Totuus vai ”totuus”?

Vaikka moniin nytkin julkisuudessa Aila Ruohon ansiokkaan kirjan Pyhät, pahat ja pelokkaat – kirjan ilmestymisen myötä nousseihin uskonyhteisöihin kuuluu ihan oleellisena asiana valta ja pelottelu, niihin kuuluu myös tärkeänä ydinajatuksena aito totuudessa pysyminen.

Meidän täytyy tietää mikä on totta ja pysyä siinä.

Meillä on totuus, ei muilla.

Joka ei pysy totuudessa, on kuoleman oma.

Itse myös kasvoin vanhoillislestadiolaisuudessa ajatukseen totuudessa elämisestä. Uskon että useimmat sekä totuuden sanaa levittävät että myös sen kuulevat ja uskovat, ovat ihan aidosti liikkeellä totuuden periaatteella ja silloin ei voi minusta puhua vallasta. Halu pysyä totuudessa, joka on Jumalan sanaa ja tahto, jotta kuollessaan pelastuu eikä joudu ikuiseen kadotukseen; se on se juttu useimmille uskontokuntien jäsenille. Se taas, mitä esitetään Jumalan sanana ja totuutena, on useimmiten pienen piirin mielipide, käsitys tai sitten vaan valtaan perustuva totuus, kun joku asia halutaan tapahtuvan tietynlaisesti.

Keskusteltaessa vl-liikkeen perhesuunnitteluasiasta, moni liikkeen ulkopuolinen ajattelee ja näkee kyseessä olevan ”vanhojen äijänkäppänöiden” määräysvallan. Itsekin ajattelen sen osaltaan olevan niin, koska ylipäätään mitään kannanottoja asian suhteen otetaan ja asiasta puhutaan puhumasta päästyään ja kannanotoissa määritellään koko asia tarkasti, mutta samalla myös hyvin tulkinnanvaraisesti ja epämääräisesti.

Tarkkaa on se, että ehkäisy on aina syntiä. Kuitenkin tuo ehdoton ajatus kumotaan sillä, että joissakin tapauksissa se ei olekaan syntiä. Sitten taas tarkkaan ohjeistetaan keskustelemaan epäselvissä tapauksissa uskonystävien kanssa. Lopuksi jätetään ehkäisyä hädissään pohtiva löyhään hirteen ratkaisunsa kanssa, koska se on kuitenkin jokaisen pariskunnan oma ja hän vastaa siitä viimeisellä tuomiolla itse.

Kukaan tuota ohjeistusta noudattava ei voi koskaan tietää, onko hän varmasti tarpeeksi sairas tai ”hullu”, voidakseen ehkäistä. Ei ihan kukaan. Liikkeessä kulkee sankaritarinoita äideistä, jotka ovat lääkäreitä ja kuolemaa uhmatessaan selvinneet kiperistäkin raskauksista ja synnytyksistä.

Tuossa on minusta hyvin nähtävissä yksinkertaisesti se, että siinä on hyvin pitkälle kyse vallasta. Siinä ei haluta antaa liikkeen jäsenille valtaa päättää itse siitä, ehkäiseekö vai ei ja milloin se on itse kenenkin mielestä paikallaan ja milloin ei.

Mutta, minusta se ei tarkoita sitä, etteikö ehkäisyä syntinä pitäviin kuulu myös niitä, jotka haluavat yksinkertaisesti toimia oikein ja Jumalan tahdon mukaisesti, jotta pysyisivät totuudessa ja pääsisivät kerran kunnian taivaaseen. Oma arvioni on, että näitä vilpittömiä ehkäisy on syntiä – käsityksen omaavia on liikkeessä paljon. Ja voin vain kuvitella, miten kipeältä heistä tuntuu tämä aiheen ympärillä käytävä keskustelu julkisuudessa. Samoin kuin se minun ja Ailan kirja Usko, toivo ja raskaus.

Tarkoitukseni eikä varmaan kenenkään muunkaan tarkoitus ole aiheuttaa mielipahaa ehkäisystä kieltäytyville. Tarkoitus on puuttua painostavaan ja pelottelevaan opetukseen, jolla on paljon vahingollisia seuraamuksia.

Eli en kehota ketään aloittamaan ehkäisyä, mutta pyydän ja anelen vl-liikkeen perhesuunnitteluoppia opettavia lopettamaan painostavan ja pelottelevan opetuksensa. Kenellekään ei kuulu kenenkään toisen perhesuunnittelu, koska kukaan ulkopuolinen ei myöskään vastaa ohjeidensa ja oppiensa seuraamuksista, mikäli ne ovat huonot. Itse en uskalla sanoa ihan kenellekään, että hanki lapsi tai älä hanki lasta. Lastenkasvatus on erittäin haastavaa ja loppuiäksi sitovaa ja oikeasti kaikista ei ole siihen, se on vaan nähty ja nähdään.

Tuosta totuudessa pysymisestä. Siis ihan samalla tavalla kuin moni vanhoillislestadiolainen haluaa pysyä uskomassaan totuudessa perhesuunnittelunsa tai – suunnittelemattomuutensa kanssa, hän ylipäätään on vl-uskovainen ja kuuluu yhteisöönsä siksi, kun ajattelee totuuden olevan siellä —-> ”Tulkaa te kirkon väki kyselemään autuuteen liittyvistä asioista täältä meiltä Jumalan valtakunnasta, me tiedetään täällä, miten ihminen pelastuu.”

