”Eikö jo olisi naisten aika päästä kenraaleiksi?” Naistenpäivä nosti esille naisten tasa-arvon. Tässä yhteydessä kysyttiin myös, miksei naisia ole vielä kenraalikunnassa. Eikö se ole nykyaikana häpeä ja osoitus tasa-arvon huonosta tilasta?
Vastaus kuuluu suurin piirtein näin: Naisilla on täysin sama mahdollisuus nousta kenraalikuntaan kuin miehilläkin. Mutta niin naiset kuin miehetkin nousevat samoja portaita pitkin. Portaiden rinnalla ei ole hissiä.
Sama koskee osin naisten pääsyä piispoiksi, josta enemmän alla.
_ _ _
Naisten mahdollisuus vapaaehtoiseen aseelliseen palvelukseen avautui lainsäädännöllä 1. huhtikuuta 1995. Tähän mennessä ensimmäiset naiset ovat ylenneet majureiksi Kadettikoulun ja sen jälkeisen palveluksen sekä suoritettujen kurssien kautta. Vaativan hakuprosessin läpäisseet parhaat majurit – naiset ja miehet – selviytyvät Yleisesikuntaupseerikurssille. Sen suorittaneille avautuu mahdollisuus ylenemiseen everstiluutnanteiksi ja eversteiksi sekä jopa kenraalikuntaan.
Virkojen määrä vähenee voimakkaasti ylöspäin mentäessä. Jos everstiluutnantin vakansseja on noin 400, on everstejä tästä alle neljäsosa, ja edelleen eversteistä kenraaleja noin neljäsosa, nimittäin parikymmentä.
_ _ _
Kenraalikuntaan ylenevät ovat yleensä jo kadettikurssinsa parhaita, palvelleet sen jälkeen joukko-osastoissa, esikunnissa ja kansainvälisissä tehtävissä. He ovat hoitaneet kuntoaan ja suorittaneet vuosittain fyysisen kunnon testit.
Kolme kenraalikuntaan kuuluvaa on erikoisupseereita, lääkintäprikaatikenraali, insinööriprikaatikenraali ja kenttäpiispa. Kun sanoin edellä, ettei kenraalikuntaan ole hissiä, on kenttäpiispa poikkeus. Erikoisupseerien kohdalla oma erikoiskoulutus ajaa pitkän sotilaskoulutuksen edelle, nimittäin lääketieteellinen, tekninen tai teologinen koulutus.
_ _ _
Olin viime kesänä Tukholmassa ylimmän johdon Gender-kurssilla pohjoismaisessa NCGM-keskuksessa (Nordic Centre for Gender in Military Operations). Kirjoitin tästä 22.6.2017 blogissani.
Keskustelin siellä saksalaisen lääkintäkenraalin kanssa. Puolustusministeri Ursula von der Leyen on esittänyt painokkaan toiveen naisten määrän lisäämisestä kenraalikunnassa. Luonteva mahdollisuus siihen tarjoutuu sotilaslääkinnässä, missä korkeasti koulutettuja naisia on suhteellisen paljon. Esimiehet kannustavat sopivia naisia etenemään vaativampiin tehtäviin, mutta aina se ei johda tulokseen.
Tietyssä uran vaiheessa on oltava valmis vaihtamaan palveluspaikkakuntaa. Se tuntuu muodostuvan monille pullonkaulaksi. Mieluummin tyydytään alempaan asemaan ja säilytetään tuttu, turvallinen ympäristö. Tämä ei koske ainoastaan perheellisiä naisia tai miehiä.
_ _ _
Miksi naisia ei ole tällä hetkellä Suomen kirkon piispoina? Onko se osoitus tasa-arvon huonosta tilasta? Osittain varmaan onkin. Kotimaan toimittaja Olli Seppälä julisti miehille väistämisvelvollisuuden Espoon tulevassa piispanvaalissa, jotta tasa-arvo voisi toteutua.
Rohkenen kommentoida tilannetta, koska en ole asettumassa ehdolle Espoon vaalissa. Minua pyydettiin ehdokkaaksi, mutta kieltäydyin. Olen juuri alkanut toisen viisivuotiskauden kenttäpiispan virassa, johon Tasavallan presidentti on nimittänyt 1.2.2018-31.1.2023. Koen olevani nyt oikealla paikallani. Asia on kuitenkin toinen kun viisivuotiskausi lähenee loppuaan.
