Kirkkoamme jakava mielipide-ero avioliittokäsityksestä kaipaa ratkaisua, jossa kirkko ei luovu itseymmärryksestään tunnustukseensa sitoutuneesta luterilaisesta kirkosta ja toisaalta mahdollisimman monet voisivat edelleenkin kokea kirkon omaksi uskonyhteisökseen. Ratkaisua, joka miellyttäisi aivan kaikkia ei varmastikaan löydy.
Keskustelussa ollut esillä ns. Helanderin malli, jota professori emerita Eila Helander esittää selvityksessään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vihkioikeudesta luopumisesta ja avioliittoon vihkimisen merkityksestä kirkon identiteetille. Helanderin ehdotuksen mukaan ”Kirkko pitäytyy nykyiseen käytäntöön mutta katsoo, että myös samaa sukupuolta olevien kihlakumppaneiden kirkolliselle vihkimiselle ja heidän siviilivihityn avioliittonsa siunaamiselle on teologiset perusteet.” (s.101)
Kirkolliskokoukselle keväällä 2017 jätetty aloite kirkon avioliittokäsityksen laajentamisesta sisälsi teologiset perusteet samaa sukupuolta olevien kihlakumppaneiden kirkolliselle vihkimiselle ja heidän siviilivihityn avioliittonsa siunaamiselle. Perustevaliokunta teki asiasta mietinnön ja jonka pohjalta kirkolliskokous keväällä 2018 äänin 59–46 jätti aloitteen raukeamaan. Samalla kirkolliskokous torjui myös aloitteen teologiset perustelut. Teologisten perusteiden hyväksyntä olisi edellyttänyt kirkolliskokouksessa ¾ määräenemmistöä. Asian käsittelyn yhteydessä kirkolliskokousedustaja Arto Antturi esitti ponnen, jonka mukaan kirkolliskokous pyytää piispainkokousta edistämään kunnioittavaa keskustelua ja edelleen selvittämään vaihtoehtoja avioliittokäsityksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi.
Olemme siis tilanteessa, jossa teologiset perusteet samaa sukupuolta olevien kihlakumppaneiden kirkolliselle vihkimiselle on todettu, mutta ei hyväksytty. Siltä osin Helanderin malli on siis toistaiseksi poissuljettu. Kaikki ratkaisut, joissa kirkko nimenomaisesti sallii samaa sukupuolta olevien kihlakumppaneiden kirkollisen vihkimisen edellyttävät kirkolliskokouksen määräenemmistöä ja sille teologisia perusteita. Avioliittokäsityksestä vallitsevalle erimielisyydelle tulee siis etsiä ratkaisua muuta kautta.
Piispainkokouksen selonteossa avioliittolain muutoksen johdosta kirkkomme piispat linjaavat, ettei pappi voimassa olevan kirkkojärjestyksen ja kirkkokäsikirjan perusteella voi toimittaa avioliittoon vihkimistä tai avioliiton siunaamista. (s. 9; s.11) Vallitsevassa todellisuudessa jotkut kirkkomme papeista ovat kuitenkin toimineet vastoin saamaansa ohjetta ja vihkineet samaa sukupuolta olevia pareja. Kirkkomme on siis skismassa, jolle tulee etsiä ratkaisu. Ratkaisun löytämiseksi tulee ensin punnita sille olemassa olevat lähtökohdat:
- Kirkon voimassa olevan kannan mukaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei voida kirkollisena toimituksena vihkiä samaa sukupuolta olevaa paria. Kirkkokäsikirjan vihkikaava ei ole tarkoitettu samaa sukupuolta olevien vihkimiseen. Tämän perusteella myöskään kirkon jäsentietojärjestelmään kirjuriin ei voida syöttää tietoa samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä.
