Ukraina, Suomi ja EU

Kremlissä juhlitaan. Venäjän painostus mursi Ukrainan vallanpitäjien vastarinnan. EU-vapaakauppasopimus jäädytettiin, Ukraina luisuu taas kohti Venäjää. EU:n komissio ei osannut lukea ajan merkkejä, vaan se yllätettiin housut kintuissa.

Armenia taipui Venäjän jyrän edessä jo ennen Ukrainaa. Vain pienet Moldova ja Georgia uskaltavat enää yhtään vilkuilla länteen, nekin epäröiden. Nouseeko Neuvostoliitto haudastaan? On tunnettua, että Venäjä ei ota Ukrainan itsenäisyyttä vakavasti, vaan uskoo ”rajamaan” palaavan Kremlin komentoon ennemmin tai myöhemmin.

Väitän, että Ukrainan tapahtumat ovat vakava käänne Suomenkin kansainvälisessä asemassa. Miksi näin, eihän se meille kuulu, käykö Ukraina kauppansa itään vai länteen? Eipä siinä mitään, lukuun ottamatta sitä pientä harmitusta, että olisihan sopimus toki tiennyt 45 miljoonaa uutta mahdollista asiakasta Euroopan sisämarkkinoilla toimiville suomalaisillekin yrityksille!

Ukrainan kriisi on näpäys kaikille, jotka uskottelevat pienten maiden voivan pärjätä yksin. Ja jos 45-miljoonainen Ukraina joutuu Venäjän painostamana luopumaan valmiiksi neuvotellusta, elintärkeästä sopimuksesta, mitä mahdollisuuksia sitten olisi pikkumaalla yksinään? Me olemme turvassa EU-maiden vahvassa kerhossa, emme enää ajopuu virtojen pyörteessä. Mutta liikkeellä on niitäkin voimia, jotka soisivat meidänkin palaavan sellaiseksi!

Tärkeintä on, että Ukrainan Eurooppa-integraatio edistää muitakin kuin kaupallisia arvoja. Monet ukrainalaiset toivovat Euroopalta sitä, mistä eurooppalaisuudessa oikeasti on kyse, vapautta. Vapautta korruptiosta, vapautta vaalivilpistä, vapautta Neuvostoliiton vääristyneen arvomaailman rippeistä. Mielenosoitusten kärjessä ovat nuoret. He ymmärtävät arvostaa Eurooppaa, josta me rikkaammat ja hemmotellummat nyt niin mieluusti purnaamme. Kyltymättömyydellä ei ole rajoja.

Meillä Euroopan tähtilippua pidetään yhä vain EU:n ja sen byrokratian tunnuksena. Kiovan kaduilla se liehuu oikeassa merkityksessään: kaikille eurooppalaisille, ei vain 28 EU-maalle kuuluvana vapauden symbolina.

Ehkä nuorten ukrainalaisten haaveet ovat epärealistisia? Alamaisesta ei muututa kansalaiseksi yhdessä yössä. Nämä kehityskulut eivät ole nopeita eivätkä helppoja: Etelä-Euroopan maiden kuntoutuminen diktatuurivuosista on vielä kesken. Vie aikansa, ennen kuin valtio otetaan niin omaksi, että siihen oikeasti luotetaan ja että sille maksetaan verot ajallaan, saati sitten että luodaan hyvinvointia, jota jakaa edelleen. Tämän me tiedämme omasta kokemuksesta. Me voimme olla ja pysyä realisteina mutta silti ihailla muualla toisten rohkeutta. Ainakaan me emme saa kyynisesti tuomita ukrainalaisia. Varsinaisesta EU-jäsenyydestähän ei ole pitkään aikaan kysymys, sen ukrainalaiset itsekin tajuavat.

Yllätykseksemme Suomessakin löytyy pieniä ääriryhmiä, jotka haluaisivat liittää meidät Putinin uuteen imperiumiin, rakenteilla olevaan ”Euraasian liittoon”. Tämäkö on se vaihtoehto, jota muutkin EU:n vastustajat ja EU:n skeptikot mielessään hautovat, mutta eivät uskalla vielä sanoa ääneen? Ei kai nyt sentään?

Meillä on aina oltava ystävälliset suhteet Venäjään. Niin myös Ukrainalla. Itä-länsi -konflikti Suomen lähialueilla – mihin Ukrainankin luen – olisi kohtalokas. Mutta sotiemme veteraanit ovat lunastaneet meille oikeuden kuulua läntisten demokratioiden joukkoon. Siitä me pidämme kiinni. EU ei ole itsetarkoitus, vaan väline turvata Suomen itsenäisyys ja Euroopan rauha.

Eurooppa on enemmän kuin EU ja sen kompuroiva komissio. Eurooppa jaksaa yhä innostaa nuoria barrikadeille!  Slava Ukraini!