Virossa yksi vuoden tärkeimmistä tapahtumista on uuden lukuvuoden aloittaminen. Koulu alkaa kansainvälisenä rauhanpäivänä ja tiedon päivänä, 1. syyskuuta. Tiedon päivä on virolainen merkkipäivä.
Tänä vuonna koulun aloituspäivä oli lauantai, mutta monissa kouluissa pidettiin siitä huolimatta juhlallinen seremonia puheineen ja musiikkiesityksineen. Ekaluokkalaisille jaettiin julkisesti ja juhlallisesti aapiset.
Virolaisissa kouluissa oppilaat vievät opettajalle kukkia sekä koulun alkaessa että päättyessä. Facebook täyttyy koulun pihalla otetuista kuvista, joissa usein poseeraa koko perhe – ainakin siis ekaluokkalaisen kanssa.
Oikein jouduin muistelemaan sitä aikaa, kun itse lopulta pääsin kouluun. Olin odottanut sitä jo kaksi vuotta, aina siitä lähtien kun isosisko meni kouluun. Roikuin hänen selustassaan läksyjen tekemisen aikana, ja opin aika paljon samoja asioita.
Kävin kerran koulussa tutustumassakin ja kirjoitin opettajalle anomuksen, että minutkin otettaisiin kouluun. Sain ystävällisen vastauksen, jossa kehotettiin kaikesta huolimatta odottamaan vielä kaksi vuotta. Kun se suuri päivä sitten koitti, otettiin kotona kyllä valokuvat ja saateltiin meidät juhlallisesti matkaan. Mutta juhlavaatteita, kukkia ja virallisia puheita en ole elokuisessa suomalaisessa koulumaisemassa vielä tavannut. Voi tietenkin olla, etten vain ole sattunut paikalle.
Kulttuurishokki iskee joka vuosi
Koulun alkaessa tapahtuu juuri se, johon otsikossa viittasin. Kõik on uus septembrikuus. Koko elämisen rytmi muuttuu – myös meillä, joiden kotona ei ole yhtään koululaista. Elokuu on vielä kesäkuukausi, leirien ja kesätapahtumien tahti vain kiihtyy.
Syyskaudeksi on vielä vaikea sopia mitään, koska on kesä ja kaikilla on muut tekemiset. Mutta syyskuussa kalenterit alkavat täyttyä, kun viikkotoiminta harrastuksissa ja seurakunnassa käynnistyy.
Kaikki on todellakin ihan toisenlaista. En ole vieläkään tottunut siihen – kulttuurishokki iskee joka vuosi. Raamattuopetusillat, starttipäivät, raamattu- ja lähetyskurssin aloitus, toimintakertomukset, budjetit, seurakunnan viikkotoiminta, kokoukset, vuosipäivät, kirkkopäivät ja suomalaiset seurakuntaryhmät ovat päässäni suloisena sekamelskana.
Mutta mitäpä siitä. Jotenkin tuo koulun aloittamisen juhlallisuus tuo ryhtiä aikuisenkin tekemiseen – nyt on uusi alku, uusi mahdollisuus. Kaikk’ on uus. On hyvä, että elämä kulkee erilaisissa rytmeissä.
”Ensimmäiset kolme tuntia rukoiluun”
Uhkana on tietysti se, että sortuu liioitteluun. Eräässä kesän koulutuksessa sanottiin, että usein kun meillä on vaativa elämäntilanne, suljemme ensimmäisenä kalenteristamme pois ne asiat, jotka eniten antavat voimia. Tällaisia ovat tapaamiset ystävien kanssa, koti-illat, urheilu tai muut harrastukset, lukeminen ja seurakunnan toimintaan osallistuminen.
Kuitenkin juuri silloin, kun elämässämme on paljon asioita tai vaativaa tekemisiä, voimaa antavista asioista kannattaisi pitää kiinni. Sitä olen usein miettinyt.
Martin Lutherin kerrotaan sanoneen: ”Minulla on tänään niin paljon tekemistä, että aion käyttää ensimmäiset kolme tuntia rukoiluun.” Kolmeen tuntiin en ehkä taivu, mutta tiedän että tarvitsen kunnollisia rauhan ja rukouksen hetkiä, aikaa elämän lähteellä joka päivä. Muuten katoaa ekaluokkalaisen ilo ja leikki, ja vähitellen unohtuu tohottamisen tarkoituskin. Toivon syksyysi uusia alkuja, ilon ja rauhan hetkiä sekä hyvän Jumalan siunausta!
Sanonta Kõik on uus septembrikuus tulee Olivia Saaren runosta Üks tähtis kuu.
Titta Hämäläinen, lähetystyöntekijä Virossa
Kuvassa poseeraa Sakun seurakunnan pastori Magne Mölsterin perhe: Paul (vas.), Ave, Joel ja Magne Mölster. Joel aloitti tänä syksynä ensimmäisen luokan Kohila Mõisakoolissa.