- Avioliittolain 17 §:n 1 mom. mukaan kirkollisen vihkimisen saa toimittaa evankelis-luterilaisessa ja ortodoksisessa kirkossa pappi. Kirkkokuntien pappien oikeutta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja ei ole avioliittolaissa erikseen rajoitettu. Avioliittolain 15 §:n mukaan kihlakumppanien tulee samanaikaisesti olla vihkimisessä läsnä. Kun kumpikin kihlakumppani on vastannut myöntävästi vihkijän hänelle tekemään kysymykseen, tahtooko hän mennä kihlakumppaninsa kanssa avioliittoon, vihkijä toteaa heidät aviopuolisoiksi. Lain 16 §:n 1 mom. mukaan kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan. Avioliittolain 19 § Vihkiminen on mitätön, jos se ei ole tapahtunut siten kuin 15 §:ssä säädetään tai jos vihkimisen on toimittanut joku, jolla ei ollut vihkimisoikeutta. Voimassa olevan laintulkinnan mukaan vihkioikeudellisen toimittama vihkiminen on kuitenkin pätevä, vaikka hän ei olisi noudattanut häntä sitovia lain 16 §:n nojalla annettuja määräyksiä.
- Kirkkotilojen käytöstä päättävät kirkko- tai seurakuntaneuvostot ja kirkkoherra yhdessä. Joissakin kirkkomme seurakunnissa on linjattu, että seurakunnan tiloja voidaan käyttää myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen. Helsingin hallinto-oikeus hylkäsi 21.6. Kallion seurakuntaneuvoston päätöksestä tehdyn kirkollisvalituksen. Toisaalta Itä-Suomen hallinto-oikeus hylkäsi kirkollisvalituksen, koski Savonlinnan seurakunnan kirkkoneuvoston päätöstä, jonka mukaan rukousta samaa sukupuolta olevien parien puolesta ja kanssa ei saa toteuttaa seurakunnan kirkoissa. Kirkkotilojen käyttöä ei kuitenkaan ole rajattu kirkollisiin toimituksiin ja käytännössä kirkkotiloja on voitu luovuttaa myös muiden kirkkokuntien käyttöön.
Ratkaisu:
- Todetaan että kirkon pappi voi sananvapautensa puitteissa tuoda esiin oman henkilökohtaisen avioliittokäsityksensä, edellyttäen kuitenkin, että hän mainitsee myös kirkon virallisen ja ainoan voimassa olevan avioliittokäsityksen.
- Todetaan ettei kirkon pappi vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin toimi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirassa, vaan toimittaa vihkimisen ainoastaan avioliittolain suomin valtuuksin. Kyseessä ei ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkollinen toimitus, eikä sitä oteta lukuun laskettaessa toimitusten määrää ko. seurakunnan alueella. Vihkitoimitus kirjataan väestötietojärjestelmään maistraatin kautta.
- Todetaan että vihkiessään samaa sukupuolta oleva parin pappi on itse vastuussa siitä, täyttääkö hänen käyttämänsä ja mahdollisesti itse muotoilema vihkikaava avioliittolain 15 §:n edellyttämät asiat.
- Todetaan että kirkko- tai seurakuntaneuvosto voi yhdessä kirkkoherran kanssa päättää kirkkotilojen käytöstä. Kirkko- tai seurakuntaneuvoston taikka kirkkoherran toimivalta ei kuitenkaan riitä määrittelemään samaa sukupuolta olevan parin vihkitoimitusta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliseksi toimitukseksi.
- Todetaan ettei Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnalle muodostu velvoitteita sen alueella toimitettavasta taikka toimitetusta samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä.
- Todetaan että kirkon pappi, joka on muutoin pitäytynyt kirkon opetuksessa ja on vihkinyt samaa sukupuolta olevan parin, voidaan tapauskohtaisen harkinnan jälkeen jättää seuraamuksetta, mikäli hän on ennen vihkimistä tuonut vihkiparille julki, ettei kyseessä ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymän kirkkokäsikirjan mukainen vihkitoimitus.
Ennen kuin kukaan ehtii asiaa kysyä:
Toteamus, ettei samaa sukupuolta olevan parin vihkiminen ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkollinen toimitus, on puhtaasti kirkollishallinnollinen. Kirkossamme ei ole päätetty sellaisesta toimituksesta, eikä vihkikaavan soveltamisesta samaa sukupuolta olevaan pariin. Tästä huolimatta kyse on kirkollisesta vihkimisestä, eli uskonnon harjoittamisesta, johon vihkipari henkilökohtaisesti ja vapaaehtoisesti osallistuu. Kyse ei ole siviilivihkimisestä senkään vuoksi, että avioliittolaki antaa kirkon papille vihkioikeuden nimenomaan kirkolliseen vihkimiseen.
