”Jos ei tämä juttu toimi, niin sitten erotaan pois!” saattaa vihkipari kertoa sitoutumisensa asteesta papille vihkiharjoitusten yhteydessä. Tällaisen takaportin jotkut parit tahtovat jättää raolleen, sillä sitoutuminen ei ole tätä nykyä kovin trendikästä. Se ei ole herkkua, enemmänkin myrkkyä. Onhan totinen tosi, että yhä useammat päätyvät käyttämään takaporttia. Kumppanista pääsee eroon, työsuhteista voi sanoutua irti, veloistakin vapaudutaan ajallaan.
Kaikesta muusta tässä maailmassa pääsee irti paitsi pappeudesta! Pappisvirka on sitoutumisen virka. Pappisvirkaan sitoutumisen vakavuutta korostaa lupauksen elinikäisyys. Papin elämä on kaikkea muuta kuin oman minän toteuttamista ja omien mieltymystensä seuraamista. Myönnän kyllä, että kaikkien nuorten pappien tavoin minäkin aikoinani ajattelin, että nyt se evankeliumi vasta tuli tänne paikkakunnalle. Toki halusin päteä ja kokeilla kaikenlaista sellaista, mitä Vanhassa kirkossa ei ollut koskaan ennen nähty, kuultu tai koettu. Toin mukanani mm. ns. Liturgiset eleet ristinmerkkeineen ja… no niin… Nuoruuden intoa oli ja tiedekunnan opetuksia pää täynnä, saarnatuolissa viihdyin tosi hyvin.
Alttari oli vähän hankalampi paikka tulevalle Ruttopuiston rovastille. Ensimmäinen kerta liturgina jännitti ihan tolkuttomasti. Tarkkaan ajatellen kyse taisi olla ns. Pyhästä pelosta. Vasta jumalanpalveluksen aikana huomasin, että alttarilla oli mustareunainen puulaatikko, jonka lasikannen alla oli kolmio, josta lähti kultaisia säteitä. Ja kolmion keskellä oli iso avoin silmä. Jumala näkee minut! Kauhistuin. Meinasin saada sätkyn. Halusin juosta karkuun. Pysyin kuitenkin paikallani, sillä jalkani olivat pelosta nauliutuneet lattiaan.
Tahdotteko pyhän kolmiyhteisen Jumalan nimessä ryhtyä pappisvirkaan ja hoitaa sitä oikein ja uskollisesti Jumalan kunniaksi ja seurakunnan rakentamiseksi?
Tahdotteko pysyä Jumalan puhtaassa sanassa, karttaa väärää oppia, julistaa rohkeasti Kristuksen evankeliumia ja jakaa pyhiä sakramentteja hänen asetuksensa mukaisesti?
Tahdotteko myös kilvoitella niin, että elämänne on esikuvana seurakunnalle?
Nuoret papit antavat tätä nykyä pelkän pappislupauksen, mutta vielä 1970-luvun lopulla me teimme uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalan lisäksi myös tämänsisältöisen pappisvalan:
”Minä N.N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan kautta, että minä, toimittaessani Jumalan seurakunnassa saarnavirkaa, jonka nyt olen valmis ottamaan vastaan, olen uskollisesti ja puhtaasti pysyvä Jumalan pyhässä sanassa, joka on ilmoitettu Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoissa, sekä evankelis-luterilaisen kirkon siihen perustuvassa tunnustuksessa, niin etten julkisesti julista ja levitä enkä salaisesti edistä ja suosi sitä vastaan sotivia oppeja.
Minä tahdon myös kaikin tavoin ahkerasti ja uskollisesti harrastaa Jumalan sanan oikeata opettamista sanankuulijoilleni ja pyhiä sakramentteja Kristuksen säätämisen mukaan hoitaa, sekä jumalisuuden harjoitusta keskinäisessä rakkaudessa ja kaikin puolin hyvää, rauhaisaa ja kunniallista vaellusta opilla ja esimerkillä vahvistaa ja edistää.