_ _ _
Piispan virkaan kelpoinen on Suomen kirkon vihitty pappi. Siten esimerkiksi kappalaisen ja kirkkoherran viran kelpoisuusehdot ovat korkeammat edellyttäessään pastoraalitutkintoa ja johtamisen tutkintoa.
Piispan viran kohdalla ehdokkaiden seulonta tapahtuu 30 piispan vaalissa äänioikeutetun perustaman valitsijayhdistyksen harkinnan kautta. Mitä harkinnan kriteereitä valitsijayhdistykset sitten seuraavat? Kun valitaan Suomen kirkon piispaksi, olisi ehdokkaalla oltava pätevyyttä, osaamista ja kokemusta Suomen kirkon työstä sen eri tasoilta.
Otan esimerkiksi äsken valitun arkkipiispan Tapio Luoman. Hän on toiminut seurakuntapappina, ensin kolme vuotta virallisena apulaisena, sitten kahdeksan vuotta kappalaisena ja kymmenkunta vuotta ison seurakunnan kirkkoherrana.
Sen ohessa hän on opiskellut Edinburghissa, väitellyt tohtoriksi, hoitanut kirkon luottamustehtäviä Etelä-Pohjanmaan teologiyhdistyksessä, Kirkon ulkoasiain neuvostossa, piispainkokouksen ja kirkkohallituksen työryhmissä, Suomen lähetysseuran luottamustehtävässä, kirkolliskokouksen jäsenenä ja lääninrovastina.
Korkeakoulua piispanvirkaan ovat merkinneet täydet kuusi vuotta pappisasessorina, piispan läheisenä avustajana. Pappisasessorin työ on merkinnyt ainakin viidenneksen lisää työtä kirkkoherran ja lääninrovastin työn päälle – monet automatkat Lapuan hiippakunnassa ja junamatkat Seinäjoelta Helsinkiin.
_ _ _
Mitkä asiat siis tekevät papista hyvän piispaehdokkaan?
1) Riittävä seurakuntatyön kokemus – ihmisten kohtaamisesta, saarnaamisesta ja kirkollisista toimituksista, hallinnosta ja johtamisesta.
2) Riittävä kokemus hiippakuntatason ja kokonaiskirkon hallinnosta.
3) Teologian tohtorin tutkinto osoituksena teologisesta osaamisesta ja pitkäjänteiseen työhön pystymisestä.
4) Riittävät yhteydet kirkon eri järjestöihin.
5) Riittävä kansanvälinen kokemus ja kielitaito.
6) Osoitettu hyvä työkyky, ihmissuhdetaidot ja paineensietokyky.
7) Mediataidot.
Edellä minusta käy ilmi, että myös piispaksi noustaan portaita pitkin – ei hissillä. Portaat voivat toki olla erilaisia.
Kunnioitettu emerituspiispa Eero Huovinen tuli Helsingin piispaksi yliopistosta kuten myös Aarre Lauha, Aimo T Nikolainen, Mikko Juva tai Paavo Kortekangas. Nykyisin yliopiston ja kirkon välinen yhteys on mielestäni muuttunut etäisemmäksi ja samalla myös professorien tunnettuus kirkossa yleensä heikommaksi.
_ _ _
Miten siis naisia voisi tulla jatkossa enemmän valituksi piispoiksi? Kulkemalla portaita. Suorittamalla jatko-opintoja kirkossa ja yliopistossa, hakeutumalla ulkomaille opiskelemaan. Väittelemällä tohtoriksi. Hakemalla kappalaisen ja kirkkoherran virkoja. Suostumalla luottamustehtäviin ja ehdolle asessorin virkaan.
Lehdissä on tuotu viime viikkoina esille, että vaikka naisia on papeista lähes puolet, on heitä kirkkoherroista vain 20%. Pappeja on kirkossa töissä runsaat pari tuhatta, joista kirkkoherroja noin 400 – ja heistä siis naisia noin 80. Tätä pidetään osoituksena tasa-arvon huonosta tilanteesta kirkossa. Olen pannut merkille, että moniin kirkkoherran virkoihin on vähän hakijoita tai ei lainkaan, erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Monissa seurakunnissa on tiedossa liitoksia, henkilöstövähennyksiä ja leikkauksia. Naisten osuuden lisääntyminen kirkkoherran viroissa edellyttää sitä, että naiset hakevat kirkkoherran virkoja.
