Tuo otsikon teksti pisti silmään Tiedelehden sivuilta. Jutussa, tukijat kertoivat tuloksistaan aivoissa tapahtuvista muutoksista, jotka rakastuminen saa aikaan.
Tutkijat näkevät onnellisuuden aivojen muutoksissa, Silti väitetään pelkäksi prinsessasaduksi avioliiton onnellisuutta. Johtuisikohan tuo epätieteellinen näkemys, monien omista vastakkaisesta kokemuksesta.
Hyvistä yrityksistä huolimatta ei toivottuja tuloksia ole syntynyt. Aletaan kantaa kaunaa ja etsitään suhteesta pakoteitä. Kuka uppoaa mihinkin korvaavaan toimintaan. Mahdollisuuksia on lukemattomia. Kaivataan yli kaiken sitä läheistä suhdetta . Samaan aikaan vetäydytään loitommaksi, sekä henkisesti, että fyysisesti. Ajaudutaan liian kauaksi onnesta, johon ei enää jakseta edes uskoa.
Luulisi monia kiinnostavan aivan erityisesti se, miten toimivan ja onnellisen liiton voi luoda.
Yllättävä on havaita miten vähän yhteiskunnassamme on tuohon kiinnostusta. Monet kääntävät asialle selkänsä heti, kun kuulevat kristilliseen arvomaailmaan perustuvasta avioparitoiminnasta.
Aivan kuin, mihin tahansa arvomaailmaan voisi onnensa yhtä hyvin perustaa. Onhan se tietysti mahdollista sekin. Ei kuitenkaan vastoin avioliiton ja onnen, omia lainalaisuuksia.
Miksiköhän onnellisuus avioliitossa tahdotaan nähdä,se vain joillekin harvoille kuuluvaksi? Eikä siihen itse lähdetä määrätietoisesti pyrkimään. Silti se olisi hyvin monen parin saavutettavissa.
Yhteiskuntamme muuntuisi aivan toiseksi, jos parit löytäisivät onnensa. Se säteilisi kaikille elämän alueille. Yllättävintä tässä toiminnassa on se tiukka vastustus, mitä aina joutuu kohtamaan, kun tätä asiaa pitää esillä.
Surullista on, että lähdet. pyyhkeitähän täällä tulee kyllä aina. Itsekkin olen joskus ollut vähällä lopettaa.. Sitten vain joku on aina rohkaissut jatkamaan. Vähän meitä on jo ennestään, joten jokaisen lähtö tuntuu pahalta.
Onhan se vähän hassun tuntuista suostua olemaan täällä, joku outo lintu. Raskastahan tämä tämmöisenä liihotteleminen välillä on. Mitäpä siitä. Kovaa luuta pitää olla että täällä pysyy. Vastakkaisia mielipiteitä täytyy olla, muutoin keskustelu tukehtuu. Sadan vuoden päästä mun mielipiteistä ei kukaan tiedä mitään. Edes sitä, että olen jotain blogeja kirjoittanut. Joten turhan vakavasti omaa osallistumistani en osaa enää ottaa.
Rakkaudesta on kuitenkin kiva kirjoittaa. se kun saa omankin sydämen sykkimään tiheämmin ja nyt tiedän Tieteen kuvalehden artikkelin perusteella mitä muuta minussa tapahtuu.
Onnen huuma joka ei unohdu, on yksi suurimpia syitä aviollisiin vaikeuksiin. Se alkutila kummittelee ihanteena ja jos siitä poikkeaa, niin se koetaan petoksena ja petturuutena ja syntyy suuri ahdistus ja pelko siitä että rakkaus on loppu.
Huuman tunne katoaa Tiedelehden mukaan vuodessa, tai puolessatoista-. Emme kestäisi jatkuvaa huumaa. Aika harva menee nykyisi avioon tuon huuman aikana.
Sanotaan että kahdessa vuodessa pitää selvitä seurustelussa se, onko aineksia pysyvään suhteeseen.
Parin vuoden jälkeen tuo huuma on siis jo kadonnut. Jos pelkkää ohimenevää huumaa, pidetään rakkautena, niin sellaisen varaan ei avioliittoa voi rakentaa.
Avioliiton perusta on sitoutuminen. Ilman sitä kaikki muutkin osa-alueet ontuu. Moni astuu avioliittoon arkaillen ja valmistautuu jo mahdolliseen eroon. Pidetään rahat ja omaisuus erillään, säilytetään oma nimi, tehdään avioehto ym. Kaikki ne kertoo minulle sitoutumisen pelosta. Vaikeuksien ilmaantuessa aletaan miettiä; olisiko joku toinen parempi vaihtoehto. Huuman kadottua tuo kaikki on niin vaivatonta laittaa käytäntöön ja allekirjoittaa vain yksi paperi.