Niin ikään tahdon uskollisesti noudattaa ja käyttää kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia, tunnollisesti täyttää virkatehtäväni ja osoittaa esimiehilleni velvollisuuden mukaista kuuliaisuutta, virkakumppaneilleni veljellistä hyväntahtoisuutta, sanankuulijoilleni altista palvelemista ja kaikkea kohtuutta. Kaikkea tätä minä tahdon rehellisesti noudattaa, niin kuin oikean papin tulee ja sopii, niin että siitä voin vastata Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.”
Tänä päivänä papiksi vihittävät mankeloidaan psykologisen testin läpi, jotta jyvät seulottaisiin akanoista. Olisi mielenkiintoista kokeilla, mitä tuollainen testi sanoisi meikäläisen sopivuudesta papiksi tällä iällä ja tällä järjellä varustettuna. Olen 33 vuoden ajan tykännyt papin työstä kuin hullu puurosta, mutta voihan hyvinkin olla, että vuosikymmenten aikana tapahtuneet mullistukset ovat voineet saada aikaan sen, että meikäläinen voisi vallan mainiosti reputtaa kokeessa…
Valatekstissä käytettiin termiä Oikea pappi. Millaisia intohimoja tuo ilmaus lukijoissa mahtaa herättää? Onko Oikea pappi samalla myös ns. Hyvä pappi?
Kuvateksti: Kuin veljet keskenään: hymyillään ja kätellään!
PS: Jos tämä teksti tuntui lukijasta jotenkin tutulta, niin se voi johtua siitä, että olen julkaissut tämän ensimmäisen kerran K24:ssä 23.06.2013. Tekstistä en muuttanut mitään, kuvan vain vaihdoin. Tuolloin neljä vuotta sitten minua on näemmä askaruttanut pappina oleminen, mutta niin askarruttaa tänäänkin, jolloin poistuminen takavasemmalle on lähempänä kuin ikinä. Kesällä…
PS 2: Laitanpa tässä vielä framille videon Vanhan kirkon 190-vuotisjuhlista, joita vietettiin joulunalusviikolla viime vuonna. Kiuru toimii videolla väliaikalintuna kolme kertaa, nimittäin kohdissa 5.50, 7.07 ja 9.30. Urkeneeko Ruttopuiston rovastille kenties uusi ura vloggaajana…?
Tutulta kuulostavat sekä kuvailemasi tunnot, että pappislupaukset. Minulla valan hetki oli 4.11.1986. Sihvosen Matin lempeiden silmien alla, Kuopion tuomiokirkossa.
Mulla vastaavat keskiviikko 31.10.979 Helsingin tuomiokirkossa, vihkijänä Aimo T. Nikolainen. Elettiin aikaa ennen naispappeutta, töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa ja Tunnustuskirjat piti jokaisella papilla olla kirjahyllyssään.
Jahas, täällä tuo varsinaisessa tekstissä toimimaton linkki sitten toimiikin ihan täyttä päätä.
Kiuru toimii videolla väliaikalintuna kolme kertaa, nimittäin kohdissa 5.50, 7.07 ja 9.30.
Videolla näette mm. sen mustan laatikon, jota tämä papinplanttu pelästyi ensimmäisessä alttaripalveluksessaan
ihan hirveänkauheankamalasti:
https://youtu.be/hiet-wbkeMg
”Kaikesta muusta tässä maailmassa pääsee irti paitsi pappeudesta! Pappisvirka on sitoutumisen virka. Pappisvirkaan sitoutumisen vakavuutta korostaa lupauksen elinikäisyys. Papin elämä on kaikkea muuta kuin oman minän toteuttamista ja omien mieltymystensä seuraamista.”
Bueno. Samaa voi sanoa vanhemmuudesta ja perheestä, sen isyydestä, äitiydestä ja lapseudesta. Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö ja kokemuksesta voin sanoa, että sen kautta rakkaus (agape) voi heijastua ympäröivään yhteiskuntaan jopa ”keisarin palvojien” konsulttien avulla tehtaileman poliittisen ”keisarin lain”, poliittisten keinohedelmöitysten, sukupuolinormien purkamisen ja rahamanipulaatioden ohi.