_ _ _
Pelkkä portailla kiipeäminen ei kuitenkaan ole vakuuttavaa. On hoidettava uskollisesti ja hyvin seurakunnan työtä, saarnattava puhtaasti Jumalan sanaa, niin kuin on pappislupauksessa luvannut, ja olemalla seurakuntalaisia varten.
—
Jos naisehdokkaat eivät ole tulleet valituiksi piispoiksi, ei kannata syyttää pelkästään valitsijoita, jotka arvottavat ehdokkaita heidän kokemuksensa perusteella Suomen kirkon eri tehtävissä, seurakuntatasolta alkaen.
Nykyisistä piispoista noin 70% on toiminut pappisasessorina. Näin hankittu kokemus piispanvirkaa varten näyttää siis valitsijoiden silmissä merkittävältä.
Viisasta puhetta.
Asian ohi: sen paremmin upseereista kuin papeista ei näy julkista listaa lukumääristä. Voisi kiinnostaa miten suuresta osasta pappeja tulee kirkkoherra, miten iso osa prikaatinkenraaleista ylenee kenraalimajuriksi jne.
Jori, kiitos kysymyksestä. Virassa olevia pappeja on muutamia tuhansia ja kirkkoherroja vähän päälle 200, siis karkeasti arvioiden noin yksi kymmenestä papista on kirkkoherra. Luulisin, että noin joka kolmas tai neljäs prikaatikenraali/lippueamiraali ylenee kenraalimajuriksi/kontra-amiraaliksi.
Suomen kirkossa on noin 400 paikallisseurakuntaa. Luulisi, että virassa olevia kirkkoherroja olisi liki sama määrä. Sokkona voisi veikata noin 400 kirkkoherraa.
Olet oikeassa Werner, seurakuntia on 400 ja seurakuntatalouksia rinsaat parisataa. Siis kirkkoherroja on noin 400. Joillakin seurakunnilla on yhteinen kirkkoherra.
Korjaus siis aiempaan arviooni. 2015 kirkossa oli 2117 pappia töissä, joista 413 kirkkoherraa. Sen jälkeen seurakuntaliitokset ovat jonkin verran vähentäneet kirkkoherrojen määrää.
Viittaan yllä siihen, että pappisasessorin viran hoitaminen on merkinnyt ”Korkeakoulua piispanvirkaan”. Kertailin mielessäni, että muun muassa seuraavat henkilöt ovat toimineet pappisasessoreina, aakkosjärjestyksessä: Marja Heltelä, Seppo Häkkinen, Jukka Keskitalo, Teemu Laajasalo, Sari Lehti, Tapio Luoma, Kari Mäkinen, Niilo Pesonen, Matti Repo, Samuel Salmi, Pekka ja Riitta Särkiö, Kari Tiirola. Jokainen heistä on kasvanut lähellä piispaa tuleviin tehtäviin. Samaa voi sanoa tavallaan Simo Peurasta ja Jari Jolkkosesta. Peura oli professori Eero Huovisen assistentti ja Jolkkonen piispa Huovisen teologinen sihteeri.
Roolinvaihto tarjoaa tilaisuuden maistaa sitä, onko jokin tehtävä ns. Minun juttu. Muistan, miten erilaiselta tuntui käydä koulun opettajainhuoneessa eri rooleissa: ensin oppilaana, joka piti päivänavauksen, sitten ylioppilaana, joka tuli sinne opettajan sijaisena.
Jos siis pappisasessorin (tai kapitulin muun pappisjäsenen) roolissa pääsee piispan lähelle kasvamaan korkoa mahdolliseen piispuuteen niin mikä estäisi menemästä vielä pientä askelta pitemmälle. Toivoakseni voin jankkaukseen syyllistymättä nostaa esille jo aiemmin pohtimani käytännön: voisivatko kapitulit aina piispan estyessä nimittää keskuudestaan piispainkokoukseen puhevaltaisen papin.
