Sisällissota, Holokausti ja elokuvan teho

Tammisunnuntaista Auschwitziin

Nyt on historiallinen viikonloppu. Pohdin kolmea asiaa. Tapahtumia, tulkintaa ja elokuvaa. Sekoitan mieliänne ottamalla aiheeksi kaksi toisistaan irrallista tapahtumaa, joissa tosin on keskinäiset yhtymäkohtansa. Toinen on Suomen sisällissota 1918 ja toinen Auschwitzin keskitysleirikompleksin vapauttaminen 27.1. 1945.

Väinö Linna ja Suomen sisällissota

Aika tarkasti sata vuotta sitten Suomessa ryöpsähti sisällissota pahimmilleen käyntiin. Kahakointia oli ollut jo aiemminkin  esimerkiksi Karjalassa ja Kymenlaaksossa, mutta kahdesta eri puolilla tapahtuneesta lähtölaukauksesta on tämän sodan yleensä laskettu alkaneen.

Toinen on tammisunnuntain traditio. Toinen on punaisen lyhdyn nostaminen Helsingin työväentalon torniin merkiksi vallankumouksen alkamisesta.

Tammisunnuntaina alkoi vapaussota. Tarkemmin sanottuna edellisenä yönä 27.-28.1.1918. Eteläpohjalaiset suojeluskuntalaiset alkoivat riisua venäläisiä varuskuntia aseista. Tästä alkoi traditio, joka kutsuu sotaa vapaussodaksi ja pitää sitä sellaisena. Vapauttamisesta siinä tietenkin oli kysymyskin. Eri asia sitten, olisiko siihen tarvittu sotaa ja sopiiko termi ihan koko sodalle. Puhuttaessa vapaussodasta jää taka-alalle se, että vastapuolena oli pääasiassa suomalaisia punaisia ja että venäläisiä upseereja osallistui sotaan valkoistenkin puolella. Puhumattakaan siitä, että venäläisten joukkojen kotiuttaminen oli jo käynnissä, ja sotaväsymyksen painamat sotilaat luovuttivat aseitaan vapaaehtoisesti ja myivät niitä lähes kenelle tahansa.

Samaan aikaan etelässä puhjennut vallankumous muodosti pian rintamalinjan maan halki. Pohjanmaan ja Savon miehet lähtivät normalisoimaan syntynyttä tilannetta. Vastaan ei tullutkaan venäjää puhuvia sotilaita, vaan tamperelaisia ja turkulaisia kapinallisia. Joukossa oli tosin venäläisiä punakaartiin liittyneitä sotilaita, mutta lopulta aika vähän.

Vallankumous Helsingissä

Helsingin Siltasaaressa alkoi vallankumous 26.1.1918 klo 23. Seuraavana päivänä punakaarti miehitti pääkaupungin keskeiset kohteet ja valta sillä oli viimeistään sunnuntaiaamuna 28.1. Maan hallituksen eli senaatin jäsenistä kuusi onnistui pakenemaan pohjoiseen ja osa kätkeytyi Helsinkiin odottamaan punaisen vallan kukistumista. Kumoukselliselle puolelle ilmaantuivat nopeasti hallintoelimet, kuten kansanvaltuuskunta, ja se julkaisi oman valtiosääntönsä. Punaisilla oli pyrkimys muodostaa järjestäytynyt yhteiskunta ja tulla tasavertaiseksi vastapariksi valkoisen Suomen senaatille. Vaikka oli vallankumous, valta järjestäytyi nopeasti. Kumousta tukivat terroriteot eri puolilla maata. Omaisuutta takavarikoitiin, vanhan vallan edustajia nöyryytettiin ja tapettiin.

Punaisella puolella sotaa kutsuttiin vallankumoukseksi. Sittemmin nimitys on jäänyt taka-alalle ja sen ovat korvanneet ainakin termit kansalaissota ja luokkasota. Jälkeenpäin vallankumous onkin kiusallinen sana, koska se kertoo kumouksen kohdistuneen lailliseen valtaan. Kumous kohdistui Vaasassa hallinnutta senaattia kohtaan ja paikallisesti kuntien hallintoa ja jossain määrin myös seurakuntia kohtaan. Syitä on puitu perusteellisesti. Teollisuustyöväestön asema ja asumisolot kasvavissa kaupungeissa, elintarvikepula, köyhien ja syrjäytyneiden kurjuus. Puhumattakaan agitaatiosta, sotaan yllyttämisestä ja suoranaisesta käskyttämisestä. Vihapuheesta tuli vihan tekoja.