RR. ”“Kaikesta muusta tässä maailmassa pääsee irti paitsi pappeudesta!
Jaa??
RR. ”Pappisvirka on sitoutumisen virka. Pappisvirkaan sitoutumisen vakavuutta korostaa lupauksen elinikäisyys.”
Eikös sen pitäisi olla vähän sama juttu avioliiton kanssa? – ”Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, MM, tahdotko ottaa NN:n aviovaimoksesi (aviomieheksesi), olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?”
Tärkeä kirjoitus tähän aikaan…
Jumala teki ikiaikaisen liiton ihmisen kanssa. Liittoja on moneen, mutta niissä on yksi merkittävä yhteinen piirre. Niitä eivät saisi liiton osapuolet rikkoa. Ihmisten keskenään tekemät liitot hajoavat monesti meidän heikkouden ja synnin tähden, mutta Jumalan tekemä liitto pysyy voimassa aina.
Luja luottamus Jumalaan perustuu, myös siihen mitä Jumala on luvannut. Jumalan tekemässä liitossa on siunaus ja siinä on hyvä elää, pysyä ja kasvaa. Yksi pysyy ajasta aikaan. Jumalan Sanan lupaukset.
Pääsee pappeudesta eroon. Näin kävi entiselle työkaverilleni piispa Wille Riekkisen toimesta. Vuosia se kesti ja monta oikeuskäsittelyä. Ehjäksi ei meistä prosessin liepeillä pyörineistä tainnut jäädä kukaan…
Elias: Omilla töppäilyillään pappi voi menettää virkansa, mutta ihanko kyseinen henkilö pyristeli irti pappeudesta?
Seppo A. Teinonen, eläkkeellä espanjalaiseksi ja katoliseksi ryhtynyt Helsingin yliopiston dogmatiikan proffa, kyseli 30 v. sitten Suomen Pappisliitolta, mikä on hänen asemansa nyt eli pitääkö evl. kirkko häntä pappina eli ei. Ote kirjeestä:
”Jos joku saa kasteen Suomen ev.-lut. kirkossa, eroaa siitä ja ryhtyy vaikkapa muslimiksi, mutta palaa takaisin, häntä ei kasteta uudelleen. Tämä johtuu siitä, että kaste on sakramentti, joka on kertakaikkinen. Sitä tarkoittaa puhe ’lähtemättömästä merkistä’ (character indelebilis). Vaikka joku siis eroaisikin kirkosta, hän ei kastettuna pääse siitä milloinkaan irti; hän on yhä kastettu, yhtä kaikki kirkon jäsen, ja hän eroaa ratkaisevasti pakanoista.
Sama koskee mutatis mutandis pappeutta. Kristikunnan perinteisen opin mukaan ordinaatio on sakramentti – siihen viittaa myös Apologia – jossa saadaan pappeus ja character indelebilis. Jos joku saa ordinaation, eroaa pappisvirasta ja siirtyy buddhalaisuuteen mutta palaa takaisin, häntä ei vihitä uudelleen, sillä pappeus on säilynyt; siitä ei päästä irti.”
Sopii siis kysyä, meneekö pappeus ns. ihon alle vai voiko pappi esim. lomillaan ”elää niin kuin tavalliset ihmiset…” Tai sanoa, niin kuin entinen pappi, joka otti osaa joukkotappeluun. Hän irrotti liperit kaulastaan ja totesi: ”Toss’ on pappi ja täss’ on miäs!”
Ei pyristellyt. Kaikkensa teki, että saisi paikkansa pitää.
OK. Aikoinaan kirkollisissa asetuksissa oli mainittu joukko sairauksia, jotka estivät papinviran hoitamisen. Ajateltiin, että esim. jokin ruumiillinen vamma / poikkeavuus voi olla niin näkyvä, että seurakuntalaiset kiinnittävät siihen kaiken huomionsa.