Sinä, Pekka, olet nimenomaan puhevaltainen läsnäolija piispainkokouksessa. Olet siis mitä ilmeisimmin paras kokemusasiantuntija ottamaan kantaa siihen, voisiko sijaisen lähettämisestä tulla tietoinen käytäntö. Se olisi toteutettavissa nykyisen lainsäädännön puitteissa. Olemassa olevan mahdollisuuden johdonmukainen toteuttaminen vaatisi vain pikkuruisen lisää hallinnollista vaivannäköä.
Jouni, näin on jo nytkin. Jos piispa on estynyt olemasta läsnä piispainkokouksessa tuomiokapituli määrää sinne sijaiseksi tuomiorovastin tai jonkun muun kapitulin pappisjäsenistä.
Pekka. Käytäntö on mahdollinen, kuten vastauksessasi totesit ja Kirkkojärjestys edellyttää, mutta ainakin piispainkokouksen pöytäkirjojen mukaan todellisuudessa sijaisen määräämien on ollut lähes kuollut kirjain. Jos pöytäkirjoihin voi läsnäolijoiden luettelon osalta luottaa, niin viimeisen kahden vuoden aikana piispainkokoukseen on vain yhden kerran nimitetty esteelliselle piispalle sijainen.
Mikkelin hiippakunta on nähnyt tarvittavan hallinnollisen vaivan sen ainoan toteutuneen kerran (kokous 3/2016). Puolen tusinaa kertaa jonkun hiippakunnan paikka on kuitenkin ollut tyhjä (esim. kokous 2/2017 Oulun ja Helsingin osalta).
Parempaan kattavuuteen on siis päästävissä. Ja juuri sitä jänistä ajan puheenvuorollani takaa.
Jouni, aivan aiheesta ajat jänistä takaa. Piispainkokouksesta poissa oleville piispoille olisi hyvä määrätä sijainen. Tosin toteamasi tilanne alleviivaa sitä parin vuoden takaista muutosta, jolloin asessorit joutuivat pois piispainkokouksesta ja kenttäpiispan jäsenyys vaihtui läsnäolo- ja puheoikeudeksi. Samalla piispainkokous muuttui de facto piispojen kokoukseksi, johon tuomiorovasti tai asessori poissaolevan piispan sijaisena ei oikein istu.
En luonnollisestikaan ole vetämässä Särkiöltä jakkaraa alta, mutta näkisin, että jollain aikahorisontilla kenttäpiispan rooli on katoavaa kansanperinnettä. Maanpuolustuksen tarpeen en usko katoavan, mutta kenraalikuntaan kuuluva evankelis-luterilaisen kirkon pappi on yhteisnäiskulttuurin lapsi.
Voisi nimittäin kysyä, miksi kenraalikunnassa ei ole myös kenttäateistia, kenttäimaamia tai kenttäkarhunkansalaista. Meillä on historialliset syyt nostaa yksi uskontokunta jalustalle ja tämä jalusta on vuosi vuodelta matalampi kuten koulujen joulu- ja kevätjuhlakäytäntöjen muutokset ovat osoittaneet.
Tuli tuosta Jusun ajatusjuoksusta mieleen, että milloin saamme nähdä naisen kenttäpiispana? Monet naiset käyvät nykyisin armeijan, ehkä joukossa on myös papiksi opiskelevia tai opiskelleita?
”Voisi nimittäin kysyä, miksi kenraalikunnassa ei ole myös kenttäateistia”
-Mikäs kysymys tuo nyt on olevinaan? Miksi ateistit tarvitsisivat oman ”kenttäateistin” tai ylipäätään jonkun ”virallisen ateistin” ylipäätään missään yhteydesssä?
Imaamin ja karhunkansalaisen nyt jotenkin ymmärtää. Uskovat tarvitsevat eri yhteyksissä pappia (kuten vaikkapa kisapappiakin)antamaan hengellistä tukea, ohjausta ja sielunhoitoa, tai vahvistamaan omaa uskoa.
Ateistit ainakin oman havaintoni mukaan jatkuvasti jaksavat muistuttaa, että ateismi ei ole uskonto eikä mitenkään siihen verrattava.