Asiaa voidaan tarkastella myös ekumenian näkökulmasta: vaikka samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkiminen ei vastaa oman paikalliskirkkomme nykyistä avioliitto-opetusta, on kirkollamme edelleen täysi kirkollinen yhteys joihinkin sellaisiin paikalliskirkkoihin, joissa nykyään vihitään myös samaa sukupuolta olevia kihlapareja.
Pappisviralla tarkoitetaan luterilaisten tunnustuskirjojen mukaista evankeliumin julistamiseksi ja sakramenttien jakamiseksi asetettua kirkon virkaa, johon kutsutaan ja johon vihitään pappisvihkimyksessä;
Papilla tarkoitetaan henkilöä, joka kirkkojärjestyksen mukaisesti on joko vihitty pappisvirkaan tai jolle on myönnetty oikeus toimittaa pappisvirkaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa;
Kirkkolaki 3 §
”Papille, joka ei ole pysynyt kirkon tunnustuksessa, tuomiokapituli voi antaa kirjallisen varoituksen tai pidättää hänet pappisvirasta vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi. Jos pappi ei ole pappisvirasta pidättämisen kuluessa pyytänyt eroa pappisvirasta tai osoittanut tahtovansa pysyä kirkon tunnustuksessa, tuomiokapituli määrää hänet menettämään pappisvirkansa.”
Kirkkojärjestys 6§, pappislupaus:
”Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.”
Pappi on pappisvirassa kokoaikaisesti 24/7. Hän ei saa toimia vastoin kirkkolakia ja kirkkojärjestyksessä mainittua pappislupaustaan edes ”vapaa-ajallaan” eli kirkon virallisten toimitusten ulkopuolella, vaikka hänellä olisikin maallisen lain mukaan oikeus vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Kirkkolain 3§ pykälän nojalla tällainen pappi tulee määrätä menettämän virkansa (pappi ei ole osoittanut tahtovansa pysyä kirkon tunnustuksessa).
Jotta Jukka Kivimäen ehdotus olisi validi, sekä kirkkolakia, kirkkojärjestystä ja pappislupausta tulisi muuttaa. Käytännössä kahdella jakkaralla istumisesta seuraisi luopuminen kirkon omasta tunnustuksesta ja virkateologiasta.
Pekka T Väänänen
Otsikosta huolimatta en väitä, että ehdottamani linjaukset ratkaisisivat skismaa itsessään, mutta antaisivat jonkinlaisen linnarauhan skismaattisessa tilassa olevaan kirkkoomme.
Vaikka teologinen ja tunnustuksellinen näkökulma jätettäisiin kokonaan sivuun, silti kirkkolakia ja -järjestystä pitäisi muuttaa. Ei ole kovinkaan realistista ajatella, että kirkolliskokouksessa löytyisi tarvittava enemmistö kirkkojärjestyksen muuttamiseen.
Kirkkolaki jättää tuomiokapitulille harkintavallan jättää vastoin pappisvirkansa velvollisuuksia toiminut pappi seuraamuksetta.
Sikäli kun arvioidaan, onko pappi pysynyt kirkon tunnustuksessa, voidaan ottaa huomioon, miten pappi on tuonut esiin kirkon voimassa olevan avioliittokäsityksen ja ennen vihkimistä vihkiparille julki, ettei kyseessä ole kirkkokäsikirjan mukainen vihkitoimitus.
”Sikäli kun arvioidaan, onko pappi pysynyt kirkon tunnustuksessa, voidaan ottaa huomioon, miten pappi on tuonut esiin kirkon voimassa olevan avioliittokäsityksen ja ennen vihkimistä vihkiparille julki, ettei kyseessä ole kirkkokäsikirjan mukainen vihkitoimitus.”
