Kirkon ja kansan juopa ja reformaation perintö

Reformaation merkkivuosi etenee ja asian tiimoilta on ollut ja tullaan vielä järjestämään monenlaisia tapahtumia. Hieman kuitenkin tuntuu, että asia jää itsenäisyyden juhlavuoden juhlinnan alle. Kansan syvät rivit eivät välttämättä huomaa toisenkin merkkivuoden olevan meneillään.

Reformaatio merkitsi kirkon ja kansan lähentymistä. Kansankieli otettiin käyttöön, seurakunta pääsi laulamaan virsiä ja kuuli omalla kielellään niin messun kuin saarnankin. Luther korosti, että jokainen kristitty voi lähestyä Jumalaa ja että asetti kriittiseen tarkasteluun paaviin ja silloiseen kirkkoonsa liittyviä asioita. Reformaation perintö voisi merkitä edelleen uudenlaista kirkon ja kansan lähentymistä, koska juopa niiden välillä uhkaa syventyä.

Puhtaan evankeliumin julistus oli Lutherille tärkeä. Silloin saarna ja ihmisten opettaminen olivat keinoja toteuttaa kirkon työtä. Nyt elämme toisenlaista aikaa. Saarna on edelleen tärkeä, mutta reformaation merkkivuonna meidän pitäisi miettiä myös, mitä on ennen saarnaa ja saarnan jälkeen. Pitäisi myös huomioida se todellisuus, etteivät monet nykyihmiset halua tulla ylhäältä opetetuiksi mutta samat ihmiset voisivat kyllä yhdessä kirkon työntekijöiden kanssa etsiä vastauksia suuriin kysymyksiin.

Mitä ennen saarnaa ja sen jälkeen? Siihen liittyy mielestäni kansankielen uudelleen ymmärtäminen. Se taas edellyttää kansan eli ihmisten kuuntelemista ja elämän jakamista heidän kanssaan. Saarnasta ei ole hyöytä, jos vain muutama prosentti seurakunnan jäsenistä tulee sitä kuulemaan. Siksi muut työ kirkossa on tärkeää ja siksi kirkolliset toimitukset ovat äärettömän tärkeitä. Tarvitaan kuitenkin vielä jotakin muuta. Tarvitaan seurakuntien toiminnan ja elämän uudelleen arvioimista. Toiminnan järjestäminen on joskus sitä, että vastataan kysymyksiin, joita kukaan ei kysy tai joita vain harvat kysyvät. Kirkon yhteys kansaan uhkaa kadota!

Oikea oppi ja teologia olivat reformaatiossa tärkeitä ja sitä ne ovat edelleen. Opin yksipuolinen korostaminen ja vaaliminen voi johtaa kuitenkin syvenevään kuiluun kirkon ja kansan välillä. Ehkäpä reformaation taustalta voisi ajatella, että ”armon oppi” on tärkein. Voisi myös ajatella, että muutamat perusasiat riittävät. Ja edelleen voisi luottaa siihen, että kukin kristitty kohdallaan hoitaa asiat Jumalan kanssa, kun kirkko ja seurakunta ovat hoitaneet ne muutamat perusasiat. Saarnaan ja oppiin liittyvät asiat voisi tiivistää eerohuovismaisesti: Kirkolla pitää olla suun lisäksi suuret korvat ja ymmärtävä sydän, joka sykkii ihmisten elämän tahdissa.

Reformaation merkkivuonna voisi edelleen korostaa seurakuntaa sen kaikkien kastettujen jäsenten yhteisönä. Heillä kullakin on Jumalan antama ”virka” tai useampi, jonka tai joiden myötä he palvelevat Jumalaa ja lähimmäisiä. Sitä on kristillisyys, kirkko ja seurakunta, kun siihen liittyy myös sanan ja sakramenttien osallisuus. Nykyisin kristityn kuva on paljolti myös pietismin värittämä kuva ”seurakunnallisten toimintojen suurkuluttajasta” ja uskovaisesta.

Reformaation merkkivuoden soisi myös synnyttävän vahvempaa keskustelua kirkon rakenteiden uudistamisesta. Siihen liittyvä jähmeys ja hitaus luovat osaltaan ilmapiiriä, jossa kirkon tulevaisuuden näkymät eivät tunnu valoisilta ja jossa ei ole eteenpäin menemisen ”draivia”.

Toivo Loikkanen