Tässä bloggauksessa käsittelemäni asiat voivat monien mielestä olla outoja, hämäriä, ristiriitaisia, järjenvastaisia, vastenmielisiä ja mitä suurimmassa määrin torjuntaa herättäviä. Aloitan kuitenkin reippaan paradoksaalisesti väittämällä, että kristityt saavat rohkaisua ennen kaikkea Kristuksen kuolemasta. Englannin kielessä ei tunneta meikäläistä Pitkääperjantaita vaan Hyvä perjantai, Good Friday…
Piispa Ignatios Antiokialainen (kuoli n. v. 110 j.Kr) todistaa: ”Sikäli kuin minusta on kysymys, pidän parempana kuolla Jeesuksessa Kristuksessa kuin olla maaliman suurimman valtakunnan hallitsijana. Hän, joka kuoli puolestamme, on kaikkea sitä mitä etsin. Hän, joka nousi kuolleista puolestamme, on koko minun ikäväni… Antakaa minun jäljitellä Jumalani kärsimystä”.
Psalmissa 90 kirjoittaja pyytää: ”Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen”. On siis viisautta pitää mielessä, että Jumalalla on tiedossa päiviemme lukumäärä, toisin kuin meillä itsellämme. Onneksi.
Psalmissa 39 taas rukoillaan: ”Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani, ja mikä minun päivieni mitta on. Katso, kämmenen leveydeksi sinä teit minun päiväni, ja minun elämäni on sinun edessäsi niin kuin ei mitään. Ja nyt, mitä minä odotan, Herra? Sinuun minä panen toivoni”.
Oppi-isämme Martti Luther kirjoittaa: Sinä et tiedä, mitä Jumala aikoo tehdä sinulle tai jollekulle toiselle, elätkö vai kuoletko huomenna, oletko silloin terve vai sairas tai mitä sinulle tapahtuu. Jos Jumala olisi antanut meidän koko elämämme ajan tietää, miten pitkä tai lyhyt elinaikamme tulee olemaan, olisimme joka suhteessa vielä paljon pahempia. Nyt emme tunne ennakolta yhtään ainoaa elämämme hetkeä, emmekä kuitenkaan luovu pahuudestamme.
Meidän on Lutherin mukaan totuteltava uskossa halveksimaan kuolemaa. Se on meille vain syvä, sikeä, makea uni. Arkku on meille vain Herramme Kristuksen syli tai paratiisi, hauta vain pehmeä leposija, niin kuin Jumalan edessä todellisuudessa onkin.
Mitä syvemmälle kuolemaa tarkastellaan, sitä paremmin nähdään ja tajutaan, kuinka vaikeaa ja vaarallista kuoleminen on. Elämän aikana täytyisi totutella kuoleman ajatukseen ja päästää se lähelle, kun se vielä on matkan päässä ja aikaa vielä on. Lutherin aikana kirkko opetti, että jokaisen kristityn tulisi meditoida kuolemaa tunnin verran päivässä.
Mutta kun kuolema tulee lähelle, se jo sinänsä on niin voimakas, että sen ajatteleminen on vaarallista ja hyödytöntä. Silloin on häädettävä sen kuva mielestä ja kieltäydyttävä sitä katsomasta. Kuolema perustaa voimansa ja vahvuutensa meidän luontomme heikkouteen ja siihen, että me sopimattomalla ajalla katselemme ja tutkistelemme sitä liikaa.
Kun sitten kuolema lähestyy uskovaa kristittyä, sanoo kristitty: ”Tervetuloa, rakas kuolema, mitä hyvää sinä tuot minulle? Mitä sinä haet täältä? Etkö tiedä, kuka minulla on täällä luonani? Kristus on minun vanhurskauteni…”
Niin uhmaavat kristityt kuolemaa ja sanovat: ”’Kuolema, missä on sinun otasi? Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.’ Kuolema on minulle voitto, sillä se päästää minut aikaisemmin elämään”. Siinä näet, mitä kuolema saa kristityissä aikaan. Se on heille vain voitto, he eivät menetä siinä mitään, mutta se pureutuu heihin kuolettavasti. Kuolema on elämän alku.