Näin se tunnustuspykälä venyy kuin kuminauha. Mitä luulet, että tuomiokapituli joutuu vastaamaan, kun sen on otettava huomioon myös kaikki muut nykyiset ja kuviteltavissa olevat uudet kirkolliset toimitukset, joita tasapuolisuuden nimessä on sen jälkeen sallittava papeille? Eikö kirkkokäsikirja olekaan tarkoitettu ohjeelliseksi velvoitteeksi papeille? Mitä virkaa kirkkokäsikirjalla on sen jälkeen, kun papit saavat pitää millaisia toimituksia haluavat ja missä haluavat?
Otetaan esimerkiksi vaikka ehtoollinen: jos pappi ilmoittaa ettei jonkun kirkon ulkopuolisen yhteisön ehtoollinen ole kirkon toimintaa, niin se on ok; hän voi mennä toimittamaan ehtoollisen tuon yhteisön alttarille, olipa tuon yhteisön tunnustuspohja tai sitoutuminen evl-kirkon organisaatioon mikä tahansa.
Sakramenttien toimittaminen kirkon tunnustuksen vastaisesti on asiana aivan toinen. Samoin on kokonaan toinen asia, jos sakramentit toimitetaan sinällään kirkon tunnustuksen mukaisesti, mutta toimitaan vastoin kirkon järjestystä.
”Herran ehtoollisesta seurakuntamme opettavat, että Kristuksen ruumis ja veri ovat ehtoollisessa todella läsnä ja jaetaan niille, jotka sen nauttivat.” (CA X)
”Kymmenes uskonkohta on hyväksytty. Siinä me tunnustamme sen käsityksemme, että Kristuksen ruumis ja veri ovat Herran ehtoollisessa todellisesti ja olemuksellisesti läsnä ja että ne todellisesti tarjotaan näkyvien aineiden, leivän ja viinin mukana niille, jotka sakramentin vastaanottavat. Tätä käsitystä me asiaa tunnollisesti tutkittuamme ja selviteltyämme puolustamme järkähtämättömästi.” (Apol. X)
Kun en ole pappi, niin vähän ulkopuolisena tarkastelen koko asiaa. Peilaan tilannetta muuhun elämään ja pohdin sitä, mikä vaikutus ratkaisulla on kirkolliseen elämään.
Tuossa tarjotaan papeille mielipiteen vapautta opilliseen kysymykseen. Siitä ei voi tavallinen tallaaja olla tekemättä sitä johtopäätöstä, että koko kirkon muukin oppi on pelkistä mielipiteistä kiinni. Siitä on helppo jatkaa siihen päätelmään, että kunkin omat päätelmät on yhtä arvokkaita, kuin pappien, tai kirkon.
Kiitos, Jukka, pohdinnoistasi. En nyt ota kantaa muihin ehdottamiisi ratkaisukohtiin kuin numero kakkoseen. Ei voi olla niin, että ”todetaan”, ettei pappi vihkiessään samaa sukupuolta olevat toimi pappina vaan toimii avioliittolain valtuuksilla, ja ettei kyseessä ole kirkollinen toimitus. Sen sijaan voi ehkä olla niin, että vihkivä pappi itse tulkitsee, että hän vihkiessään toimii esivallan edustajana ja hänen toimittamansa vihkiminen poikkeaa kirkollisista toimituksista. Näin papit saattoivat tulkita silloin kun he 1900-luvulla vihkivät eronneita ns. riisutulla kaavalla.
Asian voisi ilmaista myös niin, ettei pappi silloin ”hoida” taikka ”pitäydy” siinä tehtävässä, joka hänelle on pappisvihkimyksessä uskottu. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole antanut papille mandaattia vihkiä samaa sukupuolta olevia kihlapareja. Sellaisen mandaatin on papille antanut vain ja ainoastaan avioliittolaki.
Suomen evankelis-luterilainen kirkon pappien virkavelvollisuuksiin ei kuulu vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja ja nykytilanteessa se on virkavelvollisuuksien vastaista. Tämä asia ei muutu ilman kirkolliskokouksen määräenemmistöä.
Pohdintani kärki onkin siinä, millä edellytyksillä tämä virkavelvollisuuksien vastainen toiminta voisi jäädä seuraamuksetta ja millä edellytyksin ei.
