Pakolaisvirtojen suunta tänään: Ulos kirkosta, karkuun Jeesukselta, armonvälineiden ulottumattomiin?

Ruttopuiston rovasti jää kolmen viikon päästä eläkkeelle 37 virkavuoden jälkeen. Millä mielellä? Kiitos kysymästä, tällä hetkellä aika ankealla. Suru tulee puseroon, kun lukee tällaisia ”uutisia”: http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201707032200242138_u0.shtml

Kirkko ei pääse Suomessa useinkaan uutiskynnyksen yli omalla agendallaan. Aina pitää olla jonkinlainen selkkaus tai kähnäys kyseessä, että median mielenkiinto herää ja se saa kehrätyksi aikaan mehevän skandaalin.

Idea kirkosta keskellä kylää näyttäisi olevan kaiken pahan alku ja juuri. Viralliselta taholta on pääkaupunkiseudulla  jopa pyydetty piilottamaan uusien kappeleitten ristejä, ne kun häiritsevät.  Miten ihmeessä kaikkeen kristilliseen ulostuloon tahdotaan tätä nykyä suhtautua nurjasti ja kirkkoon nimellisesti kuuluneet ihmiset äänestävät innokkaasti vain jaloillaan? Irtisanoutumisten syyt ovat usein absurdeja.

Pakolaisten (muukalaisten) auttaminen jos mikä on raamatullista, miten se voi olla kirkosta eroamisten syy?  Jeesuskin puhuu viimeistä tuomiota tarkoittaen niistä, jotka diskataan taivaasta: ”Minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.”

Miksi ovet eivät aukene meille? Näiltä ihmisiltä oli/ on päässyt unohtumaan kristillinen perustotuus, että elämän tarkoitus on rakkaudessa kasvaminen ja valmistautuminen iankaikkista elämää varten. Tehtävämme on rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Diakonian ja kristillisen elämäntavan väliin voi vallan mainiosti laittaa yhtäläisyysmerkin. Vain itselleen ei meistä voi täällä elää kukaan, vaikka yrittäjiä aina tietysti löytyy.

Jeesus ei kaipaa faneja vaan hän tarvitsee todellisia seuraajia. Kirkko koostuu oikeista jäsenistä, ei tekojäsenistä, proteeseista. Mistä nämä tämän ajan kirkkopakolaiset sanoutuvat irti? Etteivät vain lähde lopullisesti Jumalaa karkuun, armonvälineiden ulottumattomiin? Ajatellaanko, että kirkko on firma, yhdistys tai palvelulaitos, jonka palveluksia ei tarvita, joten on parempi tehdä välit kerta heitolla selviksi? Jeesus: Yäk! Raamattu: Yäk! Messut: Yäk!

Vapaa-ajattelijoitten piskuinen mutta sitäkin äänekkäämpi joukko hekumoi ajatuksella, että luterilainen kirkko kutistuu kutistumistaan ja lopulta koko kiusallisesta  Jeesus-väestä päästään kokonaan eroon. Turha toive! Kirkko tulee pysymään tässä maailmassa muodossa tai toisessa maailman tappiin asti. Augsburgin tunnustus selittää:

”Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ”Yksi usko, (Ef. 4:5-6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.” (CA VII Kirkko)

Luther ei muuten digannut Kirkko-termistä, sillä se toi hänelle mieleen lähinnä kirkkorakennukset ja papit, ei uskovien yhteisöä.  Luther piti termiä Kirkko sokeana ja merkityksettömänä sanana.  Seurakunta-termi on parempi.

Lutherin elinaikana alettiin Roomaan rakentaa pompöösiä (mahtailevaa, mahtipontista) Pietarinkirkkoa. Veikkaan, että ainakin osittain tämän paavilaisen jättiurakan vaikutuksesta Luther päätyi korostaman todellisen kirkon näkymätöntä luonnetta.

