Vuoden 1971 arkipyhä-episodi voidaan nähdä kirkollisena versiona vuoden 1973 alun poikkeuslaista, jolla presidentti Urho Kekkosen kautta jatkettiin neljä vuotta sivuuttaen ulkopoliittisilla argumenteilla normaalit presidentinvalitsijamiesvaalit, kirjoittaa dosentti Ville Jalovaara
Kanava
-lehdessä (6/2014).
Kun arkipyhät ovat jälleen tapetilla, Jalovaara selvittää, miksi kirkko vuonna 1972 hyväksyi arkipyhien siirron lauantaille.
Jalovaaran mukaan siirron taustalla oli Suomen 1970-luvun alun jännittynyt yhteiskuntapoliittinen tilanne. Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläänä oli ollut talven 1970–1971 Neuvostoliiton kommunistipuolueen kansainvälisen osaston huippujohtajiin kuulunut Aleksei Beljakov, jonka huhuttiin vehkeilleen äärivasemmiston kanssa Suomeen vallankumousta.
Työmarkkinajohtajat saapuivat syksyllä 1971 vierailulle Turkuun kirkolliskokoukseen. Jalovaara kertoo, miten vieraiden isäntänä toiminut Mikkelin piispa Osmo Alaja arvioi myöhemmin muistelmissaan, että Turun neuvotteluissa oli kyse ’työllä ja tuskalla saavutetusta työrauhasta suomalaisessa yhteiskunnassa’.
”Alajan mukaan vieraat olivat tehneet kirkolliskokouksen siviilivaliokunnassa selväksi, että jos UKK-sopimus kaatuisi kirkon vastarintaan, ’me emme tiedä pysyvätkö tapahtumat enää meidän hallinnassamme’”, Jalovaara selvittää Kanavassa.
Käytännössä kirkon ei siis pitäisi asettua vastatusten UKK-työmarkkinasopimuksen kanssa tai pahempaa voisi olla luvassa. Alaja entisenä asevelipappina ymmärsi tämän, Jalovaara katsoo.
Jalovaaran mukaan jo pelkkä sopimuksen nimi ja taustahahmona ollut presidentti Kekkonen varmasti osaltaan heijastui kirkolliskokousedustajien kantoihin. Vuoden 1961 noottikriisin jälkeen viimeistään piispat olivat niin sanotusti Kekkosen linjalla.
Jalovaaran mukaan kokouspaikalla kiersi myös sana, jonka mukaan arkkipiispa Martti Simojoella olisi pyhäpäivien siirron kannalla. Äänestyksessä arkipyhät siirtyivät työmarkkinajärjestöjen toivomalle kannalle äänin 112–21.
Kuva: Matti Karppinen