Minulla on teoria, joka pohjautuu vain ja ainoastaan omaan kokemukseenI ja havainnointiini. Voi olla niinkin, että olen muodostanut teorian ennenkuin sitä on ollut tukemassa riittävä määrä havaintoja. Väitän kuitenkin, että jotakin perää siinä on. Teoriani kuuluu näin: ihmisen laulutapa kertoo laulajansa luonteesta ja siitä, miten hän on ja toimii suhteessa toisiin.
Ajatellaanpa tilannetta, jossa joukko ihmisiä laulaa yhdessä ilman säestystä, esimerkiksi seuroja tai muuta hartaudenharjoitustilannetta. Jos paikalla ei ole kanttoria tai jotakin toista, jolle selkeästi on annettu virren aloittajan tehtävä, virsi aloitetaan usein varovasti, oikeaa korkeutta ja sävelmää tapaillen. Ehkä johtajuutta ei haluta ottaa, vaikka toiset olisivat sitä antamassa. Onnellisessa tapauksessa veisuu asettuu vähitellen uomaansa, veisaajat saavat tukea toisistaan, yhteinen rytmi ja hengitys löytyvät. Vähemmän onnekkaassa tilanteessa laulajat ovat varovaisia, eivät löydä tukea toistensa osaamisesta ja lopputulos on mieltä masentava.
Joskus puolestaan laulamassa on useita johtajan paikalle haluavia. Se mielikuva syntyy, kun veisuu ei ota asettuakseen yhteiseen hengitykseen ja rytmiin. Joku saattaa aloittaa säkeen aina hieman ennen muita, haluaisi ehkä laulaa aavistuksen nopeammin tai hitaammin kuin muut, varmuudeksi myös voimakkaammalla äänellä. Jos johtajuutta havittelee useampi saman virren aikana ja heillä on erilainen visio virrestä, muodostuu tilanne muiden kannalta vähemmän levolliseksi.
Kyse on kuuntelemisesta, tai paremminkin halusta kuunnella muita ja sovittaa oma ääni kuulemaansa kokonaisuuteen. Joskus se tarkoittaa sitä, että laulaa itse rohkeasti ja vahvasti, kun kuulee toisten epävarmuuden, ehkä jopa osaamattomuuden. Joskus taas sitä, että voi levätä toisten osaavassa veisuussa.
Teoriassani on paljon aukkoja, eikä se kestä tarkastelua yhtään tämän pidemmälle. Ehkä puhun enemmän kyvystä kuunnella kuin luonteesta tai laulutavasta. Voisi olla kuitenkin virkistävää, jos erilaisissa soveltuvuusarvioinneissa pienryhmässä tehdyn kaupunginosasuunnittelun sijasta tehtävänä olisi laulaa yhdessä virsi.
Ulla Tuovinen
Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran työssä Hongkongissa kirkollisen työn koordinaattorina ja Siionin virsien uudistustoimikunnan sävelmäjaoston puheenjohtaja.
Tilaisuuksia veisata on erilaisia:
1) Messu
2) Seurat
3) Katupappila
4) Taivas
Messussa veisuuta johtaa kanttori. Silti äänensä sovittaminen ei ole ongelmatonta. On kuultava viereisen ääni, johon omansa sovittaa. Toinen mahdollisuus on veisata kanttorin mukana.
Seuroissa voi olla aloittajana, jolle lankeaa myös johtajan tehtävä; tai veisata perässä mukana. Kummassakin tapauksessa äänensä on sovitettava yleiselle tasolle.
Katupappilan veisuu on ongelmallisempaa, koska väki on tekstikeskeistä. Musiikin tuottaminen on toissijaista. Porukka ei ole harjaantunut varsinkaan virsiin, lauluihin jonkin verran. Nimensä ”Katupappila” mukaisesti seurakunnan jäsenet ovat osin ulkoseurakuntalaisia ja kadunmiehiä, -naisia, mikä haastaa kokeneen veisaajan tarkistamaan asemaansa.
Kaikessa veisuussa oleellista on yhteisyyden kokeminen. Mutta epäharmoniakin on yhteisyyttä. Se soi säristen. Ei siinä mitään. Niin vain usein on.
Kuoroveisuussa pyritään keskitetysti soivuuteen, jolla tarkoitetaan soraäänien minimoimista. Seurakunta- ja jonkin verran myös seuraveisuussa hyväksytään eriäänisyys, koska kunta on sekalainen.
Taivaallisessa veisuussa sain olla taannoin Järvenpään siioninvirsiseuroissa, jossa viereeni sattui oopperalaulaja. Sanoin hänelle, että nyt saankin sinusta tukea omalle veisuulleni, ja toden totta! Painettiin menemään kaksi ensimmäistä Siionin virttä täysin palkein. Sitten seurakunta otti omansa. Hiljennyimme yleiseen äänimaisemaan.