Eksistentiaalisesta ahdistuksesta armolliseen kuolemaan

Nuorena pappina jouduin kerran siunaamaan Sigmund Freudin. Tai ainakin ihan samannäköisen psykoanalyytikon. Silloisella iällä ja järjellä varustettuna koin tehtävän hyvin haasteellisena, suorastaan jopa ylivoimaisen vaikeana. Kai siinä oli havaittavissa jonkinlaisia psykologisia estoja ja komplekseja.

Oli pakko tsempata. En ole koskaan ennen tuota keissiä enkä milloinkaan sen jälkeenkään joutunut siunauspuheessa turvautumaan eksistentiaaliteologi Paul Tillichiin ja hänen määritelmäänsä eksistentiaalisesta ahdistuksesta:

”Ahdistus on äärellisen tiedostamista. Ihminen on aina, tietäen tai tietämättään, ahdistunut siksi, että hänen on kuoltava. Ei-oleminen on joka hetki läsnä hänen olemassaolossaan. Olemassaolon epävarmuus uhkaa häntä joka puolelta. Kärsimys, onnettomuudet, sairaus, yhteyden katkeaminen luontoon ja ihmisiin, yksinäisyys, turvattomuus, heikkous ja erehtyminen ovat aina lähellä. Lopulta kuoleman pelko muuttuu kuoleman todellisuudeksi. Kaikki tämä ihmisen on kestettävä ja hän jaksaa vain jumalallisen voiman avulla, joka on voittanut ei-olemisen ikuisiksi ajoiksi.”

Toivoin, että tämä omasta mielestäni hieno siteeraus olisi tehnyt vaikutuksen arvovaltaiseen kuulijakuntaan, mutta kun nyt eläkeläisenä pysähdyn pohtimaan asiaa uudelleen, niin en mitenkään voi välttää alitajuista hämmennystä, joka kertoo minulle, että ehkä kuulijakunta oli tuolloin vain kiusaantunut tai ainakin huvittunut nuoren papinplantun briljeerausyrityksestä.

Muistotilaisuudessa meinasin saada sätkyn. Omaiset eivät pyytäneetkään minua omaan pöytäänsä istumaan vaan leski istutti  minut vainajan työtovereitten pöytään. Pöydässä istui tutun näköistä porukkaa: Jokaisen daamin vieressä istui Sigmund Freud, kaikkiaan 12 kappaletta kuuluisia pyöreitä silmälaseja ja pukinpartoja.

Minut oli heitetty leijonien eteen! Mistä ihmeestä minä tällaisen kallonkutistajajengin kanssa oikein puhun? Taas pitää varmasti yrittää puhua suulla suuremmalla. Kokeilin kepillä jäätä: Tekisiköhän suuresti arvostamani teologi ja eetikko Martti Lindqvist näihin mitään vaikutusta?

Alle aikayksikön jouduin toteamaan, että ei! Suvaitsivat Freudit ylimielisesti hymähtää pappiparalle. Sitten he pyytämättä ja yllättäen siinä pöydän ääressä ihan miehissä analysoivat Lindqvistin niin maan perusteellisesti, ettei hänestä jäänyt kuin luut leijonain luolan suulle. Hotkaisivat noin vain kollektiiviseen kitaansa hyvän miehen, kertoivat, mikä miehessä heidän mielestään oli vikana. Onneksi olen autuaasti unohtanut kyseiset sepustukset.

Tuon kokemuksen jälkeen päätin kätkeytyä vaitiolovelvollisuuteni taakse enkä puhunut Freud-imitaattoreille enää mitään. Mykkänä kuin kala näykin vain ruokaani.

Äkkiä paikalla olleista Sigmundeista suurikokoisin ja iäkkäin (muuta eroa heillä ei ollutkaan kuin koko ja ikä) nousi pystyyn, kaivoi povitaskustaan puoli tusinaa aanelosta, rykäisi ja valmistautui puhumaan.

Ajattelin, että OK, mielenkiintoista kuulla, millaisia muistoja työtoveri kertoo analyytikkokollegastaan. Ei hän kuitenkaan muistelemaan ryhtynyt vaan otti ja  analysoi työtoverinsa siihen paikkaan. Kun yleensä muistopuheissa pyritään pitäytymään myönteisissä asioissa, niin tässä analyysissa vuodatettiin armotta ilmoille vainajan raadollinenkin puoli.