Jusu, onko kenttäpiispa katoavaa kulttuuria? Helmikuussa Pääesikunta ja sotilaspapisto isännöivät Helsingissä maailman johtavien sotilaspappien kokousta, jonka yli 80 osallistujaa olivat 33 eri maasta: kenttäpiispoja, everstejä ja kenraaleita edustaen lähes kymmentä kristillistä kirkkokuntaa sekä myös muita uskontoja. Sana-lehden seuraavassa numerossa on joidenkin heistä haastatteluja. Viime viikolla tapasin Moskovassa venäläistä kollegaa. Keskinäisellä yhteydenpidolla on myös toisen kunnioitusta ja rauhaa lisäävä merkitys.
Väittäisin, että kenttäpiispat eivät ole katoavaa porukkaa lisääntyvien uhkien maailmassa. Päinvastoin.Uskontojen ymmärtämisellä on yhä keskeisempi merkitys sodan ja rauhan kysymyksissä.
Uskonnot ovat myös keskeinen voimavara kriisien keskellä. Diktatuuri, materialismi, ihmisarvon polkeminen tai väkivallalla uhkaaminen ovat sotajoukkojen liikuttelussa – ainakin länsimaissa – toivottavasti eilispäivää.
Salmen kysymykseen, milloin näemme mahdollisesti naisen kenttäpiispana. Se on toki mahdollista, mutta siihenkään ei ole tasa-arvohissiä.
Kelpoisuusehtona on varusmiespalvelus ja ylempi pastoraalitutkinto – samoin edellytetään valtion kielitutkinto toisesta kotimaisesta kielestä. Näiden lisäksi juoksutesti ja turvallisuusselvitys kuten kaikilta sotilasvirassa olevilta ja siten myös sotilaspapeilta.
Lisäksi kokemus puolustusvoimien kirkollisesta työstä ja reservinupseerin arvo ovat tarpeen, samoin kuin soveltuvin osin yllä kuvaamani seitsemän piispaehdokkaan kriteeriä.
Tärkeintä on kuitenkin luottamus valitsijoiden silmissä, kirkon ja puolustusvoimien sekä valtion ylimmässä johdossa.
Jusu jauhaa vanhaa levyä maallistumisesta ja evankelilais-luterilaisen kirkon katoamisesta. Sekularisoitumishypoteesi on aikapäiviä sitten osoitettu paikkansapitämättömäksi ja huhut kirkon kuihtumisesta lienevät vahvasti ennenaikaisia. Jälkimmäistäkin on odotettu ja pelätty ainakin viimeiset sata vuotta.
Kari-Matti,
Lienee kiistaton tosiasia, että evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä laskee noin yhden prosenttiyksikön vuodessa. Kirkollisesti vihittävien avioliittojen määrä on laskussa (paitsi samaa sukupuolta olevien parien keskuudessa) ja yhä harvempi vanhempi kastaa lapsiaan. Tässä mielessä maallistuminen on mielestäni kiistaton tosiasia.
Yhdyn Pekka Särkiön näkemyksiin siitä, että uskonnollisella vuoropuhelulla on rauhaa rakentava vaikutus. Historiaan mahtuu monta uskontojen motivoimaa konfliktia. Nykyistä taistelua terroristijärjestö ISISiä vastaan voi pitää sellaisena. Moni muistaa IRA:n väkivaltaisen toiminnan Britteinsaarilla, joka johti 1970-luvulla katolisten ja protestanttien välisiin yhteydenottoihin. Euroopassa rauhaa rakennettiin aikoinaan erottamalla uskonto ja valtio toisistaan.
En epäile sitä, etteikö puolustusvoimat tarvitsisi uskontoasiantuntijaa, mutta en pidä itsestäänselvänä, että asiantuntija tai asiantuntijat tulevat aina olemaan evankelis-luterilaisen kirkon pappeja. Mihinkään dramaattisiin tai nopeisiin muutoksiin en usko.
Kirkon jäsenmäärän lasku pitää nähdä osana jäsenyyteen perustuvien instituutioiden muutosta. Meillä korkeat jäsenmäärät ovat seurausta Ruotsin suurvaltakauden väestökirjanpidosta, joka luotiin sotaväenottoa ja verotusta varten. Usein Suomea verrataan Euroopan maihin, joissa ei ole kirkoissa (enää) paljon jäseniä. Silloin unohdetaan se, ettei kaikissa valtakirkoissa seurakunnan jäseneksi kirjoittautuminen ole koskaan ollut mikään kaikkia koskettanut asia. Siitä syystä prosenttiosuuksien laskeminen ja vertaaminen on ollut vaikeaa.