Eikö ole kuitenkin niin, että tuomiokapitulien antamat ratkaisut rankaista pappeja samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä perustuvat puhtaasti piispainkokouksen päätökseen, jossa piispat tulkitsevat nykytilannetta siten, ettei pappi saa vihkiä samaa sukupuolta olevaa paria?
Mikäli asia on näin, tarvitsemmeko tuollaista toteamusten himmeliä. Eikö meille riitä se, että piispainkokous päättää, ett tilanteessa jossa näkemykset asiasta jakautuvat selvästi, papeille ei synny vihkimisistä virkavelvollisuutta ilman kirkolliskokouksen erillistä päätöstä eikä pappeja myöskään rangaista ilman kirkolliskokouksen erillistä päätöstä kirjata vihkimiskielto kirkkojärjestykseen (sinne missä edellytetään kirkon jäsenyyttä ja rippikoulun käymistä).
Kirkon skisma on ensisijassa opillinen ja vasta toissijaisesti hallinnollinen. Kirkon opillisesta kannasta ei ole epäselvyyttä. Seikalla että yksittäisten toimijoiden mielipiteet risteävät, ei ole asiassa merkitystä.
Hallinnollisesti asiassa voidaan soveltaa puuttumattomuuslinjaa, mutta kyseessä ei silloin ole ”luvasta” vihkiä. Sellainen edellyttää kirkolliskokouksen määräenemmistöpäätöstä.
Jukka, kirkko on antanut papeille mandaatin vihkiä avioliittolain mukaan vihkimiseen oikeutetut eräin lisäehdoin. Piispat tulkitsevat, että kirkkojärjestyksessä nimenomaan mainittujen rippikoulu- ja jäsenyysehdon lisäksi on voimassa sukupuoliehto, ja katsovat sen tulevan kirkkokäsikirjasta (selonteko 2016). Vihkipapit taas katsovat, että mahdollinen sukupuoliehto pitäisi (sen poistuttua avioliittolaista) ottaa kirkkojärjestykseen jos sen haluttaisiin olevan voimassa, koska kirkkokäsikirja on menettelytapaohje, eikä sen intentio ole määrittää vihkimiseen oikeutettuja. Näinollen vallitsee erimielisyys siitä, mikä on papin virkavelvollisuus tässä asiassa. Riippumatta siitä, mikä pappien virkavelvollisuudeksi katsotaan, on hyvä pohtia – kuten teet – miten päästäisiin yhdessä eteenpäin. Minusta käyttökelpoinen tie voisi olla jo aiemmin hyväksi havaittu: on käytäntö, jonka eri ihmiset ja tahot voivat tulkita jossain määrin eri tavoin, eikä mitään tulkintaa julisteta ainoaksi oikeaksi.
Mikko, kapitulien ratkaisuissa otetaan huomioon piispainkokoukselta tulevat paperit (säädöskokoelmaan otettavat päätökset ja erilaiset selonteot ja suositukset), mutta piispainkokouksella ei liene toimivaltaa esimerkiksi vapauttaa pappeja virkavelvollisuuksista. Suosituksia piispainkokous kyllä voi tästäkin asiasta antaa, ja sellaisia varmaan kuunneltaisiin esimerkiksi tuomiokapituleissa, kun ne harkitsisivat seuraamuksia vihkimisestä tai vihkimättä jättämisestä.
Haluan vielä tarkentaa äskeistä siten, että varsinainen vihkimandaatti tulee valtiolta ja suoraan henkilöille, joille kirkko on antanut pappisviran. Antamalla pappisviran kirkko tavallaan antaa mandaatin kirkolliseen vihkimiseen. Kirkolla on, kuten on tiedossa, oikeus asettaa omia rajoituksiaan vihittäville (kirkkojärjestyksessä) ja haluamiaan muotoja vihkimiselle (kirkkokäsikirjassa).
Jos tarkkaan ajatellaan, niin kirkkolakiin taikka kirkkojärjestykseen asetetut rajoitukset eivät vaikuta vihkitoimituksen pätevyyteen.
