Kirkolliseen keskusteluun osallistujat voidaan jakaa kahteen joukkoon. Niihin, jotka polttavat siltoja ja niihin jotka yrittävät rakentaa niitä. Arvatkaa, kumpia on enemmän? Pyromaaneja, tietty.
Sillanrakentajan osa ei ole helppo eikä kadehdittava. Kunnioitusta se silti herättää.
Käsittääkseni sillanrakentajiksi sekä synnytään että kasvetaan. Toiset meistä ovat sovittelijoita jo pienestä pitäen, heistä on tärkeää, että kanssaihmiset ymmärtävät toisiaan ja osaavat puhua niin, että jokainen tulee kuulluksi.
Sillanpolttajat ovat myös riidankylväjiä. He polttavat sekä omia siltojaan että mieluusti myös sillan muitten alta.
Mistä löytää sillanrakentajia? Uskon, että parhaat sillanrakentajat tulevat konservatiivien leiristä. Heillä on hallussaan kieli, jota myös äkkiväärät veljet ja sisaret kuuntelevat. Kirkon kokonaisuuden ymmärtävät konservatiivit saattavat osata asettaa sanansa niin, että heidän ympärilleen muodostuu rauhan tila, jossa erilaiset mielipiteet voivat kohdata. Omalla esimerkillään ja lausunnoillaan he rakentavat yhteistä tulevaisuutta.
Kirjoitin Kotimaahan (3.10.) ”pakinan”, joka alkoi näin:
Palvelukseen halutaan: Sillanrakentaja. Oletko sinä henkilö, joka rakastaa kirkkoa ja osaa rakentaa siltoja kirkollisen keskustelun ääripäiden välille? Silloin saatat olla etsimämme sillanrakentaja.
Toimeen valittavalta edellytetään erilaisuuden sietokykyä, maltillisuutta ja positiivista mielenlaatua. Lällyt älkööt vaivautuko, sillä vaatimuksiin kuuluu myös näkemyksellisyys, kyky esittää asiansa selkeästi ja ymmärrettävästi sekä ylimaallinen sitkeys.
Sain äsken suoraa palautetta kirjoituksesta: ”Kysymys: Luulitko olevasi hauska #Palvelukseen halutaan kirjoituksella? Et ollut.:)”
Niinpä, palautteen lähettäjä saattaa olla huumorin suhteen oikeassa, mutta tarkoitukseni oli vilpitön. Lisäksi hän laittoi kaksi linkkiä sivustolle, joissa kerrotaan profetioista, että Jeesus tulee välittömästi ja poimii mukaan morsiamensa.
Sorry vaan, linkin lähettäjästä tuskin on sillanrakentajaksi.
+
Sain toisenkin palautteen (hieman eri asiasta tosin), jossa kirjoittaja oli pahemman kerran polttanut kristilliset pyhähousunsa ja alkanut sanoa itseään irti kirkollisesta mediasta. Ymmärrän tunteen.
Siltoja rakennetaan vain jos pää pysyy kylmänä, vaikka jokainen puron ylitse taittunut oljenkorsikin olisi liekeissä.
P.S. Alussa hahmoteltu kahtiajako on puutteellinen: suurin osa porukasta katselee rannalla.
Minulla ei ole aihetta moittia nykyisiä piispoja. Pohdin ajatusta, jossa jokainen opillisesti omaperäinen ryhmä saisi valita oman piispansa hiippakunnallisten jatkoksi. Siitä taitaisi kehittyä todella hankala piispainkokous! Kukahan paimenia paimentaisi?
Minusta herätysliikkeillä ja muilla vastaavilla kuppilunnilla voisi hyvin olla omat piispansa. Onhan meillä Porvoon hiippakunta, jossa määrittelevänä tekijänä on alueen sijasta kieli. Samaan tapaan voisi olla piispat, hiippakunnat ja seurakunnat kaanaankielen eri murteita puhuville.
Juha Kajander. Kuka sitten meitä tavallisia herätysliikkeisiin kuulumattomia kristittyjä johtaisi, jos vain kuppikunnilla olisi piispat. Vai heitetäänkö meidät pellolle?
Tämä on nyt semmosta lekkeröintiä, että voi sanoa: Kyllä kai yksi piispa sit. olisi mahdollinen
Osmo: Täytyyhän myös kaanaan kirjakielen puhujilla olla piispansa.
”Onko sinulla parempi neuvo?” Lähetyshiippakuntahan voisi neuvotella liittymisestä Inkerin kirkon ulkomaiseksi hiippakunnaksi. Silloin siitä tulisi osa Suomen kirkon rakasta sisarkirkkoa erilaisine yhteystyökuvioineen.
En ole kovin syvällisesti paneutunut tähän probleemiin piispasta.
Herätysliikkeiden tutkijana mieleeni nousee kysymys:
Olisiko tilanne ollut toinen ja millä tavalla,
jos ja jos piispan sijasta olisi puhuttu
pääsihteeristä, puheenjohtajasta tai presidentistä?
Sanokaa viisaat!!!
Kun katson muutamia herätysliikkeitä, käytetään niissä koko vahvasti ”piispallista” kaitsentaa ja valtaa omiin saarnaajiin.
Uskallan sanoa: kovempaa kuin tuomiokapituleissa.
”Olisiko tilanne ollut toinen ja millä tavalla, jos ja jos piispan sijasta olisi puhuttu pääsihteeristä, puheenjohtajasta tai presidentistä?” Piispaksi vihkiminen lienee merkki apostolisen seuraannon arvostamisesta. Piispaa pidettäneen enemmän Jumalan itsensä työhönsä asettamana kuin vaikkapa pääsihteeriä. Samalla tullaan loukanneeksi kirkon virkajärjestystä. Tätä voisi verrata siihen, että maanpuolustusjärjestö nimittäisi toiminnanjohtajaansa esimerkiksi everstiksi riippumatta henkilön puolustusvoimissa saamasta arvosta.