Jalkapuu on väkevä kuva häpeästä. Kai Sadinmaa hyödynsi täysimääräisesti julkisuuden istuessaan vihkimänsä miesparin välissä Bullan kulmalla, kun hänen asiaansa käsiteltiin Helsingin tuomiokapitulissa.
Sadinmaa ei saanut kuitenkaan sitä iloa, että voisi viedä asiaansa edelleen hallinto-oikeuteen. Tuomiokapitulin hänelle antama moite ei ole kurinpitorangaistus, eikä siten valituskelpoinen. Joka tapauksessa lopputulos näyttää siltä, että kirkko on häpeäpuussa kaiken kansan katseltavana: kirkon järjestyksen vastaiset vihkimiset jatkuvat, eikä niihin ole nykyisessä ilmapiirissä helppo reagoida sanktioilla. Toisaalta vihkimisten sallimiseenkaan ei ole helppoa tietä. Miten asiasta tulisi ajatella?
– – –
Ensinnäkin on nähtävä asian mittakaava. Kirkossa on 4000 pappia ja samaa sukupuolta olevien vihkimisiä tulisi olemaan alle 100 vuodessa. Vertailun vuoksi miehen ja naisen kirkollisia avioliittoon vihkimisiä on vuodessa lähes 12 000. Julkisuus on siten painottunut, ettei heteroparien vihkimisistä puhuta samassa mittakaavassa.
Harva pappi edes pääsisi vihkimään samaa sukupuolta olevaa paria, vaikka haluaisi. Velvollisuus vihkiä vastentahtoisesti olisi lähinnä teoreettinen mahdollisuus. Vihkitavan ja avioliittokäsityksen muutoksella olisi kuitenkin suuri periaatteelinen merkitys.
Yleensä uudistukset tulevat viiveellä Ruotsista Suomeen. Suomenlahden länsipuolella ryhdyttiin 1994 rukoilemaan samaa sukupuolta olevien parien puolesta. 2009 tuli voimaan laki samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä ja omantunnon vapaus papeille olla vihkimättä. Viime kesänä Ruotsissa on ministeritaholta todettu, ettei kirkossa voi olla pappeja, jotka kieltäytyvät vihkimästä. Siksi suostumus vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja tulisi olla ehtona pappisvihkimykselle.
Kirkko vastustaa tätä muutosta, mutta yhteiskunta painaa päälle. Onko siis homoparien vihkimisestä tulossa tunnustuskysymys? Aiemmin pappisvihkimyksen ehtona oli sitoutuminen kirkon tunnustukseen, jatkossa joku muu ehto?
_ _ _
Omantunnon vapaus on vaikea kysymys. Ei ole hyvä tehdä omaatuntoaan vastaan. Samalla omantunnon tulisi sitoutua kirkon yhteiseen uskoon ja yhteiseen raamatuntulkintaan (vrt. con sciense).
Nyt kuitenkin omantunnon mukaan toimiminen liittyy usein omaan ajatteluun. Tämä on linjassa postmodernin moniarvoisuuden ja eksistentialistisen ajattelun kanssa. Jokainen luo omat arvonsa ja oman totuutensa. Siksi kaikki on mahdollista sille, joka … vetoaa omaantuntoon. Näin omatunto on astunut uskon tilalle.
Esimerkiksi siviilipalvelus on asevelvollisuuslain mukaan mahdollinen, jos ei omantunnon syistä voi suorittaa asepalvelusta. Nyt kuitenkin 2/3 siviilipalvelusmiehistä on valinnut sen käytännön syistä (dos. Valdemar Kallungin tutkimus 2015).
Entä jos papit alkavat perustella omallatunnolla kirkon järjestyksestä poikkeavia ratkaisuja muissakin
kysymyksissä kuin samaa sukupuolta olevien vihkimisessä? Kastaa lapsi ilman kirkkoon kuuluvia vanhempia, konfirmoida ilman rippikoulua, ottaa kummiksi ilman kirkon jäsenyyttä, jakaa ehtoollista muiden uskontojen jäsenille tai siunata heidät kristillisesti haudan lepoon, piilotella maasta poistettavia? Tämä kaikki tuntuu avaralta ja sallivalta, mutta ei ole yhteisesti päätetyn järjestyksen mukaista.
