Saimme tällä viikolla hyvän uutisen: neljä suomalaista, jotka jäivät kiinni Malesian lain rikkomisesta, ovat päässeet takaisin Suomeen. Huonommin kävi surmatulle nuorukaiselle, jolla oli pakkomielle saavuttaa Pohjois-Sentinelin saaren väestö, vaikka se rikkoi lakia, terveyteen liittyviä turvamääräyksiä ja kulttuurisia normeja.
En lähde kommentoimaan näiden villien toimijoiden tarkoitusperiä tai toimintaa tämän enempää. Suomessa nämä tapahtumat on kuitenkin esitetty lähetystyönä. Menettelytavat eivät vastaa niitä standardeja, joita lähetystyöltä tänä päivänä edellytetään.
Vuonna 2011 Paavillinen uskontojen välisen dialogin neuvosto, (The Pontifical Council for Interreligious Dialogue, PCID), Kirkkojen maailmanneuvosto (WCC) ja Maailman Evankelinen Allianssi (WEA) laativat eettiset ohjeet kristilliselle todistukselle (Kristillinen todistus moniuskontoisessa maailmassa). Toimijat edustavat 95 prosenttia maailman kristityistä katolisista evankelikaalisiin. Kyse ei siis ole yhden suunnan kannanotosta.
Laaja ekumeeninen dokumentti on saanut valitettavan vähän näkyvyyttä Suomessa. Sen lähtökohtana on, että kristittyjen etuoikeutena ja ilona on saattaa tiedoksi toivo, joka heillä on, ja tehdä tämä sävyisästi ja kunnioittavasti. Se tarkoittaa, että puheen on oltava vilpitöntä ja kunnioittavaa. On kuunneltava oppiakseen ja ymmärtääkseen toisten uskomuksia ja käytäntöjä. Vaaditaan rohkeutta tunnustaa ja arvostaa sitä, mikä muilla on totta ja hyvää. Kristittyjen pitää jatkaa kunnioitukseen ja luottamukseen perustuvien yhteyksien rakentamista eri uskontoihin kuuluvien ihmisten kanssa ja näin edistää syvempää molemminpuolista ymmärrystä, sovintoa ja yhteistyötä yhteisen hyvän eteen. Vain sillä tavalla oma viestimme on uskottava.
Esimerkkitapaukset viittaavat siihen, että Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa ei vielä ole herätty kirkkososiologian tosiasioihin. Esimerkiksi Malesiassa on ollut kristittyjä ainakin 400 vuotta ennen kuin kristinusko tuli Suomen rannikolle. Kun on olemassa pitkäaikaisia paikallisia toimijoita, ulkomaalaisten on unohdettava käsitys siitä, että tuomme jotakin aivan uutta, ja sovittava yhteistyöstä olemassa olevien kirkkojen kanssa. Vaikka ulkomaalaiset diplomaattisen painostuksen ansiosta useimmiten pääsevät ulos maasta, todelliset seuraukset huonosta toiminnasta kantavat paikalliset kristityt, joilla ei ole samoja mahdollisuuksia.
Nyt median antama kuva välittää käsityksen naiiveista toimijoista. Todellisuudessa kirkot elävät uskoaan todeksi jumalanpalveluselämän, yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja yhteiskuntapalvelujen, kuten koulutuksen ja terveydenhuollon kautta. Palveluja annetaan syrjimättä ja ehtoja asettamatta, ympäristön kulttuuri ja konteksti huomioiden. Edellä mainitun asiakirjan mukaan köyhyydestä ja puutteesta johtuvien tilanteiden hyväksikäytöllä ei ole sijaa kristillisessä ulospäin suuntautuvassa työssä. Kristittyjen esiintymiseen kuuluu rehellisyys, lähimmäisenrakkaus, myötätunto ja nöyryys – kaiken ylimielisyyden, alentuvuuden ja väheksymisen voittaminen.
Monessa maassa uskonnonvapauslainsäädäntö ei vastaa YK:n ihmisoikeuksien standardeja. Törmäämme yhä useammin lainsäädäntöön, jossa omasta uskosta puhuminen muiden kanssa on täysin tai osittain kielletty. Meillä on esimerkiksi Pakistanista esimerkkejä siitä, että ulkomaalaisten traktaattien ja kynien jakamiset voivat vahvistaa viranomaisten käsitystä siitä, että uskonnonvapautta täytyy rajoittaa vielä enemmän. Voimme ulkomaalaisina ajatella, että toimimme uskonnonvapauden tarjoamissa puitteissa. Pitää muistaa, että todellisen hinnan maksajat ovat paikalliset kristityt.
Paikallisilla toimijoilla on pitkäaikainen kokemus dialogissa uskonnonvapauden toteutumisesta. He pystyvät myös sanomaan, mihin asioihin tarvitaan ulkopuolista tukea. Yhteiskunnallisella tasolla on olemassa ulkopolitiikan työkaluja ihmisoikeussopimusten toteuttamiseksi. Suomen Ekumeeninen Neuvosto on mm. Suomen Lähetysseuran kanssa 2013 tuottanut kirjan Uskonnonvapaus ja Ulkopolitiikka – Suosituksia Suomelle.
Kirkon toimijoilta edellytetään myös vastuullisuutta viestinnässään ja opetuksessaan. Monet nuoret etsivät seikkailuja ja elämyksiä. Vanha romanttinen kuva ulkomaalaisesta, joka kertoo miten asiat ovat, elää ja voi hyvin lännessä. Kenen tarpeisiin silloin vastataan? Ymmärretäänkö silloin vastaanottavan yhteisön kulttuurisia syvärakenteita? Tiedostetaanko, miten läsnäolo vaikuttaa yhteisön dynamiikkaan ja mahdollisiin konflikteihin? Sen sijaan, että tietoisesti kannustetaan ihmisiä rikkomaan lakeja ja kulttuurisia normeja, on syytä keskustella paikallisten toimijoiden kanssa ja ottaa aikaa kuunteluun, niin että ymmärretään miten kristillinen sanoma sovinnosta, toivosta, ja lähimmäisen rakastamisesta voi tulla lihaksi juuri siinä ympäristössä.
Rolf Steffansson
toiminnanjohtaja, Suomen Lähetysseura
Ongelmat vältetään pitkälle sillä, että aina toimitaan yhteistyössä paikallisten seurakuntien kanssa. Silloin ollaan myös heidän suojeluksessaan. Ei ole oikea periaate mennä jonkun maahan tekemään hengellistä työtä ilman että otetaan yhteyttä paikallisiin uskoviin.
Eikös nää suht. samat tyypit messua Suomeen tulijoille että ’maassa maaan tavalla tai maasta pois!”?
Nämä ”hihhuliseurakuntien” saarnaajat menevät lahjoitusvaroilla lomalle ja ovat tekevinään ”lähetystyötä” saadakseen syyn ja rahat lähteä. Tämä on joka syksy toistuvaa toimintaa.
Charlotan kannattaisi perehtyä vapaakristilliseen lähetystyöhön. Se käy helposti googlaamalla. Esimerkiksi helluntailaiset ovat tehneet paljon hyvää lähetystyötä.
Varsinaisen lähetyskäskyn tulevat kyllä toteuttamaan kolmannen maailman seurakunnat. Euroopan ja Pohjois-Amerikan merkitys tässä on jo nyt vähentynyt ja varsinaisen maailman lähetyksen strategiset keskukset sijaitsevat Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.