Jäseneksi liittyminen ja jäsenenä oleminen laskee kaikilla niillä aloilla, joilla se on ollut sotien jälkeen vielä merkittävää. Osuusliikkeet, puolueet, urheiluseurat, aatteelliset yhdistykset ym eivät saa enää uusia jäseniä. Ammattiliitot tuskin uskaltavat katsoa tilannetta suoraan, vaan ylläpitävät mielikuvaa joukkovoimasta.
Uskonnollinen toiminta ja osallisuus muuttavat kovaa vauhtia muotoaan. Osana kulttuurimme kehitystä.
Kiitos Teemulle kirkon jäsenkehitykseen liittyvästä pohdinnasta, jossa liität sen yhteiskunnan muutokseen. Yhteisöt ja yhteiset arvot vaihtuvat yksilöön ja yksilöllisiin arvoihin.
Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut korvaavat sen turvan, jonka perhe, suku ja kirkko tarjosivat – kunnes hyvinvointipalveluiden rajat tulevat vastaan. Perhe, suku ja kirkkokin alkavat vielä joskus olla kurssissa, niin kuin ovat olleet suurimman osan historiaa.
Kirkko onnistui poikkeuksellisellakin tavalla Suomessa pitämään herätysliikkeet sisällään, jopa valtavirtaluterilaisuudesta niinkin poikkeavan liikkeen kuin vanhoillislestadiolaisuus. Aivan viime vuosina vastakkainen tendenssi on saanut sijaa. Ensin Luther-säätiö ja Lhpk, ja sitten kaikki muut klassiseen kristinuskoon pitäytyvät tahdotaan potkia pois. Erityisesti Mäkisen aika on ollut katastrofi.
Kehityskulku on ihmeellinen. Jälkimoderni aika ei edes uskonnollisessa mielessä suosi elinikäisiä jäsenyyksiä. Uskonnollinen kenttä sirpaloituu. Ihminen saattaa elinkaarensa aikana olla monissa eri ammateissa, samoin omata jäsenyyksiä samanaikaisesti ja/tai peräkkäin eri hengellisissä viiteryhmissä. Evl kirkon tulisi ehkä jossain määrin ”virallisestikin” hyväksyä olemassa oleva tilanne eli opillinen pluralismi ja koota sateenvarjonsa alle mahdollisimman paljon vanhat ja uudet uskonnolliset yhteisöt. Parokiaalisen mallin sisällä pitäisi voida olla myös hlö seurakuntia. Ja tietysti: yleistä pappeutta painottavaan luterilaisuuteen virkapappeus on aina sopinut teologisessa mielessä hädin tuskin – ja taloudellisessa mielessä ei enää lainkaan.
Kenttäpiispa tahtoo ilmeisesti kertoa naisille, miten piispaksi päästään. Rivien välissä vihjataan, että naiset pelkäävät työtä eivätkä pätevöidy. Haluaisin tietää, mitä puuttui esimerkiksi Heli Inkisen tai Jaana Hallamaan CV:stä, kun he olivat ehdolla piispanvaaleissa.
Moni kirkon tehtävä täytetään vaalilla, ei ansiovertailun perusteella. Luottamushenkilöistä jopa 9 % ei hyväksy naisten pappeutta. Siksi naisten on vaikeampi päästä näihin tehtäviin. Lasikattoja on.
Viimeisimmässä teologisen tiedekunnan tohtoripromootiossa promovoitiin enemmän naisia kuin miehiä. Nuorempi teologisukupolvi paitsi tekee töitä, myös pätevöityy. Kirkon valta-asemissa olevat miehet voisivat miettiä tarkemmin, millaisen viestin heille (meille) lähettävät: kannustavan vai lannistavan.
Laura Pentti: tarkoitukseni ei ole lannistaa. Muistutan vain siitä, että valitsijat näyttävät arvostavan kirkon eri tasoilla hankittua kokemusta Suomen kirkon piispaksi valittavilta. Jaana Hallamaalla tätä kokemusta on vähän. Mainitsen yllä kolme naista, jotka esimerkiksi ovat toimineet pappisasessoreina. Heillä on siten kokemusta pappeina seurakunta-, hiippakunta- ja kokonaiskirkon tasolta.