Eipä sitten ihme, jos avioliittoa ei enää pidetä merkittävänä asiana. Sen perustus, kun on jo romutettu.
On niin paljon helpompaa kirjoittaa eropaperit, kuin lähteä korjaamaan tehtyjä virheitä. Varsinkaan kun ei edes uskota sen hyödyttävän yhtään mitään. Pareille on kertynyt liikaa kokemusta epäonnistuneesta suhteesta. Joten usko parempaan on monen kohdalla jo kadonnut.
Aivot kuitenkin olisivat valmiita uuteen yritykseen. Niille jos alkaisi syöttää niitä samoja asioita, joita rakkauden huumassa alussa oltiin valmiita tekemään, niin aivot lähtee mukaan leikkiin. Nyt vain sillä erotuksella, ettei enää tunnekokemus ole laittamassa meitä liikkeelle. Vaan ainoastaan päätös toimia sellaisella tavalla. Siihen ei tarvita edes omaa tahtoa. Jopa vastetahtoisestikin oikein toimimalla alkaa pian saada hyviä tuloksia. Tärkeää on vain muistaa se ettei kumpikaan hae teoillaan pisteitä, eikä niitä lasketa. Muutoin korjausliike menettää tehonsa.
Aivot ovat valmiita rakkauden huuman uudelleen virittymiseen. Tarvitaan vain niitä oikeita tekoja ja aivot ovat oikein halukkaita erittämään iloksemme, ne kaikki, onnellisuuden kokemusta tuottavat aineet.
Huuman tunne katoaa mutta muisto siitä ei katoa. Se on se joka on ongelma. Epäonnistuminen vanhan tunteen uudelleen kokemisessa tulkitaan rakkauden loppumiseksi. Itse on epätoivoinen ja syyttelee partneria rakkauden puutteesta on hyvin tavallinen avioriitojen syy. Sitäpaitsi vanhan huuman kaipaus on usein syynä siihen että suhteet loppuvat kun joku toinen tulee näyttämölle, joku jonka kanssa sen voi kokea uudelleen. Olemme rakkaus-drogareita kaikki.
Ilmanmuuta olemme koukussa tähän huumeeseen, jokainen. Rakkautta kaipaamme kovasti.
Jumala lupasi meille tämän huumeen jo alussa: ”Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä.” Kaksin olon alkuperäinen tarkoitus on siis, tuottaa kumppaneille hyvää oloa.
Minulla kävi niin, että alkuvuosista noin 15 oli sellaista harjoittelua. Olin kesät paljon merellä ja monena talvena kursseilla, joten suhde vakiintui vasta, kun jäin laivalta tukikohtahommiin. Silloin rakastuin ihan kuin uudelleen ja se on sitten vaihtelevasti jatkunut. Kun alunperin uskoin, että avioliitot suunnitellaan taivaassa, niin se on antanut kestävyyttä. Nyt, kun elämme elämää iltaan kallistuvasti, tunnen kiitollisuutta vaimoani kohtaan, miten kestävä hän on ollut asioiden soluessa liittomme aikana.
Meidän liitto olisi hajonnut, jos vaimo vain olisi ottanut eron. Ihmettelen vieläkin hänen rohkeuttaan ja uskoa parempaan. Tulihan se viimein. Vasta parinkymmen vuoden jälkeen, jolloin meidät houkuteltiin avioparileirille. Siellä tajusin, että omien raivonpurkausten on loputtava, mikäli aion onnellista avioliittoa alkaa tavoittelemaan. Muutostahan emme saa yleensä aikaan, jollei ole pakko.
Kuvittelin raivoamisen olevan osa persoonallisuuttani ja luulin etten siitä pääse. Tuo luulo osoittautui ennepitkää pelkäksi tekosyyksi.
On tärkeää säilyttää ilo elämässä ja varsinkin avioliitossa. Raivoaminen, ilkeily ja tahallinen toisen ärsyttäminen tappaa ilon. Sellaiset käyttäytymismallit ovat niitä, jotka saavat rakkaudentunteet varmimmin sammumaan. Tietysti ryyppääminen, peliriippuvuus ja mielenterveyden häiriötkin tekevät saman. ne kuitenkin voivat olla pakoteitä suhteesta.