Alkuvuoden raportointikiireiden ja -stressin keskellä nepalilainen ystävämme piipahtaa kylään. Hän on tullut kaupunkiin myöhään edellisenä iltana, hoitaa asioita pari päivää ja palaa sitten työpaikalleen vajaan päivän matkan päähän maaseudulle. Perhe asuu pääkaupungin liepeillä. Kaksi jo aikuistunutta poikaa opiskelee vielä. Tilanne on tuttu lukemattomille nepaliperheille: osa perheestä asuu pääkaupungissa Kathmandussa lasten koulunkäynnin ja jatko-opintojen vuoksi. Isä – tai joskus molemmat vanhemmat – on työn vuoksi kaukana kotoa eikä saa elää arkea yhdessä perheensä kanssa.
Ystävämme on niitä ihmisiä, jotka säteilevät ympärilleen hyvää tahtoa. Hänen sydämellinen naurunsa tarttuu, ystävälliset silmät tuikkivat lämpöä, koko olemus saa hyvälle mielelle. Tässä hetkessä hän tuntuu Jumalan lähettämältä enkeliltä. Oman työn paineet unohtuvat hetkeksi. Luottamus tarttuu. Yhteinen rukous kantaa.
Tämä mies tekee sitoutuneesti, päättäväisesti ja Jumalaan luottaen työtä, jonka päämääränä on heikommassa asemassa olevien palveleminen. Hän itse on lähtöisin köyhistä oloista, alakastinenkin, mutta sai aikoinaan stipendin turvin mahdollisuuden koulunkäyntiin ja opiskeluun. Nyt hän on johtavassa asemassa – nöyrän palvelijan asenteella.
”Meillä oli myös tytär”. Keskustelu on kääntynyt perheeseen. Kaksikymmentä vuotta sitten silloin 11-vuotias tyttö lähti kotiovesta hetkeksi ulos leikkimään. Sen jälkeen häntä ei enää koskaan nähty. ”Emme tiedä, mitä tapahtui.” Silmien nauru on hetkeksi sammunut ja niissä kimmeltävät kyyneleet. Päivämäärä on tarkalleen muistissa. Elettiin sisällissodan vuosia. Ihmisiä katosi, lapsiakin. Lapsia värvättiin pakolla taistelemaan. Osa kadonneista lapsista päätyi lastenkoteihin, joiden pääasiallisena tarkoituksena oli tuottaa voittoa. Ja jo ennen sitä ja sen jälkeen – ja yhä vielä – etenkin tyttöjä on myös myyty rajan taakse Intiaan. Tuhansia tarinoita, joiden ei soisi olevan totta.
Oma tyttäremme on suunnilleen saman ikäinen, nyt jo aikuinen ja onnellisesti elämässä kiinni. ”Miten ihmeessä selvisitte? Miten jaksoitte jatkaa elämässä eteenpäin?” Vastaus tulee nopeasti: ”Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin painaa pää Jumalan isänsyliin ja luottaa Häneen. Jumalalle kukaan ei ole kateissa.”
Kerta toisensa jälkeen joudun hämmästelemään täkäläisten kristittyjen uskon voimaa ja luottamuksen syvyyttä. Omassa, näennäisen turvallisessa maailmassamme olemme kadottaneet jotain tästä luottamuksen lahjasta. Luulemme olevamme itse vastuussa, hallitsevamme elämäämme. Mutta ei elämää voi hallita. Vain Jumala voi.
Omat murheet asettuvat hetkeksi oikeisiin mittasuhteisiin. Mitä siitä, jos koenkin olevani eksyksissä nykyajan tietoteknisten vaatimusten ja informaatiotulvan keskellä? En minäkään ole Jumalalta kateissa, vaikka tuntisinkin hapuilevani ja etsiväni suuntaa maailmassa, joka on muuttunut vieraaksi. Onko tämä ruudun äärellä vietetty aika ja näppäinten näpyttely oikeaa elämää? Suunnittelu, seuranta, raportointi, riskien arviointi, tilastot… Kaikki ne ovat varmasti hyviä asioita. Mutta onko hyvästä rengistä tullut huono isäntä? Vanhassa sanonnassa puhutaan kyllä tulesta, mutta kulovalkean tavoin tämäkin ilmiö on levinnyt; terveydenhuoltoon, kirkkoon, järjestötoimintaan, lähetys- ja kehitysyhteistyöhön… Varmaan kaikkialle muuallekin, mutta nämä ovat minulle tutuimpia. On kuin etsisin itseäni ja muita jostain tämän informaatioähkyn syövereistä. Kaipaan vastapainoksi aitoa kohtaamista, läsnäoloa, toisen ihmisen näkemistä ja nähdyksi tulemista. Ja aikaa sille kaikelle.
Tässä vierailussa kaikki on hyvin. Olemme totta toisillemme. Jumalakin on totta ja aivan lähellä. Eikä kukaan ole Häneltä hukassa, ei niin kateissa, ettei Hän tietäisi.
Aavistan jälleen kerran, että olemme täällä, kauaksi lähetettyinä, myös tämän vuoksi: jotta Jumala saisi muistuttaa meitä siitä, ettei elämää voi hallita. On tehtävä oma osuutensa, kannettava vastuunsa. Mutta on myös yksinkertaisesti vain luotettava ja heittäydyttävä Jumalan varaan. Mekin tarvitsemme pään painamista Hänen syliinsä, tallella ja turvassa olemisen kokemusta, joka ei ole kiinni ulkonaisista olosuhteista ja tapahtumista, vaan luottamuksesta.
Elina Lind
kirkollisen työn koordinaattori, Nepal
Kuvan tyttö, Shristi, ei liity tarinaan muuten kuin että hän on suunnilleen saman ikäinen kuin ystävämme tytär katoamisensa päivänä kauan sitten – ja että hän on uutta sukupolvea, jolle navigointi informaatioteknologian viidakossa on alusta asti vaivatonta ja hauskaa, innostava löytöretki uusiin kiehtoviin maailmoihin.