_ _ _
Professori Eila Helander luovutti piispainkokoukselle sen tilaaman selvityksen Vihkioikeudesta ja samalla vihkikysymyksestä laajemmin. Helander päätyi selvityksen lopuksi esitykseen vihkikysymyksen ratkaisemisesta. Näin hän otti aloitteen käsiinsä.
Olen samaa mieltä Helanderin kanssa, että kirkon on syytä pitää kiinni vihkioikeudesta, samoin siitä, että vihkikysymys olisi saatava ratkaistua. Avioliittokysymykseen kiinni jääminen haittaa kirkkoa sen perustehtävän hoitamisessa, evankeliumin julistamisessa.
Imagohaitta kirkolle pahenee samalla kun yleinen mielipide kääntyy yhä voimakkaammin samaa sukupuolta olevien vihkimisen kannalle. Nuorten suomalaisten parissa (alle 24 vuotiaat) 60% on samaa sukupuolta olevien vihkimisen kannalla. Vanhemmista (yli 64 vuotiaat) 37%. Toisaalta nuorista huomattavasti harvemmat ovat sitoutuneet kirkon uskoon ja elämään kuin iäkkäämmistä suomalaisista.
_ _ _
Helanderin ratkaisuehdotus on käytännöllinen samoin kuin edellä esitetyt perusteet. Hän esittää, että kirkko pysyy nykyisessä käytännössään vihkiä miehen ja naisen avioliittoon, mutta tunnustaa samalla, että on lisäksi teologisesti perusteltu mahdollisuus vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja.
Helanderin neljä ratkaisuvaihtoehtoa ovat variaatioita tästä yhdestä perusmallista ja ne eroavat toisistaan siinä, kuinka vahvasti ratkaisumalli on hallinnollisesti dokumentoitu – pelkästään piispainkokouksessa ja pöytäkirjauksena, jolloin ei tarvitse tehdä muutoksia kirkkokäsikirjan vihkikaavaan – vai lopulta kirkolliskokouksessa, jolloin myös käsikirjaan tulisi toinen, vaihtoehtoinen vihkikaava.
Helanderin esityksen vahvuus on sen ratkaisukeskeisyys ja käytännöllisyys. Samalla nämä ovat esityksen heikkouksia. Herää nimittäin kysymys, mikä olisi kirkon avioliittokäsitys, jos nykyisen vihkikäytännön ja siis avioliittokäsityksen rinnalla olisi toinen? Löytyisikö tälle toiselle avioliittokäsitykselle kestävä teologinen perustelu, joka ei törmää ensimmäisen avioliittokäsityksen perusteluun?
Entä johtaisiko kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen välinen hankaus jatkossa vaatimuksiin yhdestä avioliittokäsityksestä, jolloin muodostuu seuraavan kaltainen paine: ”kirkko on suvaitsematon niin kauan kuin löytyy yksikin homojen vihkimisestä kieltäytyvä pappi.” Ruotsissa alkaa olla tämän kaltainen tilanne.
Pelkkä piispainkokouksen päätös ja ohje asiassa ei riittäisi, kun alusta asti on korostettu, että asia ratkaistaan kirkolliskokouksessa. Siellä taas asia juuttuu helposti määräenemmistösäädöksiin.
– – –
Keskustelun jatkuessa haasteena on koota kirkon laitoja yhteen ja löytää yhteisen uskon yhdistävä voima. Asia ratkeaa aikanaan johonkin suuntaan. Siihen saakka media huolehtii siitä, että kirkko jököttää jalkapuussa: ”Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa.”
Tuntuu hyvältä kun saa olla kassasi Seija, samaa mieltä tuossa.
Sellainen auttaa aina rakentavan keskustelun syntymistä.
Erimielisyys piispojen kanssa tekee varmaankin hyvien päätösten tekemisen mahdottomaksi. Muistaakseni vain yksi piispa oli vihkioikeudesta luopumisen kannalla. Se päätös olisi korjannut tilannetta kirkon kannalta merkittävästi.
Olisihan vihkioikeudesta luopuminen tavallaan selkiyttänyt tilannetta ja ymmärrän kantasi. Omasta puolestani olisin valitsemassa lähinnä Eila Helanderin ehdottaman kannan.