Minun mielestäni piispaehdokkaiden valinnassa esimerkiksi ehdokkaan kanta samaa sukupuolta olevien avioliittoon on piispanviran hoidon näkökulmasta aika marginaalinen, eikä siis ensisijainen ehdokasasettelun peruste
Laura: ”Helsingin piispanvaalin ratkaisivat muut kuin pätevyys.” Teemu Laajasalo on toiminut mm. suuren seurakunnan kirkkoherrana, pappisasessorina ja yhtymäjohtajana. Minusta hänellä on piispan virkaan edellytettävää kokemusta ja pätevyyttä, jota myös valitsijat arvostivat.
Herrahissistä on ollut tapana puhua miesten urakehiryksen kuvaajana, esimerkiksi yrityselämässä, puolueessa tai miksei kirkossakin. Hissin kuvaan liittyy se, että nousu tapahtuu ilman kyydissä olijan omia ponnistuksia. Aikaisempina aikoina järjestelmä saattoi nostaa oikein ajattelevan ja lojaalin uusiin asemiin ilman asianomaisen omia huomattavia ponnisteluja, tutkintoja, haettavan viran kannalta merkittävää aiempaa työkokemusta tai muita objektiivisia ansioita. Mutta ei enää.
Kirkossa virkoihin pääseminen ”herrojen kesken sopimalla” ei käsittääkseni ole tätä päivää. Portaita on itse kiivettävä uusiin asemiin. Se koskee niin miehiä kuin naisiakin. Viran täyttö tai virkaylennysperusteet ovat läpinäkyviä ja objektiivisia. Kappalaisen ja kirkkoherran virantäytön hyvästä hallintomenettelystä on Kirkkohallitus julkaissut ohjeet. Tarvittaessa hallinto-oikeudet korjaavat päätöksiä, jos virantäyttö on sujunut virheellisesti.
Pekka Särkiö, kuvaat ihanteellista tilannetta. Se ei kuitenkaan ole vielä tätä päivää. Tilanne on toki parantunut huomattavasti. Silti emme ole vielä maalissa. Tasa-arvo ei ole tila, johon päästyä asiasta ei tarvitse puhua. Tasa-arvo on jatkuvaa toimintaa ja hyviä käytäntöjä, joiden kanssa on oltava hereillä. Tasa-arvon puolesta voi myös käyttää valtaansa.
Laura: on totta, ettei tasa-arvo ole vielä toteutunut kirkon johtavissa tehtävissä, jos asiaa mitataan mies-naissukupuolijakauman mukaan. Mahdollisuuksien tasa-arvo on kuitenkin jo toteutunut, koska samat tehtävät ja niihin pätevöityminen ovat yhtä lailla mahdollisia molemmille sukupuolille.
Kuten olen jo aiemmin yllä todennut, samat portaat ovat auki naisille ja miehille. Kirkkoherran virka on usein tärkeä askel polulla piispaehdokkaaksi. Naispuoliset papit haluavat tutkimuksen mukaan miespuolisia pappeja harvemmin hakea kirkkoherran virkaan, 29% (ks. Jouni Turtiaisen blogin kommenttiketju).
Kirkkoherroista on naisia n. 20%. Tasa-arvon vinoumaksikin nähdyn tilanteen muutos edellyttää myös naisten omaa aktiivisuutta hakea avoimia virkoja.
Pekka. Mukava, että olet jaksanut keskustella aktiivisesti. Myös Laura Pentille kiitos samasta syystä.
Olen siinä käsityksessä, että myös kirkko on velvollinen edistämään tasa-arvoa työelämässä. Ellei jo ole laadittu, niin on aika laatia suunnitelma, jolla havaittuihin vinoutumiin aktiivisesti puututaan myös hallintoelinten toimin. Kyse on niin tärkeästä asiasta, että sitä ei pidä jättää vain seurakuntien eikä seurakuntayhtymien tasa-arvosuunnitelmien varaan.
Kuten erillisessä blogissani (https://www.kotimaa.fi/blogit/kapituli-tasa-arvon-airut-vai-jarru/) väitän, tuomiokapituleille on ehkä yllättäen avautunut mahdollisuus toteuttaa tasa-arvoa. Lääninrovastin vaalin muuttuminen hallinnolliseksi päätökseksi saattaa luoda tasa-arvon unilukkareille uusia tilaisuuksia vaatia nopeaa muutosta nykytilaan.