Matkan varrella voi papinkin mielenterveys järkkyä, mutta ei kai hän niitten perusteella sentään pappeuttaan menetä, vaikka viran hoitaminen ei enää onnistuisikaan? Eihän Jumala kutsumistaan kadu?
Mielenkiintoinen kirjoitus kokonaisuudessaan.
Kun tätä sivustoa on tullut seurattua niin kiinnitinpä huomiota mm tähän
”Niin ikään tahdon uskollisesti noudattaa ja käyttää kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia,”…
Ja Ruttopuiston rovastin kommenttiin
”Tänä päivänä papiksi vihittävät mankeloidaan psykologisen testin läpi, jotta jyvät seulottaisiin akanoista.”
Niinpä. Ruttopuiston rovasti käsitykseni mukaan ”oikeana pappina” noudattaa kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia vaan nämä psykologisen testin läpikäyneet ”rikkurit” eivät siitä taida kovinkaan paljon piitata?
Tarja, tuosta loppukaneetistasi en ihan pystynyt päättelemään, annoitko minulle ruusuja vai risuja, mutta mielestäni en puhunut ”rikkureista” mitään. Etenkin alkuvuosina pähkäilin paljonkin sitä, mitä oikein ollenkaan mennyt ihan vapaaehtoisesti valalla vannomaan. Välillä tuntui siltä, että eihän tuollaisia lupauksia pysty millään täyttämään.
Tähän liittyen on jännittävää nähdä, mitä elämässäni tulee tapahtumaan, kun kesällä vapaudun virkavaljaistani. Eli tuleeko elämääni muutakin sisältöä kuin on ollut tämä jatkuva paini Jumalan kanssa.
Lyhyesti: Työrupeamani on ollut enemmänkin henkilökohtaista kilvoitusta kuin sen ihmettelemistä, miten kollegat työrooleistaan selviävät. En ole pyrkinyt tekemään parannusta muitten synneistä, omistani vain.
Tarkoitin kommentillani, että kun kerran kirkollamme laki ja asetukset ovat niin niitähän papin tulisi noudattaa, kun papiksi on hakeutunut :). Eli ruusuja heille, jotka sovittuja sääntöjä noudattavat. Minun on todella vaikea käsittää, että näin eivät kaikki papit tee.
Jos lait ja asetukset eivät jossain vaiheessa ole enää tarkoituksenmukaisia niin sitten ne muutetaan ja toimitaan kenties toisella tavalla.
Joudutaanhan muutenkin elämässä erilaisia yhteisiä säännöksiä noudattamaan niin työpaikoilla, harrastuksissa, asumisessa, liikenteessä jne. joten olettaisi sen olevan itsestään selvää myös pappislupauksen antaneille kirkon palveluksessa.
Papeista ja pappeudesta on paljon kirjoitettu kirkon piirissä ja myös mm. romaaneissa. Nopeasti pähkäiltynä minulle tulevat mieleen vaikkapa seuraavat romaanit: Uddarbon pappi, Craven:Kuulin pöllön kutsuvan ja Maalaispapin päiväkirja. Joitakin vuosi sitten Eero Huovinen kirjoitti kirjan Pappi?
Siinä yksi hänen mottojaan on, että ”papilla tulee olla suuret korvat ja pieni suu”. Toisaalta meillä luterilaisessa perinteessä papin virka on vahvasti sanan ja sakramenttien hoitajan virka sekä julistus- ja opetusvirka. Sellaisena pappi on totuttu näkemään. Samalla edelleenkin kysellään, että ”mitä te papit teette kun ette ole kirkossa sunnuntaina saarnaamassa”?