Näin he vilpittömästi ajattelevat ja uskovat. Ja se on ihan OK ja OOLRAIT, he saavat ajatella ja uskoa niin. Kyse ei ole vallasta eikä pakosta, vaan vilpittömästä uskosta, että vl-liikkeen kautta heillä on tie taivaaseen ja että muuta tietä sinne ei ole. Siitä ei tarvitse kenenkään suuttua.

Myös moni muukin uskontokunta ajattelee samalla tavalla ja se tulee hyvin ilmi Aila Ruohon uudessa kirjassa Pyhät, pahat ja pelokkaat. Pienen pätkän jostakin luin, jonka mukaan esimerkiksi just esikoislestadiolaisissa ajatellaan hyvin pitkälle samalla tavalla ja perustelutkin elämäntapoineen kuulostavat tismalleen samoilta. Näin se menee. Hekin saavat ajatella ja uskoa tavallaan, heillä myös on mielestänsä totuus ja autuudenavaimet hallussaan.

Ja samoin moni kirkon ihmisistäkin ajattelee niin. Heistä useimmat ovat ottamassa pelastusveneeseen kyllä muitakin, kunhan vaan kristinopin perusasiat ovat sydämessä.

En tiedä onko useimmilla ihmisillä maapallolla tarve pysyä totuudessa, sitä mietin. Ainakin tiedän sen, että hirveän useille ehdottomien totuuksien alla kasvaneille on käynyt niin, että kun he ovat erkaantuneet yhdestä totuudesta, heidän on ollut saatava toinen totuus tilalle. ”Näin mua viedään yhteisöstä toiseen…” Käykö siinä sitten niin, että kun elämä on ollut lapsesta alkaen tarkasti ohjeistettua joka elämän alueella, se on koettu turvalliseksi ja sen puuttuminen lopulta turvattomaksi?

Minulle on oman historiani takia totuus hyvin venyvä käsite. Se on muuttunut koko elämäni ajan. Kun olin pieni, nojasin vl-liikkeen opetuksiin henkioppeineen ja koulutelevisiokieltoineen päivineen tanakasti ja varmasti, koska kyseessä oli totuus elämän ja kuoleman uhalla, myöhemmin nojasin hieman lievennettyyn ja muuttuneeseen totuuteen samaisten asioiden osalta ja taas myöhemmin henkiopit olivatkin harhaoppia ja televisiota voi katsoa, kunhan sitä katsoo tietokoneen kautta tai video-nimikkeen hämäyksellä.

Koska minun totuuteni nojasi hyvin pitkälle muuttuvissa totuuksissa, totuus elämää kantavana merkityksenä on kadonnut elämästäni. En tarvitse totuutta, en edes usko sellaista olevan. Kaikki on tulkintaa, joka vaihtelee aikojen saatossa kuten Jehovan todistajilla, joille tulee aina uusi valo jostain asiasta syrjäyttäen vanhan valon.

En käsitä miten se tapahtuu, mutta iso osa esimerkiksi entisen uskonyhteisöni jäsenistöä kykenee muuntautumaan näköjään aika helposti uusiin totuuksiin asian kuin asiankin kanssa. Heitä ei tunnu häiritsevän edes se, että nykyisen totuuden mukaan, entiset uskonystävät olisivat joutuneet ulos yhteisöstä, eriseuraisen tai epäuskoisen leimat otsissaan. Miten muuten eri totuuksissa olleet ovat voineet päästä edes taivaaseen, koska heidän totuutensa olivat ihan oikeastikin elämän ja kuoleman asioita? Jos ei uskonut henkioppia, joutui kadotukseen ja porukka uskoi henkensä hädässä. Nyt se on harhaoppia. Miten harhaopin avulla on voinut pelastua?

Tuolla logiikalla, muuttuvilla totuuksilla, vaikka niistä puhutaan uskosta vuotavina hedelminä, tulevaisuuden vanhoillislestadiolainen tai Jehovan todistaja uuden totuuden tai valon loisteessa voi elää ihan toisenlaista elämää kuin tämän päivän vanhoillislestadiolainen ja Jehovan todistaja. Ihan samalla tavalla kuin entisetkin samaisten uskonyhteisöjen jäsenet nojasivat eri totuuksiin kuin tämän päivän uskovat.

Asiaa voi verrata ruokasuosituksiin ja terveysoppeihin; nekin muuttuvat ajan saatossa. Ne nyt eivät aiheuta syrjintää tai porukasta ulosheittoja, mutta epäluottamusta kylläkin kulloinkin vallalla oleville ohjeille ja suosituksille. Tänään terveellinen on huomisen myrkky.

Arkielämä luonnon- tai suolenlakeineen on pätevin. Maanvetovoima vetää poskipäitäni ja vatsamakkaroitani alaspäin, vaikka en millään tahtoisi asiaa edes uskoa ja tunnustaa, niin peili kertoo asiasta totuuden. Syödä ja juoda täytyy, vaatteet ja asunto on pakko ainakin näillä leveysasteilla olla ja töissä pitää käydä, mikäli haluaa ruokaa suoleen ja välillä voi käydä vaikkapa Teneriffalla virkistäytymässä.

Näin, mihinkään tieteellisiin, uskonnollisiin, uskomuksellisiin tai henkisiin totuuksiin ei tarvitse välttämättä nojata tai ainakaan niitä paljolti miettiä ja pohtia. Olkoon kukin mikä onkaan, iloisen vapaasti, minä olen kait sitten lähinnä outo lintu, joka joskus ajattelee, että kyllähän tuo Luther ihan asiaakin puhuu.