Katolista kirkkoa sisältäpäin

Ensinnäkin haluaisin kiittää Kotimaan toimitusta mahdollisuudesta jatkaa bloggausta. Katolilaisena otollisempaa mediahetkeä olekaan kuin uuden paavin valinta. Tässä artikkelissa haluaisin ulkoisiin seikkoihin keskittymisen sijasta raottaa kirkon ovea sisältäpäin. Millaista on 0,2% väestöstä kattavan uskonnollisen vähemmistön elämä täällä Suomessa?

                             Helmikuun alussa ystäväni Puolan suurimman viikkolehden Gość Niedzielnyn toimituksesta tuli kuvaajakollegansa kanssa tekemään juttua katolisesta kirkosta Suomessa. Toisaalta olin heidän isäntänään, mutta toisaalta heidän ansiostaan sain muutaman päivän ajan kulkea paikasta toiseen, nähdä kasvoja ja kuunnella haastatteluja. Kävimme viidessä kaupungissa ja jututimme kuutta katolisen kirkon työlle omistautunutta henkilöä – kaikki ulkomaalaisia, kaikki suomea taitavia, kaikki iloisia.

                             Ranskalainen Cyril Vaumas johtaa Helsingissä Opus Dein keskusta. Hän toivottaa vieraat hyväntuulisesti tervetulleiksi ja kutsuu kodikkaaseen olohuoneeseen istumaan. Millaista on olla katolilainen luterilais-maallistuneessa yhteiskunnassa? Kuinka säilyttää usko tässä ympäristössä? Cyril kertoo, kuinka Opus Dein prelaatti (johtava piispa) neuvoi ”lapsiaan” 80-luvulla, kun he aloittivat työtään Suomessa. Erityisen tärkeää olisi syvä sisäinen elämä eli rukouselämä, ja katolisen identiteetin säilyttämiseksi myös elävä hartaus Neitsyt Mariaa kohtaan. Cyril myöntää katolisuuden joskus säikäyttäneen suomalaisia ystäviä – jotkut saattavat kohdella Jumalasta puhumista henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Opus Dei kuitenkin korostaa luonnollisuutta, eli uskosta ei tehdä sen suurempaa numeroa, vaan se on osa tavallista arkielämää: työtä tehdään muiden kanssa ja muiden tavoin, mutta omaa vakaumusta ei silti salata.

                             Tampereella pappina toimiva puolalainen isä Zdzisław Huber tarjoaa maanmiehilleen (ja allekirjoittaneelle seuralaiselle) teetä ja runebergintorttuja. Hän kertoo työskennelleensä neljässä Suomen seitsemästä katolisesta seurakunnasta – Helsingissä, Turussa, Jyväskylässä ja Tampereella. Kaksi viimeksi mainittua seurakuntaa ovat kooltaan niin suuria, että isä Zdzisław on ehtinyt tutustua hyvin laajoihin alueisiin maassamme. Pappi kertoo seurakunnan olevan noin Belgian kokoinen. Tampereella on kaksi puolalaista pappia, jotka ajavat joka viikko vuorotellen Pohjanmaalle viettämään messua ja antamaan uskonnonopetusta.  Hauskin tilanne on Pietarsaaressa, jossa messukansa on pääosin vietnamilaista, mutta messu vietetään ruotsiksi. Siis: Suomessa puolalainen pappi viettää vietnamilaisille messua ruotsiksi!

Isä Zdzisław Huber SCJ, kappalainen Tamperella. Kuva:foto.wiara.pl

                             Turussa tapaamme isä Peter Gębaran, joka sattuu olemaan kotoisin Ylä-Sleesiasta, aivan lehtimiestemme kotikonnuilta. Isä Peter puhuukin puolan sijasta täyttä saksansekaista sleesian murretta, ja toimittajilla on hauskaa. Myös Turun kirkkoherra on palvellut eri seurakunnissa, ja hän tuntee Suomen jo kotimaakseen. ”Ellei minua heivata ulos, tänne myös jään.” Turussa isä Peter kohtasi kuitenkin yhden ongelman: toisin kuin muissa seurakunnissa, tässä pappilassa ei ollut saunaa! Piispa antoi luvan saunan rakennuttamiselle sillä ehdolla, että isä Peter löytäisi itse sponsorin. Sellainenhan löytyi, ja nyt isä Peterillä on käytössään ”pastoraalinen sauna” – hän kutsuu sinne luterilaisia ja ortodoksisia pappeja ekumeenisiin saunailtoihin. Vietnamilaisille seurakuntalaisille, jotka auttavat remonttitöissä, hän pitää saunailta-avioliittokurssia!