Myös Lindqvistin raatelu oli mielestäni brutaalia. En ollut siihen valmistautunut ollenkaan. Siksi jätin kertomatta pöytäseurueelleni esimerkiksi Lindqvistin armo-käsityksestä. Mutta nyt tahdon kertoa siitä lukijoille, sillä aihe on tärkeä meille kaikille, joiden osana on kuolla kerran:

Lindqvistin teologisessa ajattelussa Yksin armosta-teema on keskeinen. Jumalan ja ihmisen välinen kysymys on armo- ja luottamuskysymys. Jumala rakastaa, armahtaa ja auttaa. Ihmisen tehtävä on uskoa se ja luottaa.

Lindqvistin mukaan koko elämä on armoa, joka on syntynyt Jumalan rakkaudesta ja pysyy voimassa sen varassa. Kun elämä kerran loppuu, armo jää silloinkin jäljelle. Pohjimmiltaan armo onkin paradoksi: Armon ansiosta arvoton tulee merkitykselliseksi ja kuolema syntymäksi.

Armoa on niin ikään myös se, ettei kenenkään tarvitse elää ikuisesti. Katoavaisuudessa itsessään on jotakin hyvin armollista.  Kenenkään ei tarvitse olla ikuinen. Kenenkään ei ole pakko pysähtyä muuttumattomuuteen, vaan saa olla matkalla. Nekin elämänosaset, joiden merkitystä ei ennen ymmärtänyt, asettuvat näköalan muuttuessa ja laajentuessa kohdalleen. Aika ei vain kulu, se myös täyttyy.

Lindqvist ajattelee, että armo jää käsittämättömäksi, ellei ymmärretä sitä, mitä on elämä ilman sitä eli Jumalan läsnäoloa. Silloin paljastuu, että armo on ihmisen ainut todellinen mahdollisuus. Armo voi toteutua vain siellä, missä ihminen on luopumisen pakon edessä, sillä luopuminen on antautumista sen varaan, mitä ei voi ymmärtää eikä hallita.

Luopuminen ei kuitenkaan ole luovuttamista. Rakkaudessa ja kuolemassa luopumisen kuva on kirkkaimmillaan, koska molemmat ovat oman haavoittuvuutensa lahjoittamista toiselle siinä luottamuksessa, että tulee vastaanotetuksi eikä tuhotuksi.

Lindqvist näkee elämän ja kuoleman  hyvin samannäköisinä. Kuolemassaan ihminen pelkää sitä mitä elämässäänkin. Jos toivoo elämässään uusia asioita, muutoksia ja ratkaisuja, on paras ryhtyä niihin tänään. Kuolema on kiusallisen tarkka peili, jonka kautta näkee selvemmin, mitä tänään tarvitsisi elämässään eniten.

Mitä sinun peilissäsi mahtaa tänään näkyä, lukijani?

Kuvateksti: Sigmund Freud, blogissa mainittu vainaja ja hänen 12 työtoveriaan yhteiskuvassa.

• Lindqvistin näkemyksistä enemmän: Maarit Hytönen: Maaksi sinun pitää jälleen tulla.                                    (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja nro 121 / 2015)
• Suomen psykoanalyyttinen yhdistys kertoo nettisivullaan:

”Freud näki ihmisen ensi­si­jai­sesti haluavana, tyydy­tys­ko­ke­muksia ja mieli­hyvää tavoit­te­levana olentona, joka joutuu sopeu­tumaan todel­li­suuden vaati­muksiin. Sopeu­tuessaan elämän reali­teet­teihin ihminen Freudin mukaan joutuu varhai­sesta lapsuu­desta alkaen torjumaan ja muuten sulkemaan tietoi­suu­tensa ulko­puo­lelle toiveitaan, petty­myk­siään, koke­muk­siaan, ajatuk­siaan, fant­asioitaan. Näistä hänen mieleensä muodostuu tiedos­ta­maton alue, joka on läsnä ja vaikuttaa hänen tavoissaan, havaita, mieltää, tuntea, kokea, ajatella asioita ja erityi­sesti toisia ihmisiä sekä itseään. Psykoa­na­lyy­sissä tätä mielen tiedos­ta­ma­tonta aluetta tutkitaan tietoi­suuden piirissä olevien ilmiöiden kautta. Tarkoitus on laajentaa tietoi­suutta ja itse­tie­toi­suutta, purkaa ja lieventää torjuntoja, kaik­kiaan edistää mielen vapaampaa liik­ku­mista. Tämä mahdol­listaa psyyk­kisen muutoksen ja edesauttaa juut­tuneen kehi­tyksen uudelleen käynnistymistä.”