Oman pappeuden kiistäminen tuntuu raskaalta. Monet naispuoliset papit ovat pitäneet 28 kirkolliskokousedustajan ja papin kirjettä piispoille iskuna vyön alle. Kirjeessä nostetaan esille vanhalla virkakannalla olevien elinmahdollisuudet kirkossa. Nämä kirkon jäsenet eivät saa enää seurakunnilta tiloja pelkästään miespappien toimittamiin messuihin. Kyseiset messut tulkitaan naispappeja syrjiviksi, kun naiset eivät kelpaa niitä toimittamaan. Siksi on syntynyt messuyhteisöjä, jotka kokoontuvat muissa kuin seurakuntien tiloissa.
Kyse ei ole vain kirkkotilojen käytöstä vaan myös perinteisellä virkakannalla olevien pappien saatavuudesta, kun heitä ei enää vihitä papeiksi.
_ _ _
Tasa-arvo on nyky-yhteiskunnassa tärkeä eri instituutioita ja niiden toimintaa määrittävä periaate. Se nousee hyvinkin uskonnollisen vakaumuksen yläpuolelle. Yleinen tasa-arvoajattelu ei voi hyväksyä naispappeuden torjuvaa näkemystä. Kirkko on ratkaissut naisten pääsyn pappisvirkaan 1986 ja toisen virkanäkemyksen sallimista sen rinnalla pidetään naisten pappeuden vähättelynä ja ristiriitojen aiheuttajana.
_ _ _
Näen kirjeen kirjoittajien tarkoituksen: he itse tekevät yhteistyötä naispuolisten pappien kanssa, mutta haluavat samalla mahdollistaa vanhalla virkakannalla olevien seurakuntalaisten elinmahdollisuudet ja pysymisen kirkossa. Nyt elinmahdollisuutta uhkaa pula tiloista ja papeista sekä käytännössä rajaaminen tasa-arvosyistä kristillisen yhteyden ulkopuolelle. Kirjeen kirjoittajat ennakoivat sitä, että näiden kirkon jäsenten on pakko jättää kirkko, kun he eivät löydä siinä enää elämän mahdollisuutta. Tätä ratkaisua saattaa vauhdittaa edessä mahdollisesti oleva päätös vihkiä kirkollisesti samaa sukupuolta olevia pareja.
Mitä tästä seuraisi? Kirkosta eroaa jo nyt vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä. Muutamien kymmenien tuhansien lisäys ei olisi lukuna paljon. Asia näyttää toiselta, kun kyse on aktiivisesti jumalanpalveluselämään, vapaaehtoistyöhön ja lähetystyön tukemiseen osallistuvista seurakuntalaisista. He edustavat eri herätysliikkeitä. Heidän lapsilukunsa ylittää usein keskiarvon, heidän lapsensa saavat kasteen ja käyvät rippikoulun. He äänestävät kirkollisissa vaaleissa.
Näiden seurakuntalaisten puuttuminen huomataan, jos kirkon jakautuminen tapahtuu. Voi myös olla, että kirkon hajaannuksen jälkeen syntyy Suomen ev.lut kirkon rinnalle toinen kirkko. Se olisi tappio nykytilanteeseen verrattuna.
Luulen, että piispoille osoitetun kirjeen kirjoittajat ovat ajatelleet asiaa tästä näkökulmasta, kirkon elämän kannalta. He näkevät, että kirkossa on edelleen perinteisellä virkakannalla olevia seurakuntalaisia, jotka toistaiseksi haluavat pysyä kirkon jäseninä. Suurimmalla osalla heistä tuskin on pyrkimystä loukata naispuolisia pappeja, ainoastaan elää vakaumuksensa mukaan.
_ _ _
”Tästä sukeutui niin kova riita, että kumpikin lähti omille teilleen.” Mistä oikein oli kysymys? Paavali ei halunnut Johannes Markusta matkalle mukaan, koska tämä ei aiemmin halunnut tehdä hänen kanssaan yhteistyötä. Paavalin työtoveri Barnabas puolestaan olisi halunnut Markuksen mukaan matkalle. Tästä seurasi välirikko Paavalin ja Barnabaan välille – vaikka he olivat yhdessä puolustaneet evankeliumin vapautta (Apt 15:1-35), jopa Pietaria vastaan (Gal 2:11-14). Lopulta Paavali ja Barnabas lähtivät kumpikin eri teille (Apt 15:36-41).