Omaa tietäni papiksi kuvailin Veli-Matti Hynnisen toimittamassa kirjassa, jossa erilaiset papit kertovat tiestään papiksi ja siitä, mitä pappina oleminen heille merkitsee. Papit on hyvällä tavalla laskettu alustoiltaan maan pinnalle tavallisten kuolevaisten rinnalle, mutta silti pappina oleminen on erityinen ammatti ja myös vaativa ja velvoittava ammatti. Ei ole kaikille aivan helppoa esim. mennä vainajan arkun taakse toimittamaan hautaan siunaamista ja puhumaan elämästä ja kuolemasta ja ikuisen elämän toivosta. Itse olen ajatellut, että voisin tehdä myös jotakin muuta hylkäämättä silti uskoon liittyviä asioita. Käytännössä mm. jatkuvaan viikonlopputyöhön sopeutuminen on niin sanotusti ”ammatinvalintakysymys”. Siihen pitää suostua – tai tehdä sitten jotakin muuta!
Laitan tähän vielä TT Esko M. Laineen mielenkiintoisen esityksen papinroolin muutoksesta. Kun teksti on Pappisliiton sivuilla, niin katsoin varmemmaksi kopsata sen, en siis laita linkkiä:
Säätypappeus
Säätypappeus muodostui pitkän ajan kuluessa Ruotsin vallan aikana. On makuasia, puhutaanko papistosta säätynä jo vuonna 1655, jolloin Kuninkaallinen Majesteetti vahvisti pappissäädyn privilegiot, vai vasta 1723, jolloin uudestaan vahvistetut privilegiot astuivat voimaan. Edes aikalaiskäsitys ei tuo tähän valoa. Oli nimittäin niin, että piispat korostivat papistoa säätynä aina, kun maallinen valta yritti saada otetta kirkosta ja omaa säädystä riippumatonta suvereniteettiaan aina, kun pappissääty yritti puuttua piispojen tekemiseen.
Sata vuotta sitten säätypappeus oli hiipumassa. Virallisen kuoliniskun se sai 1906 eduskuntauudistuksessa, kun pappissääty valtiopäiväsäätynä pyyhkäistiin historiaan. Tosiasiallisesti säätypappeuden alasajo oli kuitenkin alkanut jo paljon aikaisemmin: ensiksi herätysliikkeiden kasvun myötä muuttui papiston rekrytointipohja. Papinpoikien sijaan talonpoikaiset suvut valtasivat lihavia pastoraatteja myös Länsi-Suomessa. Vuosisadan lopussa, jolloin kirkko oli historiansa yhdessä pahimmista myrskyistä, papiksi haluavin valtavirta kääntyi. Papiksi lähdettiin yhä enemmän kaupunkien keskiluokasta ja työläiskodeista, kun kirkkoherrat koettivat löytää jälkikasvulleen varmemman tulevaisuuden kuin kirkko ennen 1920-luvun alkua pystyi takaamaan.
Säätypappeus jätti pappiskuvaan paljon piirteitä, jotka yhä ovat nähtävissä. Virkapuvun ohella tällainen piirre on ainakin papin kaksinainen luonne. Säätypappi oli yhtäältä pitäjäläisten luottomies: viime kädessä satojen vuosien ajan lähes sama kuin esivalta: se henkilö, joka organisoi sillanrakentamisen, susijahdin, suonperkaamisen ja joka kirjoitti maaherralle tai peräti kuninkaalle. Ei siis ihme, että lähes poikkeuksetta hyvässä suomalaisessa vitsissä on pappi tai poliisi.
Samaan aikaan pappi oli kuulustelija, siis varsin pelottava hahmo. Vaikka lukutaidon opettamista ei voi liikaa ylistää, on syytä korostaa myös, että keinot sen hankkimiseksi olivat nykykatsannossa säälimättömiä. Lukupelko ja suoranainen pakokauhu ovat tallentuneet esimerkiksi Seitsemään veljekseen, mutta vastaavia esimerkkejä on säilynyt eri lähteistä eri puolelta Suomea. Myös se, että pappi itse keräsi talonpojilta saatavansa, lienee ainakin yksi juuri siinä yhä elävässä kansanuskossa, että kirkko on tolkuttoman rikas ja itara instituutio.
