Ruotsin kirkon suomenkielinen toiminta on perintöä kansallisesta, sosiaalisesta ja hengellisestä huolenpidosta, jota Suomen luterilainen kirkko harjoitti Ruotsissa toisen maailmansodan jälkeen. Näin toteaa teologian maisteri Päivi Rohkimainen, jonka tuore väitöstutkimus selvittää syitä Suomen kirkon toiminnan taustalla.
Rohkimaisen väitös kuuluu Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian oppiaineeseen. Se käsittelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestämää kirkollista toimintaa Ruotsissa vuosina 1945–1967.
– Suomen kirkon motiivi tehdä suomenkielistä seurakuntatyötä Ruotsissa oli 1940-luvun lopulla vielä aavistuksen verran nationalistinen, Rohkimainen arvioi.
Siirtolaisuuden lisääntyessä 1950-luvulla Suomen kirkon toiminta alkoi painottua sosiaaliseen työhön. Varat siihen saatiin pääasiassa kirkon keskusrahastosta ja yhdestä vuosittaisesta kolehdista. Maallikoiden vastuu hengellisestä seurakuntatyöstä puolestaan kasvoi 1960-luvulla.
– Vaikka Ruotsin kirkko palkkasi suomenkielisiä pappeja, kehitys oli niin hidasta, että suomalaiset päättivät perustaa omia, maallikoiden johtamia, mutta yhdessä suomenkielisten viranhaltijoiden kanssa toimivia seurakuntapiirejä eri puolille Ruotsia. Valtakunnallinen Ruotsin suomenkielisen seurakuntatyön keskus perustettiin 1967, Rohkimainen kertoo.
Nykyään Ruotsin kirkolla on kaikki vastuu kirkon suomenkielisestä työstä. Suomenkielistä työtä tehdään Ruotsin kirkon kaikissa hiippakunnissa. Kirkon 22 000 työntekijästä kaksisataa on suomenkielisiä.
Rohkimainen pitää Suomen kirkon työn perintönä sitä, että Ruotsin kirkossa ylipäänsä on suomenkielistä toimintaa.
– Ruotsin kirkolla on kaksikielisiä työntekijöitä, jotka työskentelevät sekä paikallis- että hallintotasolla. Esimerkiksi Ruotsin kirkon lehdistösihteerinä on kaksikielinen Kristiina Ruuti, Rohkimainen toteaa.
Suomella on Ruotsissa kansallisen vähemmistökielen asema.
Rohkimaisen väitöstilaisuus järjestetään Helsingin yliopistossa 24. toukokuuta.