Paavali oli itse kokenut kristittyjen jakautumisen vastakkaisiin ryhmiin. Siksi hän kehotti Korintin seurakuntaa: ”Veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä. Olen näet saanut kuulla Khloen väeltä, että teillä, veljeni, on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: ”Minä olen Paavalin puolella” Toiset taas: ”Minä Apolloksen”, ”Minä Keefaksen (=Pietarin)”, ”Minä Kristuksen”. Onko Kristus jaettu? Onko ehkä Paavali ristiinnaulittu teidän puolestanne? Paavalinko nimeen teidät on kastettu?” (1 Kor 1:10-13).
Vaikka laaja-alainen, nopeaälyinen kenttäpiispa nauttii sotilaspapiston ja sotilasyhteisön arvostusta ja luottamusta. Ikävä kyllä se, että hän on niin syvästi naimisissa naispappeus kysymyksen kanssa aiheuttaa myös kitkaa.
Esimerkiksi tämä viimeaikainen kenttärovasti nimitys ikävä kyllä merkitsee osaltaan puolustusvoimain merkityksen, suorituskyvyn ja valmiuden heikkenemistä.
Werner Janhonen :”Esimerkiksi tämä viimeaikainen kenttärovasti nimitys ikävä kyllä merkitsee osaltaan puolustusvoimain merkityksen, suorituskyvyn ja valmiuden heikkenemistä.”
Miten ihmeessä? Merkitsikö sitä myös viime sodissa rintamalla toiminut fasistisena lakkautettu Lotta Svärd -järjestö?
Lotta Svärd säätiö toimii edelleen ja muummoassa kuntouttaa vuosittain 1000-1500 lottaa.
Lotta Svärd järjestön aktiivinen, sodan aikainen puolustusvoimain kannalta hyvin tärkeä toiminta ajettiin alas, kun naiset saivat silloiselta viholliselta luvan, että puolustusvoimia ei enää tarvitse tukea. Sen jälkeen naiset ovat valinneet käyttää toimintatarmonsa, tottelemattomuutensa ja resurssinsa tasa-arvon edistämiseen.
Werner Janhonen :”Lotta Svärd säätiö toimii edelleen ja muummoassa kuntouttaa vuosittain 1000-1500 lottaa.”
Säätiö tekee hyvää työtä, mutta mielestäni se ei ole sama asia kuin Lotta-Svärd -järjestö, jonka jäsenet sodan jälkeen joutuivat piilottamaan lottapukujaan ja sotamuistojaan ja häpeämään sitä, että he aseettomina olivat puolustaneet Suomen itsenäisyyttä.
Viimeisin henkilökohtainen tuttavuus oli ”unohdettu” iäkäs liikuntakykynsä menettänyt sairaalalotta, johon olin tutustunut Unicef-toiminnassa, ja joka soitti ja pyysi apua, kun ei sitä muualta saanut. Toimin yrittäjätyöni ohella veloituksetta hänen apunaan, ja kun hänen perheessään ei ollut tyttöjä, jäi kieltämättä unohtumaton muisto, kun hän kerran halasi ja sanoi, että jos hänellä olisi ollut tyttö, hän olisi toivonut, että se olisi ollut samanlainen kuin minä.
Werner, aika suurena näet kenttärovastin nimityksen merkityksen. Samainen sotilaspappi on toiminut vuosia samassa prikaatissa ennen nimitystään uuteen tehtävään kenttärovastiksi.
Kaikille tilaa riittää. Niinhän lastenlaulussa sanotaan.
Nämä messuyhteisöihin kuuluvat ovat monesti keskimääräistä maanpuolustustahtoisempia, PV:n erikoiskoulutetumpia ja toimintakykyisempiä. Mitäköhän he ajattelevat siitä, että Kenttäpiispa on niin syvästi naispappeuskysymyksen kanssa tekemisissä. Viisivuotiskausi on lyhyt prikaatin kääntämisessä uusille tavoille.
Kenttäpiispa on hyvä ja mukava mies. Mutta toisella kädellä naispappeuden edistäjä? Monet sotilaat ovat kuitenkin sitä mieltä, että nainen ei ole heille pappi. Ja jos nyt viran puolesta kumminkin sattuu olemaan. Niin Ei he tarvitse häntä siinä roolissa.
Paljastuuko, että mukavan ajan jälkeen apostolisella kannalla oleville paljastuu uusi ja kurjistunut tilanne?
Werner Janhonen :”Kenttäpiispa on hyvä ja mukava mies. Mutta toisella kädellä naispappeuden edistäjä?”
Kenttäpiipspa on kirkkonsa vision ja sakramenttien hyvä puolustaja. Meille ”sekarotuisille” tilanne muodostuu hankalaksi, kun pappeus ja avioliitto eivät ole teille sakramentteja, mutta meille ”sekarotuisille” ne sellaisia ovat.