Pyhä yhteinen seurakunta on uskonkappale. Ja sen, mihin uskotaan, täytyy olla piilossa. Sen tähden luonnollinen järki ei voi nähdä seurakuntaa, vaikka se panee nenälleen kaikki silmälasinsa.  Uskon silmälasejahan luonnollisella järjellä ei tietenkään ole!

Kirkon nykyisille tahi tuleville vaikeuksille pyritään löytämään mitä moninaisimpia syitä, mutta yksikään besserwisser  ei uskalla ääneen lausua tätä sanaa: Saatana!

Luther onnistuu kuvaamaan kirkkomme nykytilaa varsin profeetallisesti: Perkele voi peittää sen loukkauksilla, pahennuksilla ja hajaannuksilla, niin että voisit loukkaantua siihen. Jumala voi myös peittää sen eripuraisuuteen ja heikkouteen, niin että sinusta tulee hullu ja langetat siitä vääriä tuomioita. Kristikuntaa ei pidä tunnistaa silmällä vaan uskolla, ja usko on tekemisissä sellaisen kanssa, mitä ei voi nähdä.

Lutherin mukaan saatana tekee suunnitelmansa niin, että ne vastaavat ihmisten ajatuksia. Saatanan etuna on, että hänellä on ihmisten luonnollinen järki ja uskonnollinen tunne puolellaan. He arvostavat enemmän ulkonaista loistoa ja kouriintuntuvia tuloksia kuin näkymätöntä armoa ja raskasta ristiä. Jumalan lapset kuitenkin etsivät Sanaa ja pitäytyvät siihen.

Osaisikohan lukija nyt lukea tästä rivien välistä ajatuksen, että ihminen ei voi olla hyvän ja pahan välisessä taistelussa puolueeton osapuoli? Eli se, joka ei ole Jeesuksen puolella, on häntä vastaan. Se, joka ei rakenna yhdessä Jeesuksen kanssa, hajottaa. Jos lukijalle on päässyt muodostumaan Jeesuksesta käsitys Galilean kunnaitten siniverisestä, aneemisesti hymyilevästä nössöstä opettajasta, niin tuo näkemys on syytä kiireen vilkkaa päivittää.

Palatkaamme vielä tuohon piilosillaoloajatukseen: Lutherin mukaan kristitty on piilossa omalta itseltäänkin. Hän ei näe pyhyyttään eikä hyvää elämäänsä. Hän ei näe itsessään muuta kuin epäpyhyyttä ja syntejä. Meidän pyhyytemme on taivaassa, jossa Kristus on.

Se, että kirkko on salassa, merkitsee myös sitä, että emme voi täysin varmasti osoittaa, missä sen rajat täällä maailmassa kulkevat. Vain Jumala pystyy siihen. Lutherin mukaan kirkko muodostuu kaikista niistä, jotka elävät oikeassa uskossa, toivossa ja rakkaudessa.  Kirkko ei siis ole ”ruumiillinen seurakunta vaan sydänten seurakunta uskossa”.

Jos kirkko olisi tavallinen ihmisten yhteisö, olisi varsin yksinkertaista todeta, kuinka monen ihmisen  maallinen tomumaja on sunnuntaisin  paikalla messuissa. Noloa tunnustaa, että luterilainen kirkkomme on aivan liian kiinnostunut kaiken maailman kävijämääristä, listauksista ja tilastoista!  Niitäkö muka on tarkoitus sitten taivaan portilla ylpeänä esitellä? Mutta koska seurakunta on salattu, pyhät ovat tuntemattomia. Voimme laskea lukumääriä, mutta emme selvittää sitä, kuka uskoo, kuka ei.

Puhuessaan kirkon näkymättömyydestä Luther pääsee myös muistuttamaan, ettei kirkko, Jumalan kansa, ole ilman muuta sama kuin näkyvä kirkko-organisaatio.  Mutta niin näkymätön kirkko ei koskaan ole, etteikö usko sitä voisi aina löytää.

Päättäkäämme päiv… siis bloggauksemme heprealaiskirjeen sanoihin: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.” (Hepr. 10:25)