Sadinmaalta jalkapuu oli mediatemppu, enkä näin vanhana mummona jaksa sellaisista innostua. Mutta Irja Askolan rakentavat kommentit tuota tilannetta seuranneessa videossa olivat positiivisia.
Minustakin Irja Askola on pyrkinyt rakentavasti näkemään molemmat näkökannat.
Kirkon vihkioikeudesta luopumista yhtenä vaihtoehtona esitti kirkolliskokoukselle oik.lis. Tuori. Tällä ratkaisulla olisi vältetty mm. se, että papit vihkivät vastoin kirkon kantaa tai että toisessa tilanteessa pappeja velvoitetaan vihkimään vastoin omaa kantaansa samaa sukupuolta olevia pareja. No, samat kysymykset olisivat siirtyneet keskusteluun siunaamisesta.
Piispainkokous pyysi prof. Helanderilta selvitystä kirkon vihkioikeudesta luopumisesta, jota tarkastelen yllä lyhyesti. Selvityksen tulos oli selkeästi vihkioikeuden säilyttämisen puolesta. Kirkon jäsenille mahdollisuus kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen on tärkeä asia, joka osaltaan antaa syyn kirkon jäsenyyteen.
Kansankirkollisuuden kannalta avioliittoon vihkiminen, kaste, konfirmaatio ja kummius liittyvät toisiinsa ja kannustavat kirkon jäsenyyteen. Samaan kokonaisuuteen liittyy myös kirkollinen hautaan siunaaminen ja hautausmaiden hoito. Ilman näitä mainittuja kiinnekohtia monen yhteys kirkkoon katkeaisi. Onkin huolehdittava siitä, ettei keskustelu sukupuolineutraalista avioliitosta vieraannuta ihmisiä kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä, jonka suosio laskee muutenkin.
Helanderin suositus merkitsee, kahden vastakkaisen teologisen suuntauksen hyväksymistä saman arvoisena. Voidaanko kirkossa opettaa jatkossa avioliitosta kahdella eri tavalla?
Ymmärsin Helanderin esityksen niin, että kirkko pitäytyy nykyiseen käytäntöön – siis että miehen ja naisen avioliitto olisi ensisijainen. Sen lisäksi kirkko tunnustaisi, että olisi toinen käsitys ja sen mukainen vihkiminen.
Luulen kuitenkin, ettei toissijainen vaihtoehto tyydyttäisi homoparien vihkimistä kannattavia, vaan tavoitteena olisi tasa-arvoinen asema – jolloin kirkolla olisi rinnakkain kaksi eri avioliittonäkemystä, mikä olisi teologisesti vaikeasti perusteltavissa.
Samalla se merkitsee sitä, ettei omaatuntoa tarvitse sitoa Raamattuun. Jolloin kukin voi muissakin ratkaisuissaan toimia niin kuin parhaaksi näkee. Eli omatunto käsitetään jatkossa kunkin henkilökohtaiseksi vakaumukseksi, jolla ei tarvitse olla Raamatullista pohjaa.
Juuri tähän se johtaisi: Raamatulla ja kirkon opilla argumentoinnin rinnalle ja tilalle tulisi varmaankin yksilöllinen harkinta – jota nyt nimitetään omantunnon mukaan toimimiseksi.Tämä harkinta sitoutuisi ajassa liikkuviin ajatuksiin, kuten poliittiseen tai yleiseen mielipiteeseen.
Näen sellaisenkin vaaran, että Raamattu sidotaan omaantuntoon. Tarkoitan Raamatun jakeiden valikointia, tulkintaa ja korostamista oman vakaumuksen tueksi.
Martti, näin varmaan tapahtuukin: yksittäiset raamatunjakeet ovat merkitseviä, kun määritellään jonkin asian teologisia perusteita. Samalla vastuullista raamatuntulkintaa on ottaa huomioon Raamatun laajempi ilmoitus, jossa kyseinen yksittäinen asia on osa kokonaisuutta. Jos yhden jakeen perusteella vedetty johtopäätös on jännitteessä Raamatun muun ilmoituksen kanssa, se tuskin on kestävä tulkinta.
Yleensä tässä kohden viitataan orjuuden perusteluun Raamatulla ja saadaan tällä näyttämään raamattuargumentit kautta linjan aikaansa sidotuilta ja moraalittomilta tai ainakin epäilyttäviltä.