Jeesuksen kärsimyksen mietiskelyn eli meditaation juuret ovat luostareissa harjoitetussa Raamatun lukemisessa. Se toteutettiin hitaasti ja eläytyvästi. Munkit syventyivät erityisesti niihin tekstikohtiin, joissa Jeesuksen kärsimys tuli esille. Kun lukemista kehitettiin yhä eläytyvämmäksi, huomio kohdistui tapahtumien yksityiskohtiin eri sielunkykyjen avulla. Aktivoimalla mielikuvitusta lukija vedettiin mukaan tapahtumiin. Hänelle annettiin ikään kuin näyttelijän rooli pyhissä tapahtumissa.
Koska kristitty eli Jeesuksen elämän vaiheissa, hän vastasi niihin ihmiselämän tunteiden asteikolla, ilolla ja surulla. Samastuminen Kristuksen elämään johti lopulta haluun jäljitellä hänen hyveitään, erityisesti nöyryyttä ja köyhyyttä, jopa haluun saada elää Kristuksen kanssa hänen tuskassaan.
Tästä on hyvänä esimerkkinä eri puolilla maailmaa esitettävä kärsimysnäytelmä ristin tie, Via Crucis, jota on esitetty Helsingin keskustassa tähän mennessä jo 21 kertaa. Tarkempia tietoja tästä:
Kristuksen kärsimystä ei voi tarkastella ilman rukousta. Siksi on syytä muuttaa tarkastelu minä-muotoon:
Muistelen Kristuksen kärsimystä, taistelua, ruoskimista, ristiinnaulitsemista, haavoja, surmaamista ja hautaan valmistamista. En jätä huomioimatta ylösnousemustakaan, vaan ajattelen Jeesuksen loistavaa pääsiäistä ja ihmeellistä taivaaseen astumista.
Näin meditoiden Kristuksen kärsimys siirtyy nykyhetkeen ja lahjoittaa hengellisen voiman. Syvällinen mietiskely siirtää minut pyhiin tapahtumiin, ei historiallisessa mielessä vaan mielikuvituksessa.
Blogini alussa sanoin, että nämä asiat ovat järjenvastaisia. Järkeilemällä ne eivät avaudu, järjen valo ei anna niihin viisautta. Nämä asiat on kohdattava henkilökohtaisella tasolla, kohtaamalla, avautumalla, eläytymällä.
* * * * * * * *
Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen, lapsetkin jo tietävät sen:
Kuvateksti: Salvador Dalin näkemys Kristuksen ristin merkityksestä
Vaikka kirkko peruisi naispappeuden ja erottaisi jo vihityt naispapit, mikään ei muuttuisi. Lapin vanhimmat ja heille uskolliset ovat päätöksensä tehneet ja vievät asiansa loppuun, ”vaikka kirveitä sataisi niskaan !” Iso joukko esikoislestadiolaisia näyttää seuraavan näitä pillipiipareita valvomattomuudessa, onhan heille luvattu Jumalan siunaus, kunhan vain ovat jonossa hiljaa. Me esikoislestadiolaiset olemme myös laiminlyöneet seurakunnan tehtävää opin koettelemisessa. Saarnaajista on tullut seurakunnan herroja, jotka itsekin kuvittelevat olevansa erehtymättömiä. Voi voi.
Joni, turhaa mustamaalaat entistä liikettäsi. Kansankirkon messut ovat sinua varten. Voit aloittaa harjoittelemaan opin koettelemista.
Mikäs roiskaisu tuo oli, Juha? Miten niin entistä liikettäni? Mustamaalasinko? Et taida kovin hyvin tuntea hengellistä kotiani esikoislestadiolaisuutta, vai? Jos asia kiinnostaa, aloita tutkimalla ja tutustumalla. Tervetuloa seuroihin.
Sanoin kerran eräälle kirjoittajalle, että hän on jäävi tässä asiassa. Turha neuvoa.
Arkkipiispa otti puheessaan kantaa kirkon sanoman ymmärtämiseen, jos mitään tajusin.
Tämä asia koskee kirkon kumpaakin reunaa. Mehän tunnemme sanonnan ”asiat ovat sitä miltä ne näyttävät”.
