”On varmasti kestävää kehitystäkin olemassa. Voisin vaikka hankkia verkon ja opetella kalastamaan.”
Näin kommentoi edellistä blogitekstiäni Pekka Pesonen ja jatkoi: ”Harvempi taitaa kehitystä ajatella näin päin. Yleensä pitää saada jotain lisää ja parempaa. Päästä myös helpommalla.”
– – –
Suositusten mukaan pitäisi syödä kotimaista luonnonkalaa ja jättää lihansyönti vähemmälle. Kotimaisen kalan tarjonta vähenee, vaikka kysyntää ehkä olisi. Ammatikalastajia on entistä vähemmän.
Tosin yhä harvempi osaa valmistaa ja syödä ruotokalaa. Kasvatettu lohifilee, kalapuikot ja purkkitonnari päätyvät lautaselle paljon useammin kuin vaikkapa paistetut silakat – ihmiset syövät silakkasaaliista vain pari prosenttia ja loput menevät enimmäkseen minkeille. Paistetut silakat ja etikkaliemessä marinoidut silakat kuuluvat muuten lempiruokiini, mutta syön niitä liian harvoin.
Ministerin kehotus ”Syökää silakkaa” aiheutti syvää tyrmistystä. Kestävän kehityksen uralle pääseminen taitaa vielä kestää.
– – –
Itse en ole hankkinut verkkoa, mutta sain olla tällä viikolla pari päivää –
toissapäivänä, eilen ja tänään – mukana ystävien kokiessa verkkoja Inarinjärvellä. Nousimme kolmisin veneeseen heti kun hämärässä alkoi nähdä. Sumu peitti saaret ja satoi harvakseltaan lunta. Pakkasta oli pari astetta ja rannassa ohutta jäätä.
Seitsemänkymppiset miehet hoitivat rutiinilla omat osuutensa: verkoille ajon, verkon nostamisen ja kalojen päästämisen verkosta. Usean tunnin ja verkkojadan jälkeen työnsimme kalasaavin kottikärryillä rannasta pitkospuita pitkin kalankäsittelytilaan.
Välillä juotiin kahvit ja teet. Ruisleivän päällä syötiin graavisiikaa ”utsjokelaiseen tapaan” raa’an sipulihakkeluksen kanssa.
– – –
Iltapäivällä oli edessä päivän saaliin, kuten yli 50 siian ja kymmenkunnan taimenen käsittely pitkät kumiessut edessämme. Ensimmäinen halkoi kalat puoliksi, poisti pään ja keskiruodon. Seuraava leikkasi fileistä kylkiruodot, evät ja nahkan. Kolmas huuhtoi ja vatkasi mätiä sekä savusti ahvenia ja muikkuja.
Nyt minustakin oli apua. Ensimmäisenä päivänä halkaisin kaloja puolikkaiksi, toisena päivänä leikkasin fileitä ruodottomiksi ja nahattomiksi.
Olen aikanaan opiskeluaikana ollut töissä K-kaupan liha- ja kalatiskillä usean vuoden ajan. Silloin tuli fileoitua kalaa, pääasiassa kirjolohia.
– – –
Päivää ennen tuloani oli järvi vaatinut yhden uhrin. Naapurimökin mies oli kokenut verkkoja pienestä jollasta ja pudonnut järveen. Kaksi ohikulkijaa kuuli avunhuudot, mutta pääsi veneellä avuksi liian myöhään. Ihminen ei elä kauaa 2-asteisessa vedessä.
Ystäväni muistelee Inarinjärveen jääneitä kalastajia: ”Joitakin vuosia sitten meni syksyllä myrskyssä kaksi miestä, kun he juuttuivat verkonnostolaitteeseen. Joku kevät sitten hukkui naapuri jäihin, kun oli kokemassa verkkoja.”
– – –
Hesarissa kauppa mainosti hiljattain kokonaista Inarin siikaa 12,50 € kilo. Ensin se on pyydetty hyiseltä järveltä, käsitelty ja rahdattu etelään. Tunnen nyt kalan todellisen arvon. Ei ole paha hinta.
Tämä pieni esimerkki valottaa kestävän kehityksen haasteita. Suurempi haaste yleensä on se, johon Pekka Pesonen viittaa: ihmisten pitäisi päästä helpommalla.
Kulutuksen ja päästöjen radikaali ja nopea leikkaaminen ei päästä ihmiskuntaa nykyistä helpommalla. Päin vastoin. Asian vaikeus tekee jo siitä keskustelemisen vaikeaksi.
Olen vähän tarkkaillut blogitekstieni lukijamääriä. Kun tekstin aihe liittyy esimerkiksi sukupuoleen tai avioliittokäsitykseen, on lukijoita runsaasti.
Kun taas aihe liittyy nykyisen elämäntapamme ongelmallisuuteen ja muutoksen välttämättömyyteen, jää lukijamäärä helposti kolmannekseen tai neljäsosaan.
Yuval Noah Harari toteaa: ”Jokainen näistä kolmesta ongelmasta – ydinsota, ekologinen romahdus ja teknologinen disruptio – on jo yksinään uhka inhimillisen sivilisaation tulevaisuudelle. Yhdessä ne kuitenkin muodostavat ennennäkemättömän eksistentiaalisen kriisin, etenkin kun ne tulevat todennäköisesti vahvistamaan toisiaan.
Vaikka ekologinen kriisi esimerkiksi uhkaa ihmissivilisaation säilymistä sellaisena kuin sen tunnemme, se ei todennäköisesti pysäytä tekoälyn ja bioteknologian kehittämistä…Kun ekologinen kriisi pahenee, suuren riskin ja suuren voiton teknologioiden kehittäminen todennäköisesti kiihtyy vain.” (21 Oppituntia maailman tilasta 2018s. 136).