Käytännössä nykyinen kirkon kehitys johtaa siihen, että te ette ymmärrä teologisesti meitä emmekä me teitä. Toivon, että evl.kirkko poistaa Aamenesta öylättiin sivustolta kirjoituksen apostolisesta seuraannosta, joka on saanut melko runsaasti negatiivista palautetta tällä sivustiolla, mutta jonka kunnioittaminen on meille toisinajattelivelle kirkon uskottavuuden A ja O.
Pekka Särkiö näyttäisi ajattelevan, että sallimalla naisten syrjinnän (turvaamalla naisia syrjivien yhteisöjen toiminnan vapauden kirkon sisällä) kirkkoa suojellaan hajoamiselta. Kirkon suojeleminen näyttäisi siis edellyttävän naisten syrjintää. Jos naisia ei voi syrjiä kirkossa, naisia syrjivät ihmiset ja yhteisöt eroavat kirkosta ja kirkko hajoaa. Ja koska kirkon hajaannus on paljon pahempi asia kuin naisten syrjintä niin naisten syrjintä tulisi sallia. Naisten syrjinnän sallimisella on siis merkittävä välinearvo kirkon yhtenäisyyden turvaamisessa.
Tämäntyyppinen ajattelutapa ja suhtautuminen eettisiin ongelmiin (eli niiden sivuuttaminen, koska näin voidaan välttyä joltain yhteisöä uhkaavalta pahalta) on monella tapaa perinteinen ajattelutapa kristillisissä kirkoissa. Sillä on tuhansien vuosien perinne takanaan. Esimerkkejä tästä on lukuisia mutta yksi tunnetuimmista esimerkeistä on orjuuden puolustaminen sillä perusteella, että näin saatiin turvattua orjien evankeliointi ja pelastaminen ikuiseen elämään, sekä kristillinen kasvatus, jonka nähtiin olevan kristittyjen orjaisäntien velvollisuus.
Ihmisten syrjinnän hyväksymisellä ei kuitenkaan rakenneta mitään hyvää, ei sen enempää naisten, mustien,juutalaisten, romaneiden kuin muidenkaan ihmisryhmien syrjinnällä.
jatkan vielä hiukan.
Kävin rippikouluni 1970-80-lukujen vaihteessa. Naispappeudesta puhuttiin silloin paljon. Mieleeni on jäänyt hyvin se kun juttelin asiasta rippikouluni (mies)papin kanssa. Hän sanoi että hän ei sinänsä vastusta naispappeutta mutta ei välttämättä kannatakaan sitä, koska se uhkaisi ekumeenista yhteyttä ortodoksisen kirkon ja katolisen kirkon kanssa. Ekumeeninen yhteys on niin tärkeä asia ettei sitä ehkä sitten kuitenkaan pitäisi uhrata tämäntyyppisen kehällisen asian takia.
Naisten syrjinnän vähättelyllä on pitkät perinteet kirkossamme. Nämä perinteet elävät varsin vahvoina edelleen. Naisten syrjimättömyys ollaan valmiita uhraamaan yhden jos toisenkin paljon tärkeämmän asian puolesta.
Pappisliiton toiminnanjohtaja Jussi Junnin näkemys asiasta
https://jussijunni.blog/2018/12/02/pappisvirka-ja-kirkon-yhteys/
Sari tulkitsee kantaani: ”Sallimalla naisten syrjinnän kirkkoa suojellaan hajoamiselta.” Käsittääkseni kirjeen kirjoittajat ovat pitäneet esillä vanhalla virkakäsitysellä olevien seurakuntalaisten mahdollisuutta saada käyttöönsä seurakunnan tiloja – samoin kuin vaikka ortodoksit saavat niitä käyttöönsä. Tässä ei liene kyse naisten syrjinnästä? Samoin kirjeen kirjoittajat esittävät mahdollisuutta saada k.o. tilaisuuksiin miespappi. Tämä on jo ongelmallisempi toive. Sen kohdalla pitää punnita kahta näkökulmaa: saavatko seurakuntalaiset mahdollisuuden jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin. Sekä toisaalta: saavatko kaikki papit yhtäläisen mahdollisuuden palvella k.o. tilaisuuksissa, vaikka kerrallaan yksikin pappi riittää.
Ortodoksit edustavat toista kirkkokuntaa, mutta vanhakantaiset luterilaiset kuuluvat enimmäkseen siihen kirkkoon, jonka tiloissa he haluaisivat kokoontua. Niinpä heidän järjestämänsä messut olisivat seurakunnan omaa toimintaa, jota koskevat kirkolliskokouksen asettamat linjaukset. Tämä ero ratkaisee sen, että seurakunnan tilojen antaminen sellaiseen jumalanpalveluskäyttöön, joka torjuu osan kirkon papeista, on mahdoton.