Kirkon maallistuminen luo negatiivista mielikuvaa ennen muuta niissä, jotka eivät osaa sen syvällisemmin miettiä opillisia. He ovat myös alttiita uskomaan sellaista propagandaa, että kirkko on kokonaan kuollut tai kokonaan luopunut Jumalan sanasta.
Tällaisessa tilanteessa on helppoa julistaa ”jättäkäämme, hylätkäämme, ottakaamme omiin käsiin…”.
Näin perustetaan uusi kirkkokunta.
Esikoislestadiolaisilla ei ole luottamuksellista suhdetta yhteenkään pappiin, jotta sen omissa tiloissa voisi jakaa ehtoollista SLEYn omaksumalla tavalla. Kaikki teologiaa lukeneet ovat liikkeen näkökulmasta luopioita, eikä heitä helposti rukoushuoneella edes tervehditä, jos sattuvat paikalle saapumaan.
Eräskin pappi sai Turussa seuroihin mentyään kuulla saarnassa olevansa ”täysin paatunut”.
Pekka T Väänänen: ”Kysymys on paljon muustakin kuin pelkästä sakramenttiasiasta, ennen kaikkea uskon- ja lainvanhurskauden opillisesta taistelusta sekä seurakuntaopista. Kristuksen kirkko rajataan tässä kiistassa ihmissilmin tunnistettavaksi ja käsittämään vain oman liikkeen piiriin kuuluvat ihmiset.”
Tämä varmaan on todellinen syy. Ja sen mukaan on pitäisi tehdä rohkeita päätöksiä.
Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä, totesi Mauri Sariola avioerostaan.
”…herätysliike voisi yhä rakentaa yhteistä kirkkoamme Jumalan sanaan ja tunnustukseen pohjautuen ja Jumalan tahtoa kuunnellen”
Tällaista kieltä kirkossamme käytetään vain konservatiivisia herätysliikkeitä kohtaan, muutenhan kirkkomme työntekijät ja jäsenet saavat elää ja julistaa ihan mitä vaan – kaikki on OK. Eivätkä piispat taida neuvoa ja ohjata toisiaankaan sen enempää Raamatun kuin tunnustuskirjojenkaan pohjalta, vaikka weli tai sisar Raamattua tai tunnustusta vastaan mitä sanoisi tai miten toimisi…
Hyvä ja perusteellinen kirjoitus, Hannu! De imitatio Christi. Kun seuraa Ristinkantajaa on johdonmukaista päätyä itsekin ristille. Maailma pitää siitä osaltaan huolen, mutta uskossa joutuu itse kukin ahtaalle, ennnekuin voi tunnistaa todeksi pääsiäisen ylösnousemuksen riemun: vapauden.
Viittaat lasten tuntemaan kiviseen kumpuun. Oma lapsuuteni lempilaulu oli ”Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se, on hengen viitoittama sen joka askele. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien.” Saattaa olla, että sanat eivät ole kirjaimellisesti ihan näin, mutta ne maalasivat sieluni silmiin ihmeellisen maiseman: vehreän laakson ja kivisen polun, jota kuvitetussa laulukirjassa pieni lapsi nousi ylöspäin. Omakohtainen elämys, johon lapsen ymmärrys ei ehkä yltänyt vaikka mielikuvitus riittikin: ylevässä kauhu ja ilo sovittuvat toisiinsa.
Salvador Dalin näkemys kääntyy dramaattisen osuvasti alaspäin maan ihmisten puoleen! Jeesus on kuvattu vahvan fyysisenä hahmona, johon taivaan valo suuntautuu paljastaen myös varjot ristinpuulla…
Kiitos, Päivi. Jos kaikki blogikommentit olisivat näin tasokkaita, niin mikäs tässä olisi ollessa! Muuttuisi pian ääni kellossa silleen, että lukijat saattaisivat sanoa: Onhan ne blogit ihan mukiinmeneviä, mutta ah, ne upeat kommentit vasta ovatkin lukujuhlaa!
Niin, kyllähän Kristuksen oma on ristin kantaja, ei vain teoriassa, vaan useissa maissa ihan konkreettisestikin. Kristinuskoa vainotaan tätä nykyä ymmärtääkseni enemmän kuin mitään muuta uskontoa.