Sisällissota ei kestänyt kauan. Sen tulkitseminen on ollut sen sijaan pitkäkestoinen prosessi itsenäisen Suomen identiteetin muodostamisessa. Satavuotismuisto tuskin pistää pistettä sodasta kiistelemiselle, vaan päinvastoin avaa padot niin tunnevaltaisille kuin tunneköyhillekin esiintuloille. Voittaneen osapuolen satavuotinen krapula alkoi armottomuudesta hävinneitä kohtaan, jonka ilmauksia olivat pikaiset kenttäoikeudenkäynnit, kosto, teloitukset ja vankileirit.

Näiden tunnemyrskyjen alta jää usein huomaamatta yhteiskunnan kyky uusiutua ja demokratian itsepuolustus. Kahdeksan vuotta sodan jälkeen sosialidemokraatti Väinö Tanner muodosti hallituksen. Siitä kymmenen vuoden päästä syntyi punamultahallitus, jossa sodan rintamalinja ylitettiin ylimmällä ja virallisella tasolla.

Suurempi kuvio

Niin punaisten kuin valkoistenkin vaikuttimien pohtiminen on nyhertämistä, jossa kokonaiskuva jää näkemättä. Suomen sisällissota oli lopulta vain yksi näytös ensimmäisen maailmansodan isolla näyttämöllä. Samaa sotaa käytiin Venäjällä. Samat osapuolet ja värit. Neuvostovallan vakiintuminen vaati viisi vuotta.

Itäisen ja keskisen Euroopan suurvallat olivat Saksa ja Venäjä, joissa molemmissa keisarivalta romahti.

Suomen rintaman muodostivat saksalaiset ja venäläiset. Kun Saksa ja Venäjä solmivat aselevon Brest-Litovskin rauhassa, loppui pian sota Suomessakin. Suuri kuvio vaikutti vielä enemmän sisällissodan alkuun. Vallankumous ei alkanut Siltasaaressa, vaan Pietarissa. Sota ei päättynyt Helsingin ja Viipurin valtauksiin, vaan viimeisten valkoisten joukkojen kukistumiseen Siperiassa syksyllä 1922. Ennen sitä ulottui vallankumous Saksaankin, jossa keisarikunta vaihtui tasavallaksi.

Täällä Pohjantähden alla

Suomalaisten käsityksen sisällissodasta ovat muodostaneet kirjailija Väinö Linna ja elokuvaohjaaja Edvin Laine. Hienoja taiteilijoita ja kansan syvien tuntojen taitavia tulkkeja. Onneksi he eivät tehneet yhdessä isompaa vahinkoa historiantajullemme.

Väinö Linna kuvasi yhden torpparisuvun vaiheita. Hänen kynästään lähtivät Täällä Pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas. Edvin Laine ikuisti molemmat filmille ja aloitti molempiin romaaneihin olennaisesti kuuluvan uusiutuvan elokuvatradition. Vaikka Linna itse oli tamperelainen tehdastyöläinen, ei teollistumisen sosiaaliset ongelmat ja työväenliikkeen kapinallisuus näy hänen romaanissaan. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole. Ei Linnalla ollut velvollisuutta kirjoittaa historiaa ja romaanin laatiminenkin oli ihan vapaaehtoista. On luontevaa kirjoittaa taustastaan ja oman lapsuutensa maisemista. Niin teki Kalle Päätalo, Mikael Niemi, Pentti Haanpää ja Sofi Oksanen. Niin minäkin tekisin, jos olisin kirjailija. Kirjoittaisin 1960-luvun Oulusta, Virroista ja 1970-luvun Raahesta.

Rauha Linnalle, emme siis nyt kaipaa syyllistä. (Emme edes Lahtista ja konekivääriä.)  Syytä ilmeisempi on seuraus. Elokuvaa katsellut ja romaania lukenut sukupolvi otti opikseen, mistä sodassa oli kysymys. Linnan ja Laineen tulkinnassa ei näy yleiseurooppalainen suursota eikä tammisunnuntai tai työväentalon lyhty. Agitaatio on siivoa ja vain paronin murha viittaa punaiseen terroriin. Sodan syy on siinä Laurilan torpan häätö, joka sinänsä mukailee tositapahtumia Laukon kartanosta Vesilahdella.

