskellemme tuodaan. On päivä Kristuksen.”
Virsi 498 kertoo ”vaan sitten suvi aina on, kun matka taakse jää”. Myös virressä 574 ikävöidään taivaan ikuista suvea.
Syksy
Syksy on harvan virsirunoilijan suosikkivuodenaika. Virsikirjassa syksy on katoamisen aikaa, joka vie pois kesän valon ja ilon. Virressä 323 lauletaan: ”Vain yksi syksyaamu, jo tuuli kylmä käy, se kuivan heinän kaataa, ei meitä enää täällä näy.”
Virressä 341 syksyssä yritetään nähdä kiitosaihe: ”Kiitos sulle kirkkahista, keväisistä päivistä. Kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä.”
Toisaalta syksy on sadonkorjuun aikaa. Esimerkiksi ehtoollisvirressä 231 muistutetaan, että ”maan sato elonaikaan, pelloilta korjataan” ja ”syksyllä viinirinteet, aurinko kypsyttää”.
Vuodenajat-osaston virsistä yksi on omistettu syksylle: ”Nyt hehkuu kauneutta myös lakastuva maa. Puut ruskan kirkkautta kantavat loistavaa.”
Talvi
Moni kevään autuutta ylistävistä virsistä kuvaa sitä vertaamalla keväistä kauneutta päättyneeseen talveen. Virressä 105 iloitaan, sillä ”kylmä talvi pois on mennyt, myrskysää on lakannut, lumipilvet hajotetut, kylmä sumu selvinnyt.”
Virressä 574 kaivataan taivaaseen, sillä ”ei siellä syksy uhkaa, ei sinne talvi saa”.
Talvelle on syksyn tapaan omistettu vuodenajat-osastolla yksi virsi. Virren 576 suhde talveen on tosin hieman kaksijakoinen: ”Maa hohtaa lumivaipassansa, on Luoja itse luonut hangen, jään.”, virsi muistuttaa, mutta jatkaa: ”On ankara ja pitkä talviyö, vaan läpi senkin jatkuu Luojan työ.”