Säätypappeus oli ennen muuta virka, joka oli määritelty tarkasti. Virkaan pyrittiin – toisin kuin nykyään – valitsemaan oppineimmat teologit ja palkitsemaan heidät lihavimmalla pastoraateilla, vaikka tohtoriksi väitteleminen ei ollutkaan mahdollista. Tohtorin virka tuli vanhan akateemisen perinteen mukaan antaa sille, joka sen ansaitsi eikä sille, joka sitä tavoitteli. Toinen pääasiallinen rekrytointiperuste oli armo, käytännössä köyhyys, jota aiheutti suuri lapsilauma. Se ei kirkkolain mukaan ollut viransaamisen erityinen peruste, mutta käytäntö oli usein toinen.
Lyhyesti sanottuna säätypappeuden ydin oli siinä, että pappi teki velvollisuutensa: sen, mitä esivalta häneltä vaati ja mitä paikallistasolla odotettiin. Se riitti. Ei mainoskampanjoita, ei huolia nuorista aikuisista. Väinö Linnan pappishahmo Lauri Salpakari ei ollut huono säätypappi, mutta kansankirkon papiksi hänestä ei ollut. Toisaalta kappa piti pystyssä heikommatkin veljet, jotka olisivat sortuneet nykyajan papin persoonaan kohdistuneiden odotusten alla.
Kansankirkon pappi
Säätypappeus korvautui itsenäistyneessä maassa kansankirkon pappeudella. Papin ja kansankirkon uutena tehtävänä oli toimia kansan moraalisena selkärankana. Se johti papiston valkoisen Suomen kannattajaksi, vaikka uusi tutkimus on viitannut siihen, että ainakin 1920-luvulla papin tosiasiallinen liikkumatila oli vähäinen varsinkin niillä seuduilla, joilla suojeluskunnat näyttivät suuntaa.
Papisto omaksui kaikesta päätellen varsin hyvin roolin kansakunnan moraalin ylläpitäjänä, vaikkakin pappia vastaan nostettujen syytteiden valossa on ilmeistä, etteivät heikommat veljetkään olleet kadonneet säätypappeuden myötä.
Innostusta kuvastaa kuitenkin lankeemuksia enemmän se valtava työtaakka, joka papin harteilla oli. Muutama vuosi sitten laskin, että esimerkiksi Huopalahdessa virkaatekevä kirkkoherra Osmo Alaja piti vuonna 1942 ainakin 56 saarnaa, hoiti valtaosan kaikista toimituksista, rippikoulusta ja lisäksi veti lähes joka ilta pappilassa kokoontunutta lähetysompeluseuraa, miestenpiiriä tai seurakuntailtaa ja jopa poikakerho Haukkoja. Koko vuonna hän ei poistunut seurakunnasta kahta viikkoa pidemmäksi ajaksi ja tuolloinkin hän oli matkoilla. Ennen diakoniaviran tulemista pakolliseksi näyttää siltä, että pappi hoiti yksin lähes kaikki ne tehtävät, joihin kanttori ei suostunut, mutta joita seurakuntiin vuosisadan alusta lähtien alkoi syntyä.
Myös ohjelman sisältö kertoo kansankirkon omaksuneen isänmaan rakentamisen arvot. Marraskuussa 1940 Huopalahdessa kerhonjohtajana toiminut kirkkoherra kyseli innokkailta pojilta ilmapyssyjen hintoja ja lupasi ”hommata seuraavaksi kerhoillaksi ilmapyssyn”. Lokakuussa samana vuonna kerhonjohtaja oli jo ehtinyt valistaa poikia taistelukaasuista ja niiltä suojautumiselta. Huopalahden Haukkojen tunnuslaulussa yhdistyvät seurakunnan uskonnolliset, isänmaalliset ja kasvatukselliset tavoitteet ja ihanteet tavalla, jotka kiteyttävät kansankirkollisen pappeuden yhteiskunnallisen merkityksen:
Riennä riemuin eespäin vaan tietä Jumalasi. Joskin löydät määrämaan vasta kuollessasi. Ällös pelkää yötä maan: taivaan tähdet loistaa. Luota Herraan Jumalaan, Hän voi varjot poistaa. Totta sekä oikeaa, horjumatta puolla! Herran tiellä ihanaa elää on ja kuolla!