Isä Peter Gębara SCJ, Turun kirkkoherra. Kuva: foto.wiara.pl

                             Eikä kahta ilman kolmatta – Helsingissä meidät vastaanottaa kolmas puolalainen pappi, isä Ryszard Miś. Hän toimii Katekeettisen keskuksen johtajana eli hoitaa uskonnonopetukseen liittyviä asioita. Isä Ryszard, jonka sukunimi tarkoittaa ”Nalle”, oli itse asiassa ensimmäinen Suomeen tullut puolalainen pappi. Kaikki tapaamamme papit kuuluvat Leo Dehonin perustamaan SCJ-sääntökuntaan eli Jeesuksen pyhän sydämen pappeihin.  80-luvulla, jolloin isä Ryszard saapui Suomeen, katolilaisia oli vain muutama tuhat, kun heitä on nyt jo reilusti yli 10 000. Yksinäisyys ei ”Nallea” haitannut, sillä hän kertoo olevansa temperamentiltaan hieman introvertti ja tulevansa hyvin toimeen yksinäänkin. Ystäviä ja kasvatteja on kuitenkin vuosien varrella kertynyt runsaasti.

Isä Ryszard Miś SCJ, Katekeettisen keskuksen johtaja. Kuva: foto.wiara.pl

                             Puolakierroksen jälkeen ympyrä sulkeutuu jälleen ranskalaiseen, kun tapaamme Helsingin Ritarikadun Studium Catholicumissa isä Antoine Lévyn. Hän on juutalaistaustainen dominikaani, jonka messut ovat kirjaimellisesti joskus täyttä hepreaa, joskus taas munkkilatinaa. Isä Antoine on akateeminen ja ekumeeninen älykkö, jolla on hyvät suhteet sekä yliopistomaailmaan että Valamon luostariin. Valamossa hän on saanut jopa viettää katolista messua – tällaisen salliminen on kuulemma aivan poikkeuksellista ortodoksisessa maailmassa. Ortodoksiveljet ovat korvanneet oman yhteisön puutetta – isä Antoine on ollut pitkään yksin. Muutosta on tosin luvassa pian, kun Ruotsista on tulossa dominikaaniveli seuraksi. Lisäksi eräs suomalainen teologi on parhaillaan Ranskassa kouluttautumassa dominikaani-isäksi. Antoine ei kylläkään ole sinänsä pannut yksinoloa pahakseen – hän on nauttinut vapaudesta saada järjestää oma ohjelmansa. Niin, ja mikäpäs siinä, kun saa katolisena teologina asua maan ainoan katolisen kirjaston yhteydessä – Studium Catholicumin kokoelmat kattavat noin 40 000 nidettä.

                             Matkamme päättyy Espoon karmeliittaluostariin, jossa jututamme yhtä nunnista eli sisarista. Sisaret viettävät pitkälti suljettua ja anonyymiä, rukoukselle antautunutta elämää Bodominjärven takana keskellä kaunista luontoa. Suomalaiset eivät aina ymmärrä luostarikutsumusta – Lutherin perintö on jättänyt jälkensä. Luostariin ei mennä itseään varten, vaan muita varten, rukoilemaan maan ja maailman puolesta. Yllättävän suuri määrä luterilaisia ja muita ei-katolisia kristittyjä kuitenkin lähettää sisarille rukouspyyntöjä ja osallistuu heidän kanssaan vesperiin eli hetkipalveluksen iltarukoukseen. Sisaret ovat tulleet kaukaa – Amerikasta ja Afrikastakin (kyllä, kylmyys ja pimeys ovat afrikkalaiselle haaste!). Voisi kuvitella, että karmeliitan elämä on synkkää, ikään kuin vankeutta: vieras maa ja kieli, samat seinät päivästä ja vuodesta toiseen, suljettuna muulta maailmalta. Siksi silmiinpistävintä sisarissa onkin ilo, säkenöivä ja aito ilo. Se nousee rukouksesta, yhteydestä Jumalaan, joka on rakkaus ja jonka yhteydessä ihminen on täydellisimmin itsensä.  Paikassa on taikaa. Sädehtivien kasvojen lisäksi aurinko säteilee sisään kirkkosalin ikkunoista, jotka avaavat näkymän suoraan ympäröivään metsään. Puolalainen toimittaja tokaisee kuvaajakollegalleen: ”Tiedätkö mitä, tämä on ehkä kaunein kirkko, jossa olen elämässäni käynyt.”