Sain tässä vastikään erikoisimman kiitoksen hartaushetkestä terveyskeskuksessa. Yksi paikalla olleista sanoi: ”Kiitoksia pastorille hartaudesta. Se oli lyhyt, ettei ennättänyt kyllästyä.”
Niinpä, lyhyestä virsi kaunis kai, mutta näköjään myös hartauskin.
Tuppaavatko meikäläiset (siis papit) hourimaan? Siis höpöttämään liian pitkästi ja monimutkaisesti asiaa sillä tavalla, etteivät sanannälkäiset sitä jaksa kuunnella tai tajua siitä tuon taivaallista? Vaikka juuri taivaallista pitäisi puheista tajutakin.
Mutta itse asiassa, mikä se pistää ihmisen kyllästymään jumalanpalveluksissa? Kotimaan verkkosivutkin uutisoivat siitä toimittaja Janne Metson kirjoittamasta Metro-lehden kolumnista, jossa hän terävästi kritisoi koululaiskirkkoja: ”Kaikki muu lasten elämässä on muuttunut hauskemmaksi, mutta kirkkoon voi luottaa. Siellä on edelleen yhtä ikävää kuin vanhempien nuoruudessa.”
Eikös sitä joululaulussakin lauleta, että Hetken kestää elämä. Sekin synkkä ja ikävä? Tuokin kuvaten parhaiten mielikuvaa suomalaisesta luterilaisuudesta, mikäli Jari Jolkkosta ja Jaakko Heinimäkeä on uskominen.
Käväisin matkalla kahvilla terveyskeskuksen cafeteriaatissa, kun siirryin hartaudenpitoon toiselle osastolle, ja myyjälle kerroin tuon sattumuksen. Siinä pohdimme hetken aikaa jumalanpalvelusten tylsyyttä, välistä niiden ikävyyttä sekä sitä, että saako kirkossa taputtaa. Voiko kirkossa taputtaa, kun kuulee hyvää musiikkia jossain kohtaa messua? Pohdiskelin siinä ääneen, millaisia ovatkaan tapamme toimia. Niiden muuttaminen vaikka vähän avoimemmaksi tai ilmaisuherkemmäksi on aika kimurantti juttu. Joku voi mielensä pahoittaa joka tapauksessa. Toisaalta jumalanpalvelukset ovat yhä vahvasti työntekijäjohtoisia, vaikka messu-uudistusta ja muita ideoita on tehty ja uutta yritetty kehittää. Seurakuntalaisia mielellään toivottaisi enemmän mukaan, mutta yhä se vain, liekö piintyneet tapamme toimia ja mihin olemme tottuneet, loppujen lopuksi torppaavat innostuksen.
Yksi työkaveri menneinä vuosina totesi nasevasti seurakuntalaisen paikasta jumalanpalveluksessa työyhteisön virkistyspäivässä, kun paikallisen kaupunginteatterin näyttelijät pyysivät heittoja improvisaatioesitykseensä – ”Istuu ja evankelioituu.”
Voiko sitä tuon ”hauskemmin” sanoa?
Joskus hartauden pitäjän tavoitteena on vain hartauden pitäminen. Silloin kuulijan tavoitteena on olla kuuntelevinaan. Jos tuo kuuntelijan tehtävä venähtää liian pitkäksi, niin tokihan sen kokee lopulta tylsänä.
Jokaisella hartaudenpitäjällä on tyylinsä pitää hartautta. Tietynlaisista tavoista joihin on tottunut, on vaikeampi päästä eroon. Mutta sydämellään hartauden pitäminen on tavoite. Miten olla yhdessä osallisia? Se on se kysymys, jota mietin.
Ihmisen ’korvasyyhy’ ei toimi taivaallisten, ikuisuusasioitten hyväksi.
Olen jonkun kerrran maininnut omasta historiastani, mitä lapsesta lähtien hengellisissä tilaisuuksissa, kokouksissa olemisiin tulee. Vanhemmilleni elämä toisten uskovien yhteydessä oli ensiarvoisen tärkeä. Heitä ’viihdytti’ kokouksissa Pyhän Hengen läsnäolo. Niin viihdytti minuakin. Kuivemmissakin tilaisuuksissa istuttiin, nuoret yhdessä vanhojen kanssa , vt. Ps. 148:12.
Seurakunnassani on käynyt muutama yli 50 vuotta saarnaajana palvellut. Yksi puhui 1.15 tuntia ja pari muuta noin tunnin. Seurasin kuulijoitten herpaantumatonta keskittyneisyyttä, minkä vain Pyhä Henki voi saada aikaan. Kuitenkaan kaikista saarnoista, vaikuttavimmistakaan, ei kaikki kostu.
Olen itsekin ollut kuuntelemassa sellaista puhujaa, jota pysyti kuuntelemaan pitkäänkin. Yksi tuntemani afrikkalainen pappi on hyvä saarnaaja. Kerran olin messussa kuuntelemassa rovasti Päivö Parviaista ja tuo yli 90-vuotias pappi osasi saarnata elävästi ja puhuttelevasti. Vanha Kiinan lähetti tiesi asiansa ja sydämestään hän puhui.
Mutta silti viihtyminen on vahva tekijä, joka pitää ihmisen mielenkiintoa yllä. Viihtyminen voi saada uskosta osattomankin kiinnostumaan. Kieltämättä joissain toimituksissa, joissa on ollut esim. ateisteja, ovat kyllä kiittäneet minua joitain kertoja puheistani. En tiedä, onko Pyhä Henki koskettanut heitä jollain tavoin, mutta ainakin ovat yhden kristityn papin todistusta kuunnelleet. Ehkä se voi kantaa hedelmää. Joskus arvostava puhe voi olla askel kohti Jumalan tuntemista.
Joh. 6:63 Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä. Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä.
Uskollisuus Sanaa kohtaan tekee sen mitä varten se on lähetetty. Uskovien tehtävä on pitää Sanaa esillä. Me emme voi pelastaa, se on Jumalan työ ja Hän vastaa Sanastaan.
Joskus haetaan epätoivoisesti vaihtelua hartaustilaisuuksiin ja Jumalanpalveluksissa. Olen ollut mukana seuraamassa monia virtauksia, lähinnä helluntaiherätyksissä USA:ssa ja Etelä-Amerikassa, Englannissa, Italiassa, Koreassa. Kaikenlaisten ulkonaisten ponnistelujen tuloksena ei olla saatu haluttuja muutoksia. Sitten yksi kerrallaan on Jumala saanut uudelleen vallata seurakuntalaisia, ja niin koko seurakunnan toiminta on alkanut virvoittua ja Pyhä Henki on saannut tilaa ihmisten sisimmissä. Vanhat ja uudet käytännöt eivät ole ollut enää avain. Lyhyt ja pitkä saarna on ollut yhtälaisesti kanavana.
Menneitä on kielletty ja käsketty muistelemaan. Tänään ei auta joskus koettu herätyksen aika, mutta voimme rohkaistua Jumalan teoista menneisyydestä, koska Hän on sama tänään.