Sodan jälkeen kansankirkollinen pappeus muuttui. Ihanteeksi tuli tavoittaa erityisesti ne, jotka olivat joutuneet etäälle.
Kansankirkollisen pappeuden voisi tiivistää pyrkimykseksi päästä lähelle oman persoonan avulla, lähestyä suuria yhteiskunnallisia ongelmia yksinkertaisen ja ennen muuta halvan toiminnan avulla. Tämä asetti papin uudella tavalla valokeilaan: pappi oli edelleen säätypapin tavoin saarnaaja, mutta hän oli tarpeen tullen myös kaikkea muuta, mitä saatettiin keksiä – ja tietysti aina työssä. Näin syntyi kuva ”rakastetusta sielunhoitajasta” ja kylähullusta papista, joka oli samalla isä ja äiti. Näin syntyi suomalainen versio kontekstuaalisesta teologiasta. Aila Lauhan mukaan siihen kytkeytynyt kommunismin pelko takasi sen, että kirkosta eroaminen jäi 1960-luvulle asti marginaaliseksi ilmiöksi.
Professionaalinen pappeus
Papinvirka alkoi kehittyä modernilla tavalla ymmärretyksi pappisprofessioksi jo 1920-luvulla, mutta tämä kehitys peittyi kansankirkollisuuden alle. Nyt ollaan kuitenkin uudenlaisessa tilanteessa. Varsinkin monet nuoret naisteologit kokevat kiusalliseksi säätypappeuden rippeiden edustamisen: ”Pappi ottaa vain, jotta ihmisetkin saavat”. Moniarvoistuvassa ja monikulttuuriseksi kehittyvässä maassa kansankirkon isänmaallisuus tuntuu myös vanhanaikaiselta. Pappeudelta puuttuu nykytilanteessa suuri yhteiskunnallinen, yhteinen missio. Pienempiä kyllä on, mutta toisin kuin aikaisemmin sopeutuminen vaatii papilta toisenlaista omaa panosta. Vaikka työtä on taatusti vähemmän kuin itsenäisyyden alkuaikoina, papinviran hoitaminen on entistä paljon vaikeampaa.
Yksi tekijä, joka varsinkin suurissa seurakunnissa vielä lisää vaikeutta, on se tosiseikka, ettei pappi ole enää ainoa seurakunnan työntekijä. Vaikka pappi haluaisikin kantaa itse kaiken vastuun, se tuskin olisi mahdollista, sillä näin tehdessään hän tallaisi lukemattomien työntekijöiden varpaille. Näistä useimmille sopii kyllä, että papit hoitavat messut ja toimitukset, mutta muusta pysykööt kaukana – paitsi silloin, kun piireihin kaivataan sisällöntuottajia. Fiaskoksi kääntynyt diakonaatti-hanke on osoitus tästä.
Papin monimutkaistunut rooli näkyy käsittääkseni myös polarisaationa suhteessa teologiaan. Osa papistosta etsii rooliaan ja missiotaan kouluttautumisen kautta. Meillä on ennätysmäärä teologian tohtoreita.
Toiset vihaavat koko teologiaa ja orientoituvat oman perheensä, harrastusten ja ystävien välityksellä. Heille pappina oleminen on jonkin käytännöllisen kutsumuksen toteuttamista jollain rajatulla työalalla. Molemmat näistä malleista kuvastavat paitsi papin yhteiskunnallisen roolin muuttumista myös papiston yhteisen tehtävän hämärtymistä. Postmodernin ajan pappeus on samaan aikaan kiinnostavinta ja haastavinta, mitä kirkkohistorian aikana on aikoihin koettu.