Tuota Käy yrttitarhasta polku-virttä on veivattu hiljaisella viikolla Vanhassa kirkossa ainakin 36 viimeistä vuotta, voin sen omakohtaisesti todistaa.
Mitä taas Salvador Dalin krusifiksikuvaan tulee, niin olen aina kuvitellut ristin olevan ikään kuin koko maapallon päällä. Vaan mitä ihmeen usvaa tai tähtisumua tuo aine ristin ja järvimaiseman välillä lopulta mahtaakaan olla?
Oikeasti olen Kimmo W:lle tosi kiitollinen eräistä hänen kommenteistaan. Niiden pohdinnan kautta minulle avautui aivan uusia ja uskoa vahvistavia näköaloja ylösnousemuksen riemusta. Jos nimittäisi Jeesus olisi vain kuollut ristillä ja sovittanut siinä syntimme. Eikä olisi noussut ylös kuolleista, niin emme tietäisi pelastuksen riemusta yhtään mitään.
Emme edes sitä, että koko pahuutemme on sydämeltämme pois vieritetty, niin kuin kivi haudan suulta. Niinpä juuri ylösnousemus on sinettinä pelastuksesta.
Pekka: Tasan eivät käy onnen lahjat. Kun katolinen ja ortodoksinen kirkko v. 1054 (muistin tämän googlaamatta!) lähtivät eri teille, niin katoliset omivat itselleen joulun ja ortodoksit pääsiäisen. No, kun luterilaiset 500 vuotta myöhemmin / sitten sattuneesta syystä erkanivat katolisesta kirkosta, niin meille jäi pitkäperjantai.
Toisaalta: Mikä tässä maailmassa olisikaan niin kouriintuntuvan todellista kuin juuri kärsimys? Joulussa on jotakin ihmettä ja pääsiäisessä kummaa, mutta kärsimys ei petä! Itse asiassa olen kuullut turhankin monta luterilaista pääsiäissaarnaa, joissa saarnaaja ilosanoman julistamisen asemesta katsoo tehtäväkseen yrittää selittää selittämätöntä rationaalisesti. Ei se niin mene! Enemmän kuin ymmärtämisen asia pääsiäinen on bilettämisen paikka: Jeesus on ylösnoussut – iloitaan!
Muistanpa sattuneesta syystä päivämääränkin: 16.7. Sama kuin päällekirjoittaneen syntymäpäivä… 😉
RR: ”Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen, lapsetkin jo tietävät sen.”
Ja pelkän ”kummun kivisen” tietäminen saa heidät laulamaan ”Minä vaivainen oon mato matkamies maan”.
Tällä hetkellä ihmisiä näyttää yhä enenevässä määrin jakavan vuohiin ja lampaisiin geneettinen DNA-tutkimus, jolla kantaisän ihmiskunnan fyysisessä perimässä säilyneen ”vanhan Aatamin” Y-kromosomin ja ”vanhan Eevan” mitokondrio-DNA:n kehityslinjojen avulla pyritään selvittämään, että kuka se oli kenenkin sukulainen ja ketkä vuosituhansien aikana tekivätkään ja mitä.
Ns. syntiinlankeemuksen fyysiset seuraukset saadaan kyllä tuolla metodilla näkyviin, mutta valitettavasti epäselväksi jää se, mistä on saanut alkunsa ihmisen tietoisuus, jonka kohdalla mm. Jumalaan uskonut hegeliaani-filosofimme Snellman päätyi ajatukseen ”Itsetietoisuus on jakamaton, atomismiin redusoimaton, järjellinen henki on persoonallisuus.”
Ihmiskunnan Luoja ei ole nykyisenkään tieteen keinoilla löytynyt ”kumpu kivinen”, vaan https://www.youtube.com/watch?v=DQsZDE5elv4
Ristin kuolema kääntää kaiken ylösalaisin, Jumalasta tulee heikoista heikoin ja kuitenkin juuri tuon sanomattoman Rakkauden kautta maailma ja kuolema tulee voitetuksi. Ihmeellinen on meidän Jumala. Kaikkivaltias Korkeimman Herra.