Mielestäni ei pidä mennä tähän relativismin ja skeptisismin harhaan. Raamattu on edelleen päälinjoissaan kestävä perusta kirkon uskon ja elämän määrittelyyn.
Voivatko sitten aikalaismielipiteeseen sidotut argumentit erehtyä? Vielä 90-luvulla pidettiin vapaamielisellä suunnalla aikuisen seksuaalista suhdetta alaikäiseen mahdollisena. Saksan vihreät ovat joutuneet myöhemmin selittelemään asiaa. Pohjoissaksalainen piispa joutui eroamaan, kun ei ollut riittävästi puuttunut alaisensa papin suhteeseen neljään alaikäiseen adoptiolapseensa.
Suomessakin seksin suojaikärajaa ehdotettiin poistettavaksi, kuten myös sukurutsapykäliä. Rippikoulussa saatettiin ennemmin kannustaa (14-15 v) lapsia seksin kokeiluihin kuin niistä varoittaa. Olihan rakkaus hyvä ja luonnollinen asia. Poikakaverit saattoivat olla yli 18 v. Nykyisin linja lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön on onneksi selkeä.
”Raamattu on edelleen päälinjoissaan kestävä perusta kirkon uskon ja elämän määrittelyyn.” Usko ja elämä ovat kuitenkin myös määritelmiä karttavia salaisuuksia.
Raamatun jakeiden valikointi on aikamme ongelma, koska Raamatun henkilökohtainen ja jatkuva tutkistelu ei kuulu enää kaikille. Raamattua luetaan ja tutkitaan kodeissa hyvin vähän. Mikäli olisi toisin, niin yksittäisiä jakeita ei voisi nostaa omien mielipiteiden tueksi niin helposti, kuin nyt.
Martti L. luki vuosittain Raamatun läpi kaksi kertaa. Siihen jos joku vielä kykenee, niin aika hyvin on.
Se vaatii jokaiselle päivälle kymmenen lukua. Kaksikymmentä, jos yksi päivä jää väliin. Raamattua näin tutkien ja lukien voi helposti tunnistaa väärät opetukset. Harva Raamattua päivittäin lukee, joten väärinkäytökset Raamattuun vetoamisessa menee helposti läpi.
Olet Pekka aivan oikeassa. Teologian ja kirkon elämän perusta on hyvässä Raamatun tuntemisessa, joka edellyttää sen jatkuvaa ja monipuolista lukemista, ei vain Vuorisaarnaa ja Psalmia 139 – mikä tämäkin on toki hyvä asia.
Ensimmäisillä vuosisadoilla Markion halusi jättää evankeliumia lukuun ottamatta muun Raamatun pois käytöstä. Hänen opilliset johtopäätöksensä poikkesivat aika lailla kirkon valtavirrasta. Nyt Raamatun lukemattomuus saattaa tuottaa samankaltaista tulosta.
Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus muutaman vuoden takaa osoitti, että pappien raamatunluku on vähentynyt. Vähiten Raamattua lukevat nuoret naispuoliset papit. Sama ryhmä taas on vahvimmin samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen kannalla.
Olisiko avioliittolaissa syytä noudattaa tasa-arvolakia? Eikö se määritä, että pitää olla 40% toista sukupuolta?
Minusta on suuri harmi, että samaa sukupuolta olevia pareja vihkineet ovat Kotimaan tietojen valossa nostaneet profiiliaan – julkaisemalla kuvagallerian ja etsimällä julkisuutta toiminnalleen.
Samalla korostuu ristiriita heidän ja piispojen välillä. Ehkä on tarkoituskin saada näyttämään asetelma sellaiselta, että jäykkä kirkko piispoineen asettuu vastustamaan pappeja, jotka haluavat vain palvella ihmisiä. Samalla kuitenkin hajoaa jotain: järjestyksensä kadottaneella kirkolla on aiempaa heikompi mahdollisuus työhönsä: ihmisten palvelemiseen.
Hieman samankaltainen tilanne oli 1990-luvulla: media kirjoitti, kuinka piispallinen byrokratia koettaa sammuttaa Nokian herätyksen johtajan vapaata hengen tulta. Myöhemmin on tullut selväksi, että järjestystä olisi tarvittu. Nytkin ennakoi huonoa jatkoa, jos piispallisilla ohjeilla ja kaitsennalla pyyhitään pöytää.