Jotta papin kielto vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja tekisi vihkitoimituksen mitättömäksi, tulisi kielto kirjata suoraan avioliittolakiin.
Tässä suhteessa Suomen avioliittolaki poikkeaa esimerkiksi Norjan avioliittolaista. Norjassa samaa sukupuolta olevien avioliitto tuli mahdolliseksi vuonna 2008, mutta Norjassa kirkollisen vihkimisen voi toimittaa ainoastaan noudattamalla kyseisen uskontokunnan vahvistamaa vihkikaavaa. Näin ollen Norjan kirkon papit saattoivat vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja vasta sitten, kun kirkko itse oli päättänyt asiasta 2016. Suomen avioliittolaissa vastaavaa säännöstä ei ole ja niinpä Suomessa minkä tahansa uskontokunnan vihkioikeudellinen edustaja voi vihkiä ketkä tahansa kihlaparin, jotka avioliiton esteiden tutkinnan jälkeen voidaan vihkiä avioliittoon. Kokonaan toinen asia on, kuinka kauan kyseinen vihkijä enää sen jälkeen säilyttää oikeutensa vihkiä.
> kirkkojärjestykseen asetetut rajoitukset eivät vaikuta vihkitoimituksen pätevyyteen.
Eivät niin kuten kirkkoon kuulumattomien vihkimisistä tiedämme. Kirkkojärjestykseen kirjattu rajaus selkeyttäisi kuitenkin nykyistä juridista tilaa, koska sen jälkeen tuomiokapituleilla olisi selkeä pykälä mihin papin saama kurinpitoyoimenpide perustuu.
Tällä hetkellä tuomiokapitulien antamien päätösten laillinen pohja on hutera ja se nojaa piispainkokouksen tekemään tulkintaan siitä, miten 1.3.2017 voimaan astuneen lakimuutoksen jälkeen pitäisi toimia.
Ja kuten tiedämme, kirkossa on useita näkemyksiä sitä, mikä tämänhetkinen oikeustila asiassa on. Edes valtakunnan kokeneimmat juristit eivät ole asiassa yksimielisiä.
Mikko Niemiselle huomioksi, etteivät hallinto-oikeuden määrittele pappien virkavelvollisuuksia. Hallinnollisesti virkavelvollisuudet määrittelee virkaan asettaja.
Hallinto-oikeus arvioi tuomiokapitulin päätöksen lainmukaisuutta. Toisin sanoen sitä, onko ratkaisu syntynyt oikeassa järjestyksessä ja onko tuomiokapitulilla ollut mahdollisuus päätyä sellaiseen ratkaisuun mihin on päätynyt. Hallinto-oikeus ei arvioi ratkaisun tarkoituksenmukaisuutta sellaisessa tilanteessa, jossa tuomiokapitulilla on ollut lakiin perustuva mahdollisuus päätyä useampaan vaihtoehtoiseen ratkaisuun.
Avioliittolain mukaan Kirkollisen vihkimisen saa toimittaa evankelis-luterilaisessa kirkossa pappi, tästä ei muodostu papille velvollisuutta vihkiä ketään. Myöskään kirkojärjestys ei velvoita pappia vihkimään ketään. Seurakuntavirassa olevan papin työvelvoitteeseen kuuluu kirkollisten toimitusten toimittaminen, mutta työtehtävien jako on työnjohdollinen asia. Mitään työvelvollisuutta ohi työnantajan ei siis ole. Avioliittoon vihkimisessä on kyse uskonnonharjoittamisesta, eikä yhdenvertaisuuslaki koske sitä.
Kun kirkkomme pappeja on todistetusti kielletty vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja, eikä sellainen kielto ole lainvastainen, ei hallinto-oikeus voi kumota tuomiokapitulin kantaa toiminnan moitittavuudesta. Sitä vastoin hallinto-oikeus voi arvioida sitä, onko seuraamus oikeassa suhteessa toiminnan moitittavuuteen nähden. Jos seuraamus on annettu tuomiokapitulin harkintavallan puitteissa, on se katsottava siltä osin lailliseksi.