Kapitulit voivat aktiivisesti vaikuttaa tasa-arvon edistymiseen myös päättäessään, ketkä kokeneista papeista nimitetään viisivuotiskaudeksi kerrallaan kollegion pappisjäsenten varajäseniksi ja missä järjestyksessä.
Tuomiokapituleiden kokoonpanossa muuten sattuu valtakunnallisesti olemaan tällä hetkellä pappisasessoreina täsmälleen yhtä monta pappisnaista kuin pappismiestäkin. Vinouma kollegioiden rakenteeseen tulee siitä, että kaikki piispat ja hiippakuntadekaanit ovat miehiä ja tuomiorovastien joukossa on vain yksi pappisnainen.
Lakimiesasessorien ja maallikkojäsenten jakauma kollegioissa on myös kunnossa koko kirkon tasolla tarkasteltuna.
Kirkon eri tasoilla hankittua kokemusta ei ole kaikilla piispoilla ollut. Ei nykyisilläkään. Esimerkiksi Helsingin piispanvaalin ratkaisivat muut tekijät kuin pätevyys.
En kommentissani puuttunut lainkaan tuohon avioliittokysymykseen, se on myös minun mielestäni marginaalinen. Olennaista tässä on se, että moni mies ei lainkaan huomaa olevansa hississä. Herrahississä. Omaa etuoikeutettua asemaa ei tunnisteta.
Tarkennan vielä, että avioliittokysymys on marginaalinen piispan viran hoitamisen kannalta. Monelta muulta kannalta se on merkittävä.
Laura Pentti :”Olennaista tässä on se, että moni mies ei lainkaan huomaa olevansa hississä. Herrahississä. Omaa etuoikeutettua asemaa ei tunnisteta.”
Olennaista on sekin, että noita ”hissejä” ohjaavat poliittiset vallankäyttäjät mm. verovarojen avulla ja samanlaiseen ”tasa-arvoiseen poliittiseen rouvahissiin” haluavat naiset tuntevat ”rikkovansa lasikattoja” kun heidät valitaan näihin tehtäviin. Lohduksi ”rouvahissiin” pyrkiville: USAn tiedustelupalvelu CIA:n johtajaksi on ensimmäisen kerran nimitetty nainen, joka lehtitietojen mukaan on johtanut CIAn vankilaa, jossa vankeja on kidutettu.
Tuula Hölttä: toki jokainen kirkossa vaikuttava nainenkin on monin tavoin etuoikeutettu. En ajattele, että ”herrahissin” rinnalla pitäisi olla ”rouvahissi”. Sen sijaan olisi tunnistettava, mitkä kaikki asiat vaikuttavat johtajavalintoihin kenttäpiispan mainitsemien kokemuksen ja pätevyyden lisäksi.
On kyse myös siitä, että seurakunta on Kristuksen ruumis. Itse kunkin jäsenen tehtävä siinä ei saisi olla sukupuolesta riippuvainen.
Laura Pentti :”On kyse myös siitä, että seurakunta on Kristuksen ruumis. Itse kunkin jäsenen tehtävä siinä ei saisi olla sukupuolesta riippuvainen.”
Oikeuttaako se rikkomaan perustuslaissa turvatun kirkkojen autonomian? Esimerkiksi ortodoksikirkon pappeus on sakramentti ja se, että papit ovat miehiä, ei ole sukupuolinen kysymys vaan apostolisen suksession looginen seuraus.
Laura: Puolustusvoimat eivät tarvinneet ketään naista pappina sodan aikana, eikä miesten puolesta tarvitse tänäkään päivänä. Mutta miten olisi sellainen tasa-arvo, että ensin olisi kolmenkymmenen vuoden ajan yli puolet varusmiehistä ja sotilashenkilökunnasta naisia. Ja sitten mietittäisiin kutsuuko joukko naispappia?
”Miten olisi sellainen tasa-arvo, että ensin olisi kolmenkymmenen vuoden ajan yli puolet varusmiehistä ja sotilashenkilökunnasta naisia. Ja sitten mietittäisiin kutsuuko joukko naispappia?” Mitä tasa-arvoa tuo muka olisi? Se on tasa-arvoa, että hakijan sukupuolella ei ole mitään merkitystä virkaan valittaessa.