Kun sanat tanssivat

Häkellyn, kun vieressäni kielikoulussa istuva, Amerikasta Israeliin muuttanut mukava keski-ikäinen juutalaismies sihisee korvaani: ”I hate her” (vihaan häntä), tarkoittaen itsetietoista nuorta naisopettajaa, joka panee miehen koville.

Lähi-idän ihmiset rakastavat puhumista. Täällä puhutaan paljon, selkeästi ja suoraan. Ilmaisu on värikästä ja napakkaa. Joku voi loukkaantua suorasta puheesta, mutta ehkä se on parempi kuin miettiä, mikähän kaveria kaivelee.

Varsinkin kielikoulun opettajat, nuo puhumisen ammattilaiset, häikäisevät huumorilla maustetulla verbaaliakrobatiallaan, jota tietenkin heprean sanaston osalta viilataan opiskelijoille sopivaksi. Jokainen joutuu tai pääsee heidän pihteihinsä. Jos ei osaa, asiaan palataan yllätyshyökkäyksin niin kauan kuin oppilasparka osaa. Ilkeitä ei kuitenkaan olla. Tämä on vain tehokasta opetusta ”kaikki peliin” -asenteella.

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat puhua hyvin. En ymmärrä, kuinka joku pystyy pulputtamaan tuntikausia järkevästi, jopa hauskasti, vaikkakin rönsyillen. Tällaista ihmistä – poissulkien poliitikot – saatan kuunnella lumoutuneena.
Kerran kysyin yhdeltä tällaiselta runoilijalta, mitä hän tarkoitti eräällä puolijulkisen puheensa kohdalla. Hän ei muistanut puhuneensa asiasta. Olin äimän käkenä. Kuinka joku voi puhua hienosti miettimättä ja muistamatta asiaa? Puppugeneraattorit ovat tietenkin oma lukunsa, heistä en lumoudu. Heitä on liikaa.

Itse olen melko kankea puhuja, vaikka olenkin toiminut radiotoimittajana. Taidan olla niukan puheilmaisun ihminen. Pyrin ytimekkyyteen ja mietin yleensä melko tarkkaan, mitä sanon (mieheni voi olla eri mieltä). Ilmaisuni saattaa jonkun mielestä olla pihiä ja köyhää.
Täällä Lähi-idässä en useinkaan ehdi sanoa sanaakaan, kun muut jo puhuvat uudesta asiasta. Hämäläinen olen. Koenkin kuuntelun vahvuudekseni. Silti uskon nyt enemmän kuin nuorena, että sanoillamme on merkitystä. Ne luovat todellisuutta, pientä tai joskus suurta.

Ihailen erityisesti heitä, jotka osaavat pitää vaikuttavia julkisia puheita. Hyvällä puheella voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Se inspiroi, rohkaisee uskomaan, unelmoimaan ja toimimaan hyvien asioiden puolesta. Hyvä puhe rakentuu sisällöstä, draaman kaaresta ja retoriikan tehokeinoista. Mutta se ei riitä. Puhujasta pitää säteillä se, että hän todella uskoo sanomaansa ja on sataprosenttisesti läsnä.  Lisäksi tarvitaan karismaa, jota on vaikea määritellä.

Tiedämme historiasta ja nykypäivästäkin, että karismaattinen puhuja voi käyttää taitojaan saavuttaakseen vallanhimoiset tavoitteensa. Suurta johtajaa kaipaavat ihmiset voidaan manipuloida toimimaan järkyttävän pahuuden edistämiseksi. Siksi tarvitaan aina myös puheiden viiltävään analyysiin kykeneviä kriitikoita. Vihapuheen kemia pitää paljastaa.

Tanssii että jaksaa elää

Olen kuullut täällä Lähi-idässä useita vaikuttavia julkisia puheita. Yhden sellaisen kuulin hiljattain Lähetysseuran yhteistyökumppanin, kristillisen satelliittitelevisiojärjestö SAT-7:n vuosikokouksessa. Järjestön apulaisjohtaja Rita El Mounayer puhui päätöstilaisuudessa toivosta.
”Minulta kysytään usein, näenkö Lähi-idässä toivoa. Kyllä näen. Näen sitä esimerkiksi silloin, kun pakolaisleirin lapsi iloitsee siitä, että saa käydä koulua televisiokanavamme kautta.”
Puhuja säteilee. Sitten hän sanoo sanat, jotka valaisevat päiviäni pari viikkoa:
”Toivo on sitä, että kuulemme musiikin, jota emme vielä korvillamme kuule. Usko on tanssimista tämän musiikin tahdissa.”
Levottoman Lähi-idän sydämessä, pakolaisleirien naapurissa pidetty televisiojärjestön vuosikokous päättyi piiritanssiin. Näen vieläkin mielessäni ihmisten iloiset kasvot ja kuulen heidän laulunsa.

Muistan oivallukseni Etiopiasta: naiset eivät tanssi siksi, että heidän elämänsä on helppoa ja iloista. He tanssivat, koska he jaksavat rankkaa elämäänsä vain yhdessä tanssien ja laulaen. Kun sanat tanssivat, syntyy laulua. Laulu muuttaa sydämiä, sydämet muuttavat maailmaa.

Teksti ja kuva Sari Lehtelä