Ratkaisuehdotuksen 6. kohdassa pohdin mahdollisuutta, että moitittavuus katsottaisiin niin vähäiseksi, että pappi voisi jäädä seuraamuksetta. Tämä siis ilman, että tuomiokapituli suoraan hyväksyisi opillisen pluralismin.
Kirkkojärjestyksessä taataan kirkon jäsenille oikeus toimituksiin erikseen määrätyin rajoituksin. Jos oikeus katsoo, että rajoitus tulee säätää samantasoisesti kuin kyseinen oikeus on säädetty eli kirkkojärjestyksessä, oikeuden kai on puolustettava papin oikeutta tai velvollisuutta vihkiä, koska ilman papin vihkimistä seurakuntalainen ei saa toimitusta.
En viitannut yhdenvertaisuuslakiin.
Perustuslain 2 § mukaan julkisen vallan käyttö perustuu aina lakiin. Julkisen vallan käytöstä ei siten voida päättää asetuksella tai viraston sisäisellä ohjeistolla tai sopimuksella. Lakisidonnaisuus kuuluu hyvään hallintoon ja on yksi hallinnon oikeusperiaatteista, joka viranomaistoiminnassa tulee ottaa huomioon.
Tuomiokapitulit ovat rankaisseet pappeja, jotka ovat vihkineet pareja, jotka eivät ole kirkon jäseniä. Koska kirkollisen vihkimisen edellytykseksi on kirkkojärjestyksessä kirjattu se, että kihlaparin osapuolet ovat kirkon jäseniä, tuomiokapitulin päätös on kiistaton ja lainsäädännöllä helposti perusteltavissa.
Kommenttini koski sitä, että ilman kirkkojärjestyksen muutosta, ei ole itsestäänselvää, että samaa sukupuolta olevan parin vihkivä pappi toimii tavalla, josta lainsäädäntö oikeuttaa tuomiokapitulin pappia rankaisevan. Kirkkojärjestyksen muutos selkeyttäisi oikeustilaa.
Opin sisältöön kirkolla on monopoliasema. Hallinto-oikeus tuskin ottaa kantaa siihen, mikä kirkon oppi on tällä hetkellä. Vielä vähemmän se ottaa kantaa siihen, millainen kirkon opin tulisi olla jatkossa. Tuomioistuin joutuu pohjaamaan päätöksensä lainsäädäntöön.
Toivomus: kun haluatte romuttaa viimeisetkin ”normatiivisuudet” diktatuurin valepuvuksi sanotun ”hiljaisen demokratian” tieltä, niin älkää tehkö sitä niin, että tulette katkaisseeksi yhteistyön Inkerin kirkon kanssa ja vahingoittaneeksi taas kerran heitä, jotka eniten apua tarvitsevat.
http://www.inkerinkirkko.fi/2013/05/dikoni/
Kirkkojärjestyksen mukaan ”Kirkon jäsenellä on oikeus päästä osalliseksi kirkon pyhistä toimituksista ja seurakunnan tarjoamista muista eduista kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten mukaisesti.”
Säädös ei määrittele yksittäisen papin virkavelvollisuuksia, ellei hän ole ko. seurakunnan kirkkoherra.
Seurakuntaa kokonaisuutenaan koskeva velvoite kirkon pyhien toimitusten järjestämiseen ei siis jää yksittäisen papin harkintaan. Lisäksi on otettava huomioon ettei yhdenvertaisuus laki koske uskonnonharjoittamista.
Mikäli yksittäinen kirkon jäsen katsoo että häneltä on evätty perusteetta oikeus kirkollisiin toimituksiin, tulisi hänen tehdä ko. seurakunnasta ja sen kirkkoherrasta kantelu tuomiokapituliin. Yksittäiseen seurakuntapappiin, saati muuhun pappisvirassa olevaan sellaista kannetta ei voisi kohdistaa. Eri asia sitten, jos kantelun perusteena on asiaton kohtelu.
Nyt tehdyissä kanteluissa ja niiden ratkaisuissa asia tulee tarkasteltavaksi vain sitä kautta, onko kokonaiskirkollinen kielto vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja ollut laillinen.