Harari ei paljon pane toivoa uskontojen myönteiseen rooliin globaalien ongelmien ratkaisemisessa.
Itse katson uskontojen roolin keskeiseksi: ajatus Jumalan luomasta maailmasta ja elämän arvosta sekä Jumalan rakkaudesta luotujaan kohtaan antaa toivon ja halun toimia tuhon voimia vastaan.
Olipa hauska havaita, että vaatimattomat pohdintani nostettiin noin kivasti valokeilaan. Kiitos Kaima.
Eläköitymistä pidetään merkittävänä talouskehityksen uhkana, mutta ehkäpä siinä on jotain hyvääkin. Emmehän me eläkeläiset voi kuluttaa juuri mitään ylimääräistä.
Tavaraakaan ei tarvitse yhtään lisää, kun sitä on jo liikaa muutenkin. Köyhtymistä parempaa vaikuttajaa ei taida kestävälle kehitykselle helposti löytyä. Mitä enemmän meitä köyhiä eläkeläisiä tänne kertyy, niin sitä paremmin maapallo säästyy.
Köyhä voi myös säilyttää hyvän omantunnon, kun hiilijalanjälki on olosuhteiden pakosta hyvin ohut.
Näinpä siis köyhyys voi olla hyväkin asia. Köyhyys ei välttämättä merkitse osattomuutta, jos nimittäin köyhä kokee, että hänellä on riittävästi sitä, mitä hän tarvitsee.
Eläkeläinen ei kuluta, jos pysyy terveenä. Sairaanhoidon vaatimaa kulutusta ei usein tule ajatelleeksi. Sitä on suoraa ja välillistä.
Rikkaan pahin ongelma juontaakin siitä, että hän pyrkii saamaan vähän enemmän.
Köyhä voi helpommin luottaa siihen Sanan lupaukseen, ettei öljy lopu astiasta, eikä jauhot vakkasesta.
Niin, ehkä köyhä luottaa Jumalan huolenpitoon lujemmin kuin se rikas, joka luottaa oman rikkautensa pysymiseen ja edelleen karttumiseen.
Mutta varmaan on myös Jumalaan luottavia ja varallisuuteensa nöyrästi suhtautuvia rikkaita – samoin kuin katkeroituneita ja Jumalaa kiroavia köyhiä.
Siksi sanoinkin, että köyhän on helpompi luottaa huolenpitoon, kun ei voi varallisuuteensa luottaa. Ei köyhyys tietenkään mitään nöyryyttä takaa. Suuri onni on kuitenkin köyhänä luottaa Jumalan huolenpitoon.
On oikein hoitavaa, kun välillä ei ole ollenkaan rahaa. Ennen rahojen loppuminen huolestutti kovasti. Silloin piti aina huolehtia siitä, että rahapussi on mukana. Jännä tosiaan havaita, miten vapauttavaa on olla köyhä.
Pekka
Kiitos blogitekstistäsi.
Tuleepa mieleeni matkani troolareilla saaristo- ja rannikkopappina toimiessani. Merellä näkee miten paljon kalastajan pitää tehdä työtä, että meillä muilla olisi ruokaa pöydässämme.
Yhteen aikaan maassamme oli useita merkittäviä kalanviljelylaitoksia. Niissä tuotettiin hyvää kalaa ja tehokkaasti markkinoillemme. Sitten alkoi maamme poliittisten linjausten muutos, missä kalastajien olosuhteita ei ymmärretty. Pantiin niskaan taakkoja, joiden takia tuotanto tuli kalliimmaksi, jopa niin paljon että vähitellen norjalaisen kalan hinta maassamme oli halvempaa perille asiakkaiden saataville tultua kuin suomalaisten tuottajien käytännön kasvatuskulut. Tuntemani ystävät ovat lopettaneet kalanviljelyn, koska eivät saaneet edes omiaan takaisin työpalkasta puhumattakaan.
Sitten kun suomalaisten oma tuotanto oli ajettu alas, niin sitten kalan kilohinta nousi rajusti. Kun ei ollut kilpailua niin myyjät saattoivat määritellä hinnan sen mukaan mitä kuluttajat olivat valmiita maksamaan. Luonnollisesti Kiinan laajojen markkinoiden avautuminen kalan viennille omalta osaltaan lisäsi kalan kilohintaa. Kun oli tullut kilpailevat markkinat, niin norjalasiet tuottajat eivät olleet yksistään lähialueiden ostajien varassa vaan viennin vetäessä myös hintataso on pysynyt heille edullisena.
Kiitos Matias jälleen hyvästä kommentista. Ymmärtääkseni osapuilleen näin.
Lisäksi kalastuselinkeinoa haittaa Itämeren hylkeiden määrän nousu suureksi ja samalla niiden aiheuttamat vahingot kalastajille.
Samoin ongelmia aiheuttaa Itämeren lohen salakalastus – puolalaiset kalastajat pyytävät lohia taimenina ja ylittävät kiintiöt. Nyt onneksi on tullut uusi säädös, joka estää lohien pyytämisen meritaimenina.
Lisäksi Itämeren turskan pyyntiin liittyy saaliin valikointia – suuret kalat pidetään ja pienemmät heitetään yli laidan. Tämä on johtanut kiintiöiden roimaan ylittämiseen ja kannan heikkenemiseen.
Taustalla on yleinen perussyy, joka uhkaa kaikkialla luonnon elinvoimaa ja tulevaisuutta: ihmisen ahneus ja piittaamattomuus.
Kuinka saadaan Pietarin, Andreaksen, Johanneksen ja Jaakobin ammatti jatkumaan kestävänä edelleen? He pyysivät kalaa ravinnoksi – arvatenkin myös Jeesukselle.