Sisällissodan aikoihin maareformi eli torpparilaki oli hyväksytty eduskunnassa ja koko torppainstituutio alkoi olla aikansa elänyt. Se ei palvellut maaseudun taloutta eikä vastannut kenenkään etua. Maassa oli 55 000 torpparia, joista 24 kuoli sisällissodassa. Torppareita oli tasaisesti niin punaisella kuin valkoisella puolella. Maaseudulla torpparit eivät kuuluneet alimpiin sosiaalisiin kerrostumisiin vaan olivat tilallisista heti seuraava luokka. Pian heistä tulikin itsenäisiä maanviljelijöitä. Maalla oli monta huonommassa asemassa ollutta ryhmää, mutta heistäkään ei vallankumous lähtenyt liikkeelle, vaan kaupungeista. Varsinkin Pietarista, jossa oli suuri suomalaisten työläisten luokka. Linna kirjoitti torppareista, koska se oli hänen omien juuriensa kannalta kiinnostavaa. Samalla kokonainen sukupolvi oppi väärän kuvan sisällissodasta.

Hannah Arendt ja holokausti

Hannah Arendt (1906-1975) on kirjoittanut kuuluisan pamfletin Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Arendt oli saksanjuutalainen filosofi, joka lähti maanpakoon Tsekkoslovakian ja Geneven kautta Pariisiin vuonna 1937. Pian Ranska ei ollut hänelle enää turvallinen maa, ja hän pääsi muuttamaan Yhdysvaltoihin 1941 ja työskenteli siellä lukuisissa merkittävissä yliopistoissa. Arendt on tarkkasilmäinen aikakautemme tulkki, olipa hänen kanssaan sitten poliittisesti samaa mieltä tahi ei.

Arendt seurasi Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemissa 1961 journalistin statuksella. Eichmann oli natsiupseeri, joka vastasi juutalaisten joukkotuhon logistiikasta. Insinöörin laskutikkua käyttäen hän mahdollisti kuoleman miljoonille eurooppalaisille, joilla oli juutalainen suvunperintö, kulttuuri ja uskonto. Tai jotain niistä. Arendtin kirjallisena tuotoksena syntyi kuuluisa raportti. Sen pääajatus oli, että Adolf Eichmann oli tavallinen virkamies, joka sortui historiassa vertaansa vailla oleviin hirvittäviin tekoihin ihan vaan seuraamalla virkaansa kuulunutta ohjeistusta. Ideaa on kehitelty pitemmälle elokuvissa ja tv-sarjoissa kuvaamalla korkea-arvoisia SS-upseereja herttaisiksi perheenisiksi, joilla on flyygeli vireessä ja lasten kasvot pestyinä ja hiukset kammattuna perheen yhteisillä aterioilla.

Elokuvan teho

Äskettäin Ylen Teemalla uusitussa Wannseen 1942 kokousta esittäneessä elokuvassa Conspiracy, (USA, Britannia 2001) natsit olivat juuri tuollaisia sivistyneitä herrasmiehiä, jotka laativat suunnitelmia liian tehottoman juutalaisvainon kasvattamista kuoleman suurteollisuudeksi. Suomessa tätä samaa näkökulmaa on edustanut omaperäisesti Juice Leskisen kappale Osapäivänatsi LP-levyllä Keskitysleirin ruokavalio (1976).

Minulla ei ole kompetenssia arvioida, onko kuva oikea. En vastusta sitä. Se on lyönyt itsensä läpi ja sitä on käytetty paljon arvioitaessa pahuuden olemusta. Arendtia on myös kritisoitu asettamalla kyseenalaiseksi, kuinka tarkasti hän itse asiassa seurasi Eichmannin oikeudenkäyntiä ja kuinka paljon hänen tulkintansa oli jo valmiina kymmenen vuotta aiemmin julkaistussa teoksessa Totalitarismin synty (1951). Molemmat ovat tietysti mahdollisia yhdessäkin.

Olipa kuva oikea tai, ei, minua kiinnostaakin enemmän se vaikutus, jonka yksi näkökulma voi saada, kun se on uskottava ja kun se tarjontaan tajuntaamme fiktion avulla. Mielestäni olennaista on havaita se, kuinka herkästi fiktiivisen elokuvan vahvistama näkökulma johonkin aiheeseen muuttuu mielissämme dokumentiksi. Samaa konseptia sovelsivat ne oikeat natsitkin. Elokuva oli Goebbelsin työkaluista parhaimpia. Kuva ja musiikki, draaman kaari. Kolahtaa jakeluun paljon paremmin kuin kuivat esitelmät.

Sotien opetus?

On hyvin mielenkiintoista, tullaanko sisällissodan muistovuonna esittämään mitään uutta. Joku haluaa syyllistää oman aikamme porvareita nostamalla esiin vankileirien julmuuden ja valkoisen osapuolen kostonvimman. Toinen taas spekuloi, mitä olisi tapahtunut, jos punainen vallankumous olisi voittanut ja hän sytyttää vapaussodan muistomerkille paljon puhuvan kynttilän. Nykyajan kirkkoa syyllistetään silloisen arkkipiispa Johanssonin kiivaista lausumista. Poliitikot puuttuvat merkkivuoden teemaan muistuttamalla kansan kahtiajaon vaaroista. Sosiaalisessa mediassa kirjoitetaan omien isovanhempien kokemuksista ja suvussa periytyneistä tarinoista. Kokemusasiantuntijuutta aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.