Tässäkään asiassa hallinto-oikeuden asiana ei ole arvioida kiellon tarkoituksenmukaisuutta, saati seikkaa minkä tasoisena määräyksenä kielto olisi ollut tarkoituksen mukaista antaa. Koska kielto on perusteltu opillisin perustein, hallinto-oikeus arvioi ainoastaan kiellon mahdollisuutta opillisin perustein, ei niiden sisältöä. Hallinto-oikeus ei siis voi ottaa kantaa siihen, täyttyvätkö opilliset perusteet vaiko ei.
Kirkkolain mukaan kirkollisista toimituksista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa.
Piispainkokouksen tehtävänä on mm. käsitellä kirkon uskoa, opetusta ja työtä koskevia asioita sekä antaa kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta tarkempia määräyksiä, jos asia koskee jumalanpalvelusta tai kirkollista toimitusta; Tuomiokapituli antaa tarvittaessa kirkkojärjestystä ja kirkkokäsikirjaa täydentäviä ohjeita.
Minusta näyttää, että hallinto-oikeudella on hyvin perusteltu mahdollisuus päätyä siihen, että työnantajalla ei ole oikeutta antaa rangaistusta ns. kapinapapeille. Jos olen ymmärtänyt oikein, kirkkolaki tai kirkkojärjestys ei kiellä samansukupuolisten parien vihkimistä. Ehkä piispojen yksimielisyys (onko sitä?) vihkimiskiellosta riittää kielloksi, mutta riittääkö sittenkään oikeudellisesti?
Mahtaako ratkaisuun vaikuttaa tuomiokapitulien toiminta? Tuntuu oudolta, että joku tuomiokapituli rankaisee samasta toimenpiteestä ja toinen ei. Tämähän näyttää siltä, että kirkko itsekään ei tiedä, miten tulisi menetellä, eikä ainakaan ole selkeästi ilmaissut linjaansa. Itse ajattelen, että oikeus ottaa tämänkin huomioon pohdinassaan. Kirkon päättämättömyys voisi mielestäni puhua sen puolesta, että valtakunnan yleisen lainsäädännön noudattaminen vihkimisessä on ihan ok.
Mielenkiintoista ja hupaisaa seurattavaa tämä rimpuilu joka tapauksessa on.
Ei kirkossa ole mitään päättämättömyyttä. Kirkossa on skisma, jos tiedät mitä termi tarkoittaa.
Huomioksi vielä ettei itse skismaa voida päättää edes määräenemmistöllä, ellei sitten ryhdytä erimieltä olevien kirkon jäsenyydestä erottamistoimiin. Sitä nyt ei nimenomaan haluta.
Tiedänhän minä. Mielestäni asiassa ei ole olennaista se, miten kukin sitä nimittää. Vaikea nähdä, että hallinto-oikeudessa todettaisiin: ahaa, kyseessä on skisma, joten päätöksemme tulee perustua siihen ja siihen.
Toki ehdotuksesi käsitteli juuri ratkaisua skismaan. Pyydän anteeksi harhautumista asian sivuun.
Yle on jälleen pyytänyt professori Urpo Kankaalta lausuntoa pappien saamista varoituksista. Kankaan mukaan kirkko ei voi olla yhteiskunnassa erillinen saarreke. Lausunto on lähtökohdataan ongelmallinen maamme perustuslaissa taatun uskonnonvapauden kanssa. Uskontokuntana kirkon nimenomaisesti pitää olla yhteiskunnasta erillinen saarreke. Mitä se sitten tarkoittaa hallinon kannalta, onkin sitten aivan toinen asia.
Hallinto-oikeusien päätöksillä ei sinällään ole, eikä voi olla mitään merkitystä sille mikä on kirkkomme opillinen kanta avioliitosta. Ehdottama harkinnallinen puuttumattomuus linja olisi nähdäkseni mahdollista, ilman että se samalla muuttaisi kirkon avioliitto-opetusta. Kyseessä olisi siis tilananto niille, jotka eivät omantunnon syistä voi tältä osin sitoutua kirkon oppiin. Annetulla tilalla olisi tietysti rajat, joissa on pysyttävä. Näin kirkko pysyisi kirkkona, eikä muuttisi hallinnolliseksi instituutioksi.