Taas on kevätkirkkojen aika nousevalla nuorisolla. Ja taas on aikuisten aiheeseen liittyvien kriittisten kolumnien aika. Metro-lehdessä Janne Metso kirjoittaa terävästi:
”Kirkkoa syytetään kaikkien mielistelystä, mutta lasten jumalanpalvelusten kohdalla se on pitänyt linjansa. Kaikki muu lasten elämässä on muuttunut hauskemmaksi, mutta kirkkoon voi luottaa. Siellä on edelleen yhtä ikävää kuin vanhempien nuoruudessa.”
Onko todella näin?
Metso jatkaa:
”Kevätkirkon konsepti on toki täysin oikea, jos kokee kirkon kuten miljoonat ihmiset, eli instituutiona, jonka tarkoituksena on tehdä elämästä mahdollisimman tylsää. Mutta jos uskoo, että kristinuskon sanomasta voi saada paremmat kiksit kuin heroiinista, kevätkirkko tuntuu tragikoomiselta tapahtumalta.”
Saamme riemuiten ja kiitollisin mielin kokoontua jumalanpalveluksen ilojuhlaan Jumalan lapseudesta ilakoiden.
Yllä ohjelman itsekorjauksen tekemä muutos, jota en huomannut oikaista. Ajatukseni on että saamme ilakoiden riemuita siitä että Jumala on ottanut meidät lapsikseen pyhän kasteen eläväksi tekevän veden pesussa.