Kamala sota ja kamalat seuraukset!. Miksi piti rynnätä surmaamaan luokkavihollisia? Miksi piti teloittaa niin paljon hävinneitä? Eikö laillinen valta kyennyt vain riisumaan heitä aseista ja valvomaan rauhaa ja järjestystä.

Miksi kokonainen sukupolvi ja kansakunta hurahti rotuoppeihin – eli hölynpölyyn – perustuvaan vihaan? Tutkijat ovat kyllä tuoneet hyvin esiin sen, että aluksi 1930-luvulla suurin osa kunnon ihmisistä koki idullaan olleen juutalaisvainon vastenmieliseksi ilmiöksi. Mutta ilman natsien hurmannutta kymmeniin ja satoihin tuhansiin kohonnutta kansanpaljoutta ei joukkotuho olisi ollut mahdollinen. Saksassa, Puolassa, Baltiassa, Ranskassa.

Perisynnin olemukseen kuuluu luterilaisen uskonkäsityksen mukaan periturmelus. Järki, tunne ja tahto ovat kaikki turmeltuneita eli pilaantuneita.

Vihan retoriikka on aina samanlaista. Siitä ei selviä vain osoittamalla sormella: katso täällä tai tuolla se on. Vihan valtakunta on sisäisesti meissä.

Olen käynyt vain kerran keskitysleirissä. Se oli Dachau Etelä-Saksassa, ei ollenkaan pahin paikka. Kaikkein puhuttelevin näkymä siellä oli eräälle seinälle nostettu taulu, jossa oli keskitysleirijärjestelmän logistiikkakaavio. Valtava verkosto. Sen palveluksessa on täytynyt olla tuhatlukuinen joukko saksalaisia, puolalaisia, baltteja, ukrainalaisia. Kenties jossain on ollut joku suomalainenkin. Holokausti ei ollut vain pienen piirin hirveä salaisuus, vaan teollinen koneisto, jossa palveli tuhansia ihmisiä, jotka tekivät työnsä ja pitivät salaisuutensa.

Jeesus Nasaretilainen muutosten paineessa

Toisen maailmansodan jälkeen muuttui narratiivi Jeesuksesta. Aiempi hierarkian, valistuksen ja patriarkaalisuuden mukainen Jeesus-kuva teki nopeasti tilaa sosiaalipoliittiselle Jeesukselle. Kun aiempi Jeesus-julistus oli tukenut kansansivistystyötä ja korostanut yksilöiden pyrkimistä siveellisyyteen, ohjasi uusi tulkinta syrjäytymisen ehkäisyyn. Uusi kertomus Jeesuksesta opetti, että Hän hakeutui yhteiskunnan hyljeksimien joukkoon. Se on ihan hyvä tulkinta ja kannatettava ajatus, mutta ei perustu evankeliumeihin sen parempi kuin edellisten sukupolvien kansansivistäjä.

Evankeliumeissa kerrotaan, että Jeesus paransi luokseen tuotuja sairaita ja muutaman kerran ruokki nälkäiset, mutta ei Hän erityisesti hakeutunut spitaalisten luo.

Tämä taas ei tarkoita sitä, että yhteiskunnan rakenteiden korjaaminen ja heikoimmista huolehtiminen muutenkin kuin hyväntekeväisyydellä ei olisi kristillistä. Kyllä se on ja muutenkin suositeltavaa. Kyse on enemmän siitä, onko julistamamme Jeesus tosi vai omien intentioittemme kyllästämä. Jos kuva Jeesuksesta on hyvä, pitäisikö sen olla myös tosi?

Pitäytyminen evankeliumeihin ei poista tulkinnan osuutta. Pier Paolo Pasolinin elokuvassa Il vangelo secondo Matteo (1964) seurataan sanatarkasti Matteuksen evankeliumin tekstiä siihen mitään lisäämättä, mutta silti se edusti uutta tulkintaa ja muokkasi oman sukupolvensa kuvaa Nasaretilaisesta.

Sisällissodan viha on jotain muuta kuin pelkkää maareformia ja työväenliikkeen vaatimuksia. Koston henki puhuu muustakin kuin järjestyksen saattamisesta maakuntiin. Holokausti ei ole vain aatevirtaus, joka pyrkii uudelleen esiin. Jeesuksen valtakunta on muutakin kuin köyhälistöromantiikkaa. Asiat ovat tosia